…kirkkokahveilla kuulumisten kysyjälle, että elämä se on kuin silkkiä vaan. Olikin sillä hetkellä. Vaan sitten se silkki repesi. Yksi pieni virheliike kotona arkiaamuna ja salaman tavoin iskenyt tuska vetäisi koukkuun ja kurkusta pääsi ulvahdus. Mie romahin.

Siitä on nyt edetty: hiljaa seinistä pidellen vessaan ja takaisin sänkyyn, keittiöön syömään ja takaisin vaakasuoraan. Ainoa kipulääke, jota saan ottaa, on auttanut vain hiukan. Toivun, päivä kerrallaan. Tänään kykenen istumaan tämän tekstin verran.

Kevät tulee, vaikka repeillen.

Kun jäseniä katoaa hiljaisena virtana ja väliin ryöpsähtäenkin, ja resurssipohja kutistuu, kirkossa kannetaan aidosti huolta toimintamuotojen kehittämisestä. Tendenssinä on kynnysten madaltaminen, pyrkimys ottaa huomioon eri väestö- ja ikäryhmien tarpeita ja mieltymyksiä. Kontaktikeinoja päivitetään, seurakuntalaisia pyritään saamaan mukaan kaikkiin toimintoihin. Osallistavuus onkin virkistänyt seurakuntien elämää.

Meidän seurakunnassamme osallistava kehityssuunta on merkinnyt vapaaehtoistoiminnan uutta nousua.Tuomasmessuja on järjestetty jo pitkään vapaaehtoisvastuulla. Viimeisin malli toteutuksessa on, että messua tekemään kokoontuu halukkaiden joukko  vähän ennen tilaisuuden alkua ilman etukäteisvalmistelua. Keskustan Katupappilasta on tullut seurakunnan arkiolohuone, jossa työntekijä on tavattavissa ja vapaaehtoiset kävijöiden juttukavereina.

Sunnuntain päämessussa tehtäviin valmennetut kirkkoväärtit toivottavat ovella tervetulleeksi, avustavat ehtoollisen jaossa, tekstien ja esirukousten luvussa, kolehdin keruussa ja kirkkokahvien tarjoamisessa. Lapsille siunattiin taannoin kirkkosaliin nurkkaukseen oma paikka, jossa saa puuhailla messun aikana. Messun jälkeen on paitsi kirkkokahvit nykyään myös saarnajatkot, jossa halukkaat voivat vaihtaa ajatuksia saarnateemasta papin kanssa.  

Jumalanpalvelusten elävöittäminen erilaisin keinoin taitaa olla päivän trendi.  Ja niinpä usein käy, että kun jostakin innostutaan, tapahtuu ylilyöntejä ennen kuin tasapaino löytyy. Saarnoja on yritetty elävöittää monenlaisin kikkakolmosin. Kesken hartaan ehtoollisliturgian seurakuntalaisia kehotellaan kättelemään toisiaan rauhantoivotuksin. Eilen väki sai ihmetellä nuorisopastorin murteellista esirukousta ja me-passiivin käyttöä, tyyliin ”me rukoillaan sua….”. Se oli monelle vanhemmalle yhtä vieraannuttavaa kuin kaanaankieli rippikoululaisille. Ajattelen, että messuun kuuluvat rukoukset voi saada elämänmakuiseksi myös hyvällä yleiskielellä.  

Vielä 1990-luvulla jumalanpalvelukset olivat seurakunnan työntekijöiden reviiriä. Diakonian, nuoriso- ja lapsityön päällikkönä piti olla pappi, vaikka työntekijät olivat hyvin koulutettuja alansa ammattilaisia. Osallistava kehitys on positiivinen suunta, mutta pelastaako se kirkon?

rajoille vyörytetään voimaa, se toimii viestinä, uhkana, esteenä. muureja nousee reviirien merkiksi enemmän kuin entisiä puretaan. reviireitä saa olla, rajaton maailma olisi turvaton maailma. mutta voisiko raja olla avoin kulkea

missä ovat tänään he, jotka uskaltavat olla aukkona maailman muureissa, kuolemankin uhalla

Kahdeksas perättäinen aurinkopäivä. Luonto heräilee kohmeestaan ja jokin ihmisten sisälläkin kevääntyy. Kohta ne ovat täällä, koivujen hiirenkorvalehdet ja sitä ennen Stockalla hullut päivät.

