|
”Elämä on usein kuin kaoottisena tursuava vaatekomero. Ihminen rakentaa itselleen tilan, josta loppuu happi. Loppuu myös ilo ja käsitys tärkeysjärjestyksistä. Ihmissuhteissa määrä sekoittuu merkitykselliseen. Suhde itseen hämärtyy. Mikä minä olen?” -Reetta Meriläinen, HeSa, kolumni 13.5.-14 * -Heikki Silván, yliviivainsinööri, toisinajattelija, kolumnisti; Sähkö & Tele -lehti 3/2014 Syyriassa jatkuu oman maan silmitön tuhoaminen kolmatta vuotta terrorismin nitistämisen nimellä. Ukraina yrittää panna itäosissa kapinoivat separatistinsa järjestykseen, ja veri vuotaa. Tuhannet afrikkalaiset uivat henkensä kaupalla Eurooppaan ja juuttuvat Lampedusan saarelle vailla toivoa paremmasta elämästä, josta haaveilivat. Muualla muun muassa tätä. Meillä, jotka olemme onneksemme kauempana näistä kriisinäyttämöistä, alkaa kolmen kuukauden poikkeustila, jolloin kaikki tapahtuu Kesän ehdoilla. Kesäapulaiset ilmaantuvat liike-elämän rattaisiin, joiden on pakko pyöriä, vaikka ammattitaitoinen henkilökunta poistuu nauttimaan ansaitusta lomastaan. Terveyssysteemi nilkuttaa puoliteholla. Opinahjot seisahtavat totaalisesti, kunhan ovat ensin seuloneet halukkaista tuleviksi opiskelijoiksi kelpuuttamansa. Koska virallisempi puoli vakituista elämänjärjestystä maassamme on kesämoodissa, onkin tyhjiöön kehittynyt kokoyönkukkujaisia ja festareita, joihin voi mennä tungeksimaan kulttuurin tai ajanvietteen nimissä. Osa väestähän tietysti hengailee luonnossa ja rannoilla, rillailee mökeillään tai purjehtii vesillä ilman sen kummempaa aktiviteettia. Tv tarjoaa vain uudelleen lämmitettyjä tähteitä, sääennusteet voi katsoa netistä. – Mitähän tekisi? Lukemisen tahti on hieman hiljentynyt kauniiden kevätsäiden ja monimuotoisen pihaelämän heräämisen myötä. Tapahtui niinkin, että palautin erään kirjan selailtuani siitä kolmisenkymmentä sivua. Ei vain kiinnostanut. Monta kiinnostavaa tuoretta kirjaa on vielä lukematta… Runoja: Mawlana Rumi; Rakkaus on musta leijona suom. Jaakko Hämeen-Anttila Basam Books 2009 Keskiajan tunnetuin persialainen mystikkorunoilija on Rumi, jonka ylevänkaunista runokieltä voisi verrata koraaniin ja raamatun Laulujen lauluun. Rumi runoili rakkaudesta ja suufilaisena hänen maailmankuvaansa kuului myös Jumala. Kerrotaan, että Rumi sepitti monet runoistaan ekstaasissa, dervissitanssissa. – Rumin runoja voi lukea uudestaan ja uudestaan ja niistä aukeaa joka kerta erilainen maisema. Riikka Pelo; Jokapäiväinen elämämme Teos 2013 Voi että hän osaa! Riikka Pelon teksti elää ja hengittää, hulmuaa ja läikehtii. Aihe on koskettava ja romaani on tyylillisesti jaettu venäläisen runoilijaäidin ja tyttären kohtaloiden kuvaukseen 1920-luvulla ja 1940-luvun tietämissä sekä äidin ja tyttären suhteeseen. Vasta varsin lopussa tulevat ne kuvaukset, joita lukija alitajuisesti tietää odottaa: miten