Luomakunnan sunnuntain messu eilen kirkossamme tarjoili mahdollisuuden tutustua tekeillä olevan virsikirjan lisävihkon uusiin virsiehdotelmiin. Muutama oikein onnistunut laulu löytyikin. Ruotsin kirkon virsikirjasta suomennettuja oli useita, ne lienevät jo hyviksi havaittuja naapurimaassakin. Myös yksi kaanon, rukouslaulusäe ja rauhantoivotuslaulu oli tarjolla.

Yleisvaikutelmaksi jäi, että suomennokset ja sanoitukset eivät olleet aina osuneet ihan nappiin eikä kaikkia supervauhdikkaita ja kiemuraisia sävelmiä ole selvästikään ajateltu suomalaisen kirkkoväen hartaanpuoleiseen laulutyyliin sopiviksi. Toivoisi, että tämmöisiä koelaulantoja kirkkorahvaalle järjestettäisiin eri puolilla Suomea ennen kuin lisävihkoihin jälleen kerran tarjotaan sinänsä raikkaita uusiovirsiä, jotka osoittautuvat mahdottomiksi omaksua ja jäävät käyttämättömiksi. Uutuuksista innostuvat kanttorit ja nuotinlukutaitoinen esilauluryhmä ei ehkä ole paras kokoonpano päättämään mihin vanhojen virsien poljentoon oppineen vanhemmanpuoleisen kirkkoväen veisuu taipuu.  

Pissismummolla ja Poikakaverilla oli tässä taannoin yhteinen merkityspäivänsä. Koska helle oli hurjimmillaan, eikä tasakymmenvuosista ollut nyt puhe, ilmeni huomattavaa haluttomuutta ryhtyä mihinkään poikkeustoimiin asian vuoksi. – Ei tästä nyt mitään ikimuistoista tarvi väkisten vääntää, hyvä jos jaksaa siirtyä syömään johkin, missä ruuan laittaja ja tiskaaja on talon puolesta, tuumi Mummo.

Lähtivät sitten pyöräillen naapurikylän kartanoravintolaan ja jättivät autokotteron kotio. Menomatkan loppusuoralla Mummon pyörästä kuultiin pahaenteinen rasahdus. Nonnih, ketjut. Poikakaveri ryhtyi toimeen ja sai ketjun paikalleen, mutta kun Mummo nousi uudestaan pyörälle, taas sama juttu.  – Katotaan sitte, kun on murkinoitu, päätettiin.

Terassilla ateriaseuraksi ilmaantui kaksi helteen sisuunnuttamaa ampiaista. Pissismummosta tiedetään, ettei hän ole ötökkäystävällinen henkilö ollenkaan, pikemminkin päinvastoin. No, ateriointi sujui kiljahtelematta suurin ponnistuksin, mutta huiskimatta ei.  Ampiaiset eivät antaneet periksi eikä Mummo.

Syötyä palattiin ketjuongelman pariin. Poikakaveri rassaili ajopeliä aikansa paljain käsin ja totesi, että ketjuhan on osittain poikki. – Siksi se siis ronksahteli pois paikoiltaan, oivalsi P.Mummo. Ei kun kävelemään pyörää taluttaen, matkaa viisi kilometriä paahtavassa helteessä. Oikaistiin koulun pihan poikki, siitä, missä luki isoin kirjaimin ”Läpikulku kielletty”.  Golfkentän kupeessa rehotti valtoimenaan kuivuudessa kulahtanut kesantopelto. – Jotenkin kuvaavaa, totesi Mummo.  Matkan varrella oli onneksi yksi kauppa, josta Poikakaveri haki vesipullon, niin jaksettiin kotiin asti.

– Siitä ikimuistoisuudesta, sanoi Mummo tokeennuttuaan suihkun virkistämänä.  – Tämä taisi olla omalla tavallaan sitä lajia.

Keskipäivän aikaan ovikello soi. Olen ovea lähempänä tässä kirjoitellessani. Toinen rymyää jotain pihalla. Oven takaa löytyy kauniisti hymyilevä vanha pariskunta. Kun eivät ole naapuristosta, arvaan jo, että ne taas.