Eilinen konsertti oli poikkeuksellisen suuri nautinto: Beethoovenin 3. pianokonsertto ja Shostan kymmenes. Venezuelalaisen elekieli orkesterin edessä oli lumoavan esteettinen ja ote nöyrän muusikon. Hänestä kuullaan vielä.

Elokuvateattereissa menee nyt Virpi Suutarin viehättävä dokkari Eedenistä pohjoiseen. Hyvin tehty dokumenttielokuva on usein vaikuttavampi kuin fiktiivinen tarina. Suutari käyttää tehokkaasti vanhojen parien karismaa taustana puutarhat, joita he ovat hoitaneet koko sydämellään. Puutarhat kertovat vanhusten rakkaudesta, surusta ja elinvoimasta.  Elokuvassa on myös miespari ja lapsi sekä isovanhempiensa luona asuva nuorukainen. Elokuvan alastonkohtaukset tuntuvat kuuluvan saumattomasti paratiisi-ideaan. Toki puutarhat kesä- ja syyshehkussaan ovat viehättäviä, mutta vahvempi viesti tulee vanhojen parien keskinäisen hiljaisen arkionnen kautta, josta ei särmääkään puutu.

Katsoimme elokuvan Leidiporukalla ja olimme yksimielisen ihastuneita. Kinopalatsin päivänäytöksestä poistui poikkeuksellisen runsaasti ikäistämme ja vanhempaakin yleisöä hyvillä mielin.   

Leffakerhossa saimme koko kolmevuotisen kerhoaikamme raastavimman katsojakokemuksen skottiohjaajan Lynne Ramsayn elokuvatarinaksi muokkaamasta  Lionel Shriverin romaanista Poikani Kevin (Britannia/USA 2011). Elokuva oli määritelty psykologiseksi trilleriksi, ja kerhogurumme Timo kehui erityisesti pääosan esittäjää, Tilda Swintonia, joka tulkitsee mestarillisen paljaalla intensiteetillä äidin roolia.

Tilda Swintonin roolisuoritus olikin vertaansa vailla, mutta en olisi elokuvaa trilleriksi nimennyt, se oli äärimmäisen ahdistava tosielämän kuvaus masentuneen äidin ja esikoispoikansa suhteesta, jossa kaikki alkoi alusta asti mennä vikaan. Elokuva näytti pojan äitiään kiduttavana hirviölapsena, joka osasi pelata isän puolelleen. Perhekuvio oli ammattilaisen silmin katsottuna aivan sairas: äiti olisi tarvinnut hoitoa masennukseensa ja kehityshäiriöinen ja rajatilainen poika  psykiatrista väliintuloa. Ongelmaperheelle tyypillinen split-kuvio jylläsi vääjäämättömään ja kauhistuttavaan loppuun asti ilman, että kukaan kykeni tekemään mitään.

Mietimme kotimatkalla mikä osuus ahdistavuuteen oli sillä, että ohjaaja oli nainen. Hän halusi alleviivata äidin kärsimystä ja avuttomuutta raastavassa tilanteessa. Amerikkalaisten ja meilläkin uutisoitujen kouluampumistragedioiden syntyjuuria ei olisi piinaavammin voitu kuvata.

Viime keväänä näihin aikoihin ihmettelin ohjelmaa, joka esitteli muutamien kuolevien ihmisten jättämiä  videoviestejä läheisilleen. Tänä keväänä Femmalla on esitetty Ruotsin tv:n keskusteluohjemaa Annas eviga, jossa taannoin oli puhe syöpään kuolevien pitämistä blogeista. Moni nuori ihminen haluaa nykyään tilittää kuvin ja sanoin yksityisen kohtalonsa, sairauden vaiheet ja kuolemanajatuksensa. Näillä kuolema-blogeilla sanottiin olevan kymmeniä tuhansia seuraajia Ruotsissa.

Annan alituiset (käännös!) on meikäläisen Inhimillisen tekijän tapaan keskusteluohjelma, jossa toimittajan kanssa estradilla on kolme ihmistä. Mainitussa kuolemakeskustelussa pöydän ääressä oli yksi bloginpitäjä ja kaksi eri alojen asiantuntijaa, pappi ja psykologi.  Mielestäni kirkon edustaja oli jäänyt johonkin omaan todellisuuteensa kuolema-asiassa. Saman havainnon olen tehnyt joskus kotimaisissakin ympyröissä. Ei kai kuolemasta tarvitse yrittää tehdä mitään mysteeriä. Se on looginen lopputulema fataalissa sairaudessa ja elämän sinfonian finaali. Asiantuntijathan ovat jo toisessa todellisuudessa, kaikki mitä sanomme, on oikeastaan otaksumaa.

Anna onnistuu mielestäni mainiosti luotsaamaan keskustelun tunnelmaa. Keskustelu on liikkuvaa ja kevyttä. Saman pöydän ääreen kutsutut osallistujat tulevat intiimille etäisyydelle toisistaan. Anna ei pyri mihinkään lopputulokseen eikä alleviivaa sanottua. Katsoja saa tehdä itse johtopäätöksensä.

Kirsti Simonsuuri;  Ihmiset ja jumalat    Myytit ja mytologiat    Kirjayhtymä 1996 (2.p.)

Tämän kiinnostavan tieto-opuksen poimin lempidivaristani Yrjönkadulta taannoin. Olen sitten  viettänyt lukuisia tuokioita mielenkiintoisen aiheen syövereissä.  Simonsuuri on minulle ennestään tuttu vain runoteoksistaan. Kirjailija on Cambridgessä filosofian tohtoriksi väitellyt antiikin kirjallisuuden tutkija ja luotaa mytologiaa ja tarustoja luotettavasti ja akateemiseen koukerointiin lankeamatta.
*
Paula Hahtola;  Aita    Atena 2013

Hahtola on -37 syntynyt tamperelainen kirjailija, jonka esikoisromaani Salpalinja voitti v. 2008 Atenan ja Parnasson proosakilpailun. Aita kertoo tarinan Saksassa asuvasta kuusikymppisestä, eronneesta sairaanhoitajasta, jonka elämänkäänteitä ja miessuhteita romaani kuvaa. Aihe on sinänsä mielenkiintoinen, erityisesti saksalaista parisuhde-elämää ja naapuruutta kuvatessaan Hahtola onnistuu, mutta tarinan peruskuvio sinänsä ei yllätä. Hahtolan tyyli on hiukan yksitotinen, lukija tekee havainnon, että kieli on puisevahkoa, elävyyttä puuttuu.  
*
Claes Andersson;  Oton elämä        WSOY 2011

Aikalaisromaaniksi määritelty kertomus Oton elämästä. Otto on – kuinka ollakaan –  ikääntynyt mies, kirjailija, jazzpianisti ja entinen poliitikko. Lukemisen edetessä lukija miltei unohtaa Oton ja kysyy pian kuka tämä Otto on, kirjahan kertoo psykiatrista ja entisestä vasemmistoministeristä.  Otto tavallaan häipyy sivupersoonaksi omassa tarinassaan. Tämäkö siis on aikalaisromaani ? Tapahtumat ovat tuttuja, vanhan kertausta. Yksityisempi puoli Oton elämää voi tietysti olla fiktiivistä, mutta kovin on  itseä ruoskivaa eikä sellaisena jaksanut oikein kannatella mielenkiintoa.
*
Miina Supinen;  Säde        WSOY 2013

Nuori yhteiskuntatieteen maisteri ja kirjailija Miina Supinen (s.-76) on uusi ja erilainen  tuttavuus lukemistossani. Hänen viimeisin romaaninsa sukeltaa metsäkansaan ja muinaisjumaluuksiin uskovien piiriin, jonka joukossa Säde liikuskelee suvereenisti vanhemman tuttavuutensa arkeologi Vicin silmin nähtynä. Supinen kuvaa uskottavasti muinaisjumaliin uskovaisten joukkoa, jota johtaa karismaattinen naishahmo Voula eikä porukasta hörhöjäkään puutu. Säde on tarinan keskushenkilö, joka rimpuilee kahden miehen kanssa kolmiosuhteessa, mikä ratkeaa lopulta yllättävällä tavalla.  –  Supisen kirjoitustyyli on melko toteavaa, mutta huidellessaan omituisten ihmistensä piiirissä tarina onnistuu olemaan hauskakin.
*
Outi Pakkanen;  Toinen kerros        Otava 2012

Enpä ole Outia P:ta lukenutkan ennemmin (Jukkaa kyllä). Kustantajan markkinointi lainaa Hämeen Kansan kritiikkiä: ”Pakkanen osaa hyvän dekkarin kudelmat.” Jos siis tämmöinen on hyvän dekkarin kudelmaa, ei ihme, että dekkarit eivät ole mielilukemistoani. Tyyli on arkista, vähän tympeää, eikä ’kudelma’ saa kihelmöimään minkäänlaista jännitystä. Lukija tarpoo  haukotellen tavallisten ihmisten omituisissa suhdekiemuroissa. Minusta hyvä dekkari saisi mielellään temmata lukijan mukaan heti kohta ja kiristää otetta pitkin matkaa eikä – kuten tässä – vasta viimeisessä luvussa.  Omituisesti dekkari tarjoaa vielä murhaajan paljastettuaan seitsemän ruokareseptiä. Ruuat ovat päähenkilön bravuureita ja ehkä ne maistuvat lukijallekin, jos jaksaa vaivautua kokeilemaan.
*
Riikka Pulkkinen;  Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän    Otava 2014

Sattumoisin kysäisin kirjastotyöläiseltä viimeksi käydessäni: mitä on chick lit? Hän ei tiennyt, sanoi olevansa tietokirjaosaston vastuuhenkilö. Toinen osasi kertoa, että varsinaiset romantiikkakirjoiksi luokitellut ovat perinteistä kamaa, chick lit taas on romantiikan alalaji, jossa päähenkilö on moderni, urbaani nuori nainen. Lukiessani tätä Pulkkisen uutuuskirjaa tajusin saman tien, että tämä nyt sitten varmaan on sitä chick lit -kirjallisuutta. Oli mitä oli, mutta hauska sitä oli lukea. Pulkkinen on erinomainen kirjoittaja ja onnistuu mainiosti kepeän parodian tyylilajissa nuoren naisen ihmissuhdeviidakossa samoillessaan.   – Vaikken perinteistä romantiikkaa jaksakaan, tämä sopii mummoikäisellekin mielenvirkistykseksi. Viihtyisää luettavaa!
*
Anne-Maria Latikka;  Tuulensuoja    novelleja     WSOY 2013

Latikka on syvällisesti alan ihminen, psykologian maisteri, kirjallisuudentukija ja kustannustoimittajakin. Jos jotain kompetenssia kirjailijalta odottaa, niin tässä sitä pitäisi olla. Kirjailijuus on tietysti vielä muutakin: pitää olla sanottavaa ja se pitäisi osata sanoa hyvin. Latikka on semmoinen kirjailija. Novellit ovat teknisesti puhtaita, porautuvat syvälle ihmismielen syövereihin, näyttävät tuoreita näkökulmia ja kelluttavat niin halutessa kevyesti pinnallakin. – Novellien ystävälle kirja on löytö.
*
Tiina Raevaara;  Laukaisu    Paasilinna 2014

Raevaaran uusin, 120-sivuinen pienoisromaani on oikeastaan uutisoitujen perhesurmien kertauskurssi. Kirjailija on sommitellut yhden mahdollisen perhetarinan, joka päättyy laukaukseen. Tarinassa ei sinänsä ole mitään erikoista, pikemminkin se tuntuu kovin tavanomaiselta umpikujamaisine perhetilanteineen. Kun yksi yrittää epärealistista ratkaisua, toinen provosoituu toteuttamaan ilmassa leijuneen uhan.  – Tarina on synkkä, lopun vääjäämättömyys on koko ajan läsnä. Lukijan onneksi  tarinaa ei pitkitetä, se etenee sujuvasti ja määrätietoisesti ratkaisuaan kohti.
*
Jonathan Carrol;  Valkoiset omenat     suom. Laura Lahdensuu        Loki-Kirjat 2006
Maagis-realistisessa unimaailmassa seikkailu ei taida olla minun juttuni – ei ainakaan tällä tyylillä. Carrolin ’aikuisten satukirjaksi’ luonnehdittu opus jäi kesken, tarina alkoi tympiä kohta alkuunsa enkä halunnut tuhlata lukuaikaa moiseen. Yrittäköön ketä kiinnostaa.
*
Miki Liukkonen;  Lapset auringon alla    WSOY 2013