totalitaarinen systeemi murtaa ihmisen upottamalla hänet valheiden, epäluulojen ja vainoharhojen suohon. Kirja on antoisa, mutta sivumäärä yli 500 panee välillä ajattelemaan, että eteneekö tarina mihinkään. – Tavallaan kirjassa on enemmän kyse kirjoittajan loistavasta kerronnan lahjasta kuin draaman kaaren kehittymisestä. Joka tapauksessa hieno kirja ja antoisa lukukokemus. Kirjoittajaa myydään uutena viihdekirjallisuuden tähtenä. Kun nyt lajityypin (chic lit) tarjontaan olen päättänyt tutustua, luinpa tämänkin. Mutta. Kokonaisuus jäi sekavaksi, päähenkilö ei oikein hahmottunut persoonaksi, joka olisi ottanut lukijan mukaan. Hääpalveluyrityksen pyöritys saa suhteettoman suuren tilan tarinassa. Tässäkin tarinassa on nettideittailua lajityypille ominaisesti, mikä tietysti on hyvä estradi ilkeille kommenteille seuralaistarjokkaiden ominaisuuksista. Ilkeily vain ei ole erityisen onnistunut tapa viihdyttää, jos siis se olisi tarkoitus. – Mahdollista on, että kirjoittaja kehittyy, mutta mitään tähteyttä lupaava tämä esikoinen ei vielä mielestäni ole. Karistolla on Lupaus-sarja, jossa julkaistaan ansiokkaiden ulkomaisten esikoisteoksien käännöksiä. Stedman on Lontoossa asuva australialaissyntyinen lakinainen, joka tämän esikoisteoksensa menestyksen myötä jättäytyi kirjailijaksi. Tarinan päähenkilö on sodasta palannut Tom, joka saa majakanvartijan tehtävän Janus-saarella. Hän kohtaa Isabelin, he rakastuvat, menevät naimisiin ja muuttavat yhdessä saareen asumaan. Isabelin menetettyä kahdesti odottamansa vauvan tapahtuu käänne, joka muuttaa heidän elämänsä ristiriitaisella ja dramaattisella tavalla. – Valo valtameren yllä on tarina vahvasti oikeudentuntoisesta miehestä, kärsimyksen sokaisemasta naisesta ja rakkaudesta lapseen. Tarina on syvästi koskettava ja ottaa lukijan mukaansa heti alussa niin vahvasti, että kirjaa ei voi laskea käsistään. Haeskelen luettavaa aika ajoin myös kirjaston aakkoshyllyiltä, joilta saattaa löytyä ’helmiä’. Tässä on yksi sellainen. Kirja kertoo omalaatuisen rakkaustarinan yksinkertaisen kauniisti ja vaikuttavasti. Tarinan ansio on, että se ei ole uuvuttavan pitkä eikä monimutkaisuuksilla ladattu. – Pidin tästä! Bostonilaiskirjailija, joka on julkaissut kolmattakymmentä romaania, osoittautuu mitä mainioimmaksi tarinankertojaksi. Punainen puutarha sisältää 14 tarinaa, jotka kaikki liittyvät paikkaan nimeltä Blackwell, sen ihmisiin, karhuihin, Eel River-jokeen ja vuoreen nimeltä Hightop Mountain. – Juohevasti etenevä kerronta ja mukaansatempaavat tarinat ovat erinomaisen viihdyttävää luettavaa. Otin pokkarin mukaan saarireissulle ja se osoittautui täydelliseksi iltalukemiseksi. Tove Jansson kertoo piiloviisalla ja hyväntuulisella tyylillään isoäidin ja Sofia-tytön kesästä saaressa. Pikku kirja kesti toisenkin lukemisen yhteen menoon. – Loistava kesäpokkari!
Kökar toukokuussa, tänä erityisenä keväänä, kun kaikki säätä myöten oli niin ihanasti kohdallaan. Olen palannut – ja palanut. Saaren aika oli niin täynnä palavia sanoja, joilla oli vastaanottava tilansa, ja jakamattomia sanoja, joilla oli yksityinen, hiljainen avaruutensa. Niin täynnä kallioiden ja kivien puhetta ja vaikenevaa rauhaa. Niin täynnä meren hengitystä, horisonttia silmien levätä, tuulta – ja polttavaa aurinkoa. Kun astun viileästä autosta kotipihassa, kaupungin löylynlämmin helle humahtaa kasvoille. Ero merituulen raikkauteen, josta lähdin, on huumaava. Hetken tunnen halua sanoa Toiselle: mennään takaisin. Miten täällä voi elää? Pikkupiha on sinisenään luhtalemmikkejä. Ne ovat odottaneet minua kotiin! Ruohoa ei voi leikata, ei tietenkään nyt. Toinen on tajunnut sen. Mariantuohukset ovat syttyneet katajan juureen. Pidän niiden keveän intensiivisestä itsetietoisuudesta. Varsi on matala, hennosti suikertava lehtivarsi piiloutuu ruohoon, mutta kukinto nousee vihreästä kuin soihtu, tummaa violetinsinistä. Kasvikirja väittää kasvia niittyhumalaksi, olkoonkin, mutta nimi on liian arkinen tälle kukalle. Minulle ne ovat Mariantuohuksia, ne palavat kukkiessaan. Tänään pilveilee, tukahduttava helle on mennyt ja luvassa on viileämpää. Käyn pihakeinuun pitkäkseni, katselen taivasta, vaahteran lehvästöä. Ja nukahdan syreeninkukkien tuoksuun. Ajatus tuntuu riemukkaan ihanalta: päästä saareen neljäksi päiväksi kirjoittamaan. Ei pelkästään liikahdus, vaan lähtö, meri ja satamasta irtoaminen, saari kallioineen sallimassa outojen rantautumisen, ja ne ihmiset. Ehkä sadetta ja tuulta tai sitten aurinkoa, mutta saari. Eilen posti toi Kirjallisuusterapia-lehden. Se on lähetetty siksi, että tahtoivat siihen katkelmia viimekeväisen kirjoitusrupeaman tuotoksestani Saarifragmentteja. Tuntuu oudolta katsoa tekstiään yhteydessä, johon se ei ole pyrkinyt. Kuin sen olisi tehnyt joku toinen. Sellaista on kirjoittaminen. Tässä näin, syntyessään, sanat ovat tuttua ja luonnollista kuin hengitys, mutta kun teksti tulee näkyviin jossain muualla, se on jo alkanut elää omaa elämäänsä. Sanat eivät tule koskaan valmiiksi eikä niitä lähdettyään voi kutsua takaisin. Ja nythän se näkyy mihin mennään puoluepolitiikassa, kun naiset saadaan siivottua pois kentältä. Kiitos vain demarit, veitte kansalta pätevän, fiksun ja edustavan talousministerin ja toitte tilalle Soinin kanssa samaa kaliiberia olevan hyvinvointiekspertin. Kyllä on Päivi Räsänen nyt ahtaalla mieshegemonian puristuksessa. Niinpä se on, että miehet miekkailevat mieluusti omassa sarjassaan. Nimim. Äänestäjä tasa-arvon mallimaasta Pihamittari näyttää kolmeakymmentä. Huh. Toinen tuli pyöräilylenkiltä, joka jäi 11 kilometriin. – Ei tuolla pyörätiellä jaksa, sanoi. Olin käynyt sauvalenkillä aamulla ja ollut läkähtyä jo viiteen kilometriin. Hiki virtasi, metsän varjossa jaksoi paremmin. Vettä, vettä ja taas vettä. Kotikadun koivut ovat vehreimmillään. Mustarastas laulaa metsikössä aarioitaan villisti varhaisesta aamusta. Voi, jos kaupungissa ei olisi linnunlaulua! Tai jos sitä ei kuulisi… Istutan kuihtuneiden pääsiäisnarsissien sipulit pihaan. Haluan nähdä lähtevätkö ne kasvamaan niin kuin hoito-ohje lupaa. Minulla on pihavajan seinustalla kaikkeinkukkainpenkki, johon laitan monenlaista kokeilumielessä. On kiinnostavaa nähdä mikä jää henkiin. Siihen nousee taimia, joista en kaikista edes tiedä, mitä ovat. Kukkamaalla hehkuvat nyt kevätvuohenjuuren keltaiset auringot, tulppaanien tulenliekit ja tummansiniset helmihyasintit. Pihapuiden juurella hymyilevät valkovuokot edelleen, ja vuorenkilpi on puskenut violetit kukkaryppäänsä isojen lehtien suojista esiin. Viherpeippopari askartelee räystään tuntumassa. On herttaista seurailla niiden lentelyä ja varovaisia pujahduksia pesälle. Kerran näimme miten peippopari lennätti uteliasta oravaa pois pesäreviiriltään. Orava sai tietää, että lintuemolla ja -isällä on terävä nokka. Toinen laittelee parhaillaan keinua paikoilleen. On luvattu kesälämmintä. |
|