– Tässä meillä olisi tarjolla lehti, josta saa vastauksia moniin mieltä askarruttaviin elämänkysymyksiin, sanoo kauniisti harmaantunut herra ystävällisesti ja ojentaa värikästä esitettä.

– Kiitos, mutta minä olen jo saanut vastauksen mieltäni askarruttaneisiin kysymyksiin, vastaan lempeimmällä hymylläni ja silmiin katsoen esitteeseen tarttumatta.

– Voi miten mukavaa tavata hengenheimolaisia, siunattua kesää teille, mies ilahtuu.

– Sitä samaa teillekin, hymyilen yhä ja suljen oven.

En siitä hengenheimolaisuudesta niin piittaa, mutta että jaksoin olla tällä kertaa heille ystävällinen, se oli voitto sisäisestä Rauta-Reetastani. Eikä tarvinnut edes valehdella. 

Sitä ei kuulkaa moni tiedä, minkämoinen kippuraan kiskova röhönauru Pissismummolassa puhkesi radion keskipäivän uutisten aikaan. Viimeinen kesäkärpänen pyörtyi kauhusta ikkunalta kukkaruukkuun, ja keittiöön eksynyt makeanperso ampiainen pisti vahingossa appelsiinin kuoreen ja juuttui piikistään siihen erittäin lyhyeksi loppuelämäkseen.

Ei muuta, mutta kun kerrottiin vakavalla äänellä, että eräs valtakuntaa seitsemän vuotta Itellana palvellut yritys on muuttanut nimensä. Se on tästedes Posti.

Elokuun alussa on aina Kolmannen Huoneen vuosipäivä. Kahdeksan vuotta blogikirjoittelua nyt! Siinä on postausta monesta aiheesta, kuten huonejakokin osoittaa. Onpa intoa riittänyt, joku sanoisi – mihin minä taas, että elämäntapahan tämä kirjoittaminen minulle on. Ja kun se ei täytä elämää, vaan on sopiva osa sitä, mikäs siinä.

Vakio-osa arkista eläkeläisen elämääni on myös lukeminen. Nuohosin Lukunurkkaustani ja totesin kirjoittaneeni näinä vuosina lyhyen tai pitemmän esittelyn yli 600:sta lukemastani kirjasta. Niistä noin 100 on ollut runo- tai aforismiteoksia, tietokirjoja reilut parikymmentä ja dekkareita tai muuta hilekirjallisuutta (chick lit) kymmenkunta. Erottelemattomina romaanien ja novellien joukossa on elämänkertoja ja joitakin  matkakertomuksia. Voi kai sanoa, että elämän piiritanssiin on tullut luetun myötä uusia kuvioita, ajatusaihelmia ja pohdittavaa.

Blogimaailmassakaan ei olla yksin. En ole halunnut facebookiin enkä twitteriin. En ole mukana yleisillä keskustelupalstoilla. Periaatteeni on, etten kerää sitoutuneita lukijoita enkä liity sellaisiin. Seuraan tällä hetkellä viittätoista blogilistalaista, joista vain puolet kirjoittelee säännöllisesti, muut harvemmin. Sen lisäksi seuraan seitsemää blogia, jotka eivät ole listalla, ja poikkean satunnaisesti niissä kommentoivien omilla sivuilla. Some-elämäni on siis varsin suppeaa ja valikoivaa. Muutama minulle rakas ja tärkeä blogi on sulkenut lukijapiirinsä, ymmärrän sen johtuvan häiriköinnistä, jota somessa jotkut harrastavat halvaksi huvikseen.

Tämän vuosipäivän merkeissä lähetän kiitoksen *Kuopukselleni, joka sai minut aikoinaan innostumaan somesta, *blogiystäville, jotka jakavat ajatuksiaan omissa blogeissaan ja kommenteillaan käyvät dialogia kanssani. Hymyterkkuja myös *tutuille ja tuntemattomille lukijoille  –  ja tottakai *Pissismummolle ja Poikakaverille, joiden pistäytyminen maisemissa niin virkistää arkisia ympyröitä!