Kirjailija on julkaissut aiemmin runoja, voittanut J.H. Erkon palkinnonkin. Miten häneltä käy proosa?  No, kyllähän se Liukkoselta käy. Tarinan kieputus onnistuu siihen malliin, että lukija pysyy hyvin hereillä kaikki neljä ja puoli sataa tiheäpränttistä sivua. Outoja henkilöitä riittää outoihin yhteyksiin ajatumaan ja saamaan aikaan outoja juttuja. Ei huono, sanoisi itsekin outo kriitikkopersoona. Tavislukijatar pyörittelee silmiään, mutta raahautuu messissä.
**
Runoja

Vaahterat palavat, Nykymarilaisen naislyriikan antologia     suom. Leena Laulajainen – Svetlana Hämäläinen    Edico Oy 2009

Olipa antoisaa ja mielenkiintoista tutustua marilaisrunoilijoiden teksteihin. Niistä käy ilmi kulttuurisia seikkoja, kuten luonnonuskonto uhrilehtoineen ja perjantain pyhittäminen. Marilaisille metsä on hyvin tärkeä elementti. ”Kasakki ylistää arojaan, gruusialainen vuoriaan. Minulle metsä on sävel rakkaan Marinmaan.” (Svetlana Esaulova) Omintakeisen kansan luonne ja kulttuurin kuva välittyy runoista hienosti. – Raikkaasti erilaista!
*
Martta Rossi;  Pimeää päin kesä sydämessä    Ntamo 2013

Huomatkaa, Martta Rossi on syntynyt 1929 ja julkaisi esikoiskokoelmansa 2011. Upoksissa pilvet oli sekä arvostelu- että myyntimenestys. Tämä toinen kokoelma on kypsää, läpikuultavan kauniiksi hioutunutta runoa. Hämmästyin tasoa – siksi nimenomaan, että Rossin runot ovat tulleet julki vasta myöhäisellä iällä. Niistä näkyy aidon runoilijan ote sanottavaansa. – Kiitos runoilijalle ja kustantajalle, että nämä runot eivät ole jääneet pöytälaatikkoon.  Mikä elämänviisaus runoissa tuleekaan lukijan ulottuville. Suosittelen runouden ystävälle!
**

Kevät on kuoleman ja elämän rajapintaa. On talven kylmyyden ja hangen kurittamaa, näennäisen elotonta maata. Ovat puut, hiljaisia elämän virtoja täydet, uuteen kasvuun heräämäisillään. Eläimet ja ihmiset askaroivat reviireillään joka päiväisen ravintonsa eteen, mutta myös huomiselle pesää tehden.

Rajoilla väreilee väsynyttä odotusta, tulevan pelkoa, halua takertua, halua luovuttaa. Elämä on toiveikasta, etenevää liikettä. Kuolema on hiljainen salaisuus, joka aukeaa toiseen ulottuvuuteen tästä elämästä katsoen.

Olen asemoinut itseni sydänlääkäreiden diagnoosin mukaisesti eteisvärinäpotilaaksi. Ei se ole itse valittu kohtalo eikä elämäntapasairaus, geeneissä piisaa niitäkin kierteitä. Lisälyöntejä on kaikilla joskus, mutta lyhytkestoisia rytmihäiriöitä minulla oli jo työikäisenä.

Ensimmäisen kerran hakeuduin terveyskeskuksen päivystykseen 1970-luvulla Helsingissä. Sattui olemaan vappuaamu. Nuori mieslääkäri naurahti kuivasti: ”Jaahas, vappua on juhlittu”. Sisuni nousi. – ”Mutta kun ei ole mitenkään juhlittu  – tasan simalinjalla on oltu.” Lääkäri vakuutti, että värinät johtuvat stressistä ja menevät ohi itsestään, ei huolta.

Seuraava pitempi rytmihäiriö olikin sitten juhlimisesta. Oli omat eläkkeellejäämisjuhlat ensin ja sitten  Esikoisen häät. Kumpikin tapahtuma oli odotettu ja iloinen. Oli nautittu onnittelumaljoja ja aterioilla viinilasillisia. Sydämen rytmi sekosi ja poukkoilua kesti viikon päivät, mutta rauhoittuihan se lopulta itsestään lepäilemällä.