Maikki Harjanne ; Riesa        ntamo 2014
Lastenkirjailijana paremmin tunettu (Minttu-kirjat) Harjanne vie tässä pikku kirjasessa aikuislukijoita mielikuvitusretkelle Riesa-tytön maailmaan.  – No, on sanottava, etten oikein päässyt mukaan.
*
Arto Seppälä ; Lapsi, olet puu        Maahenki 2013
Seppälän neljäs mietekirja, askelmia lapsuudesta vanhuuteen.

”Ennen enkelin haltuun, näinä aikoina sosiaaliviranomaisen huostaan.”    
”Ei niin terveellistä ruokaa, ettei hengestään pääse.”

*
Tommi Kinnunen ; Neljäntienristeys        WSOY 2014
Kinnunen on uusi ja kiinnostava kirjailija. Esikoisromaani astuu heti kursailematta kertomataiteen eturiviin. Näin kirjoittaa hän, jolla on instrumentti, kieli, hallussa. Tyyli on vakaa ja selkeä, romaanin rakenne punnittu ja tarinaa tukeva. Neljäntienristeys on sukutarina, joka alkaa 1990-luvulta keskeltä vanhan Lahjan lähtökipuja ja kouristuksia, palaa alkuun 1800 ja 1900-luvun vaihteeseen esiäiti Marian myötä, jatkuu Lahja-tyttärensä ja tämän Kaarina-miniän ja tyttärenpoika Johanneksen kohtaloita kuvaten. Lahjalla on mies, Onni, jonka näkökulma tässä vahvojen naisten jatkumossa paljastaa erilaisen miehen rimpuilun intohimonsa köysissä ja aikakauden vallitsevat asenteet aina lain tuomioita myöten.  – Kiinnostava sukutarina sadan vuoden perspektiivissä. Tarkkaa ajankuvausta.  
*
Gabrielle Zevin ; Tuulisen saaren kirjakauppias  suom. Tero Valkonen    Gummerus 2014
Amerikkalainen 1977 syntynyt Zevin on jo kotimaassaan menestynyt kirjailija, mutta tämä on ensimmäinen suomennettu hänen teoksistaan. Alice Islandin kirjakauppias on omalaatuinen leskimies A.J. Fikry, joka joutuu heti tarinan alussa kiistaan kirjallisista makumieltymyksistään kustantamon lähettämän uuden edustajan kanssa. Kirjakauppias on saariyhteisössä arvostettu persoona, vaikka hänen kirjamakuaan moni oudoksuukin. Eräänä päivänä A.J:n elämään putkahtaa outo sattumus, joka mullistaa hänen elämänsä. Ja sitten syttyy yllättävä rakkaus…  –  Oh, olipa viehättävä tarina ja taitavasti kerrottu. Tätä parempaa lomalukemista tuskin voi kuvitella.
*
Anni Kytömäki ; Kultarinta    Gummerus 2014
Kirjaa on hehkutettu sen verran keväällä kritiikeissä, että tilasin kirjastosta. Liki kuuden ja puolen sadan sivun opus on kyllä raskas pideltävä sille, joka lukee vaakasuorassa (kuten esim. selkävaivainen usein tekee). Harhailtuani alusta kymmeniä sivuja ihmettelin mikä on, kun en pääse mukaan. Sitten tarina lähti vyörymään ja suorastaan tempaisi syövereihinsä eikä enää päästänyt otteestaan. Tapahtuma-ajan kuvaus loi tarinaan oman väkevän jännitteensä, ja henkilöiden kohtalonteistä kutoutui erityislaatuisen kaunis kuvio.   – Oh, mitä hurjaa, suorastaan myyttisen kaunista  metsän kuvausta, olen aivan sanaton!  Kultarinta on romaani, jollaista osuu kohdalle todella harvoin, se hehkuu ja kimmeltää, se kietoo lukijan seitteihin, joista irrottautuminen on vaikeaa. Romaani ei jätä lukijaa harhailemaan, vaan kuljettaa upeasti vääjäämättömään loppuun asti. Sivulla 626 purskahdin itkuun ja lopussa