Dramaattisin käänne oli kolme vuotta sitten, kun muutaman ankaran sappikivikohtauksen jälkeen olin HUS:n ERCP-poliklinikalla valmisteltuna kivien poisto-operaatioon. Toimenpidepöydällä jo sydän alkoi poukkoilla ankarasti. Anestesiahoitaja seurasi sydänkäyrää ja kutsui lääkärin. – Tässä on nyt eteisvärinä päällä, ei voi nukuttaa, totesi lääkäri. Toimenpide peruuntui ja minut lähetettiin aluesairaalan poliklinikalle sydäntarkkailuun. Sieltä sain ensimmäiset rytmihäiriölääkkeet, betasalpaajan ja marevanin. Eteisvärinä jäi päälle lääkityksestä huolimatta. Palasin kotiin reseptit kourassa ja sydän epärytmissä.  

Sappi vaivasi edelleen. Olin huonovointinen, laihduin, kun en uskaltanut syödä oikein mitään. Jouduin kipukohtausten vuoksi käymään päivystyksessä. Terveyskeskuslääkäri tomeroitui vihdoin määräämään verikokeita. Niistä ilmeni, että maksa-arvot olivat hurjasti koholla. Tuli kiireellinen lähete takaisin aluesairaalaan. Sappi jouduttiin leikkaamaan päivystyksenä, ja anestesia oli pakko tehdä eteisvärinästä huolimatta.

Kutsu kardioversioon tuli sairaalasta puoli vuotta eteisvärinän alkamisesta. Sydämeni tutkittiin kuvantamalla sekä ultralla eikä siinä ollut orgaanista vikaa. Rytmin palautus tehtiin kymmenen minuutin anestesiassa. Sinusrytmi palasi ensi iskulla. Olo helpottui heti. Kardiologi määräsi betasalpaajan ja marevanin lisäksi vahvan estolääkkeen. Sen tarkoituksena on pitää  syke alhaisena ja rytmi sinuksessa.

Sivuvaikutuksena estolääkkeen myötä alkoivat painajaisunet ja aamuyön läpätykset (flutterit) rintakipuineen. Verenpaine oli matala ja se aiheutti huimausta aamuisin. Lääke piti hitaalla, tuntui kuin olisi ajanut autoa käsijarru päällä. Puolen vuoden ajan sydänkäyrää seurattiin terveyskeskuksessa, ensin viikon välein, sitten kuukauden. Pulssi pysyi. Lääkkeen sivuvaikutukset lievenivät vähitellen tai sitten vain totuin niihin. Sappikivut jatkuivat ja tutkimukset paljastivat, että leikkauksessa ei oltu saatu kiviä eikä  hajonnutta sappirakkoa kokonaan pois. Tehtiin toinen,  korjaava leikkaus. Rytmi säilyi sinuksessa, ja sappikivut loppuivat.

Vuosi oli kulunut ilman rytmihäiriöitä, kun pyysin tk-lääkäriä konsultoimaan kardiologia, jos estolääkkeen vahvuuden voisi puolittaa sivuvaikutusten hillitsemiseksi. Näin tehtiin. Olo normalisoitui, huimaus hävisi. Kävin vielä yksityisellä sydänlääkärillä, joka neuvoi ottamaan estolääkkeen aamulla ja betasalpaajan  vasta illalla. Sain myös tarvittaessa otettavan lisälääkkeen reseptin. Painajaiset ja aamuöinen läpätys loppuivat.

Mitä opin? Että kiputilat on tutkittava heti kunnolla ja hoidettava ennen kuin tilanne kriisiytyy. Että potilaan on oltava itse aktiivinen hoitojensa suhteen. Että mitä rauhallisempaa ja tasaisempaa eteisvärinäpotilaan arki on sitä parempi on vointi. Tunnekuohut, järkytykset tai liika rehkiminen kiihdyttävät sykettä sääteleviä sähköimpulsseja ja saattavat laukaista rytmihäiriön. Eteisvärinätila tuntuu epämiellyttävältä ja tekee voimattoman olon. Pyrin siis mieluummin välttämään riskitekijöitä ja syön lääkkeeni kiltisti.

Näillä nyt mennään eikä turhia murehdita. Eläkeläisen elämä on monella tavalla ihmisen parasta aikaa kaikesta huolimatta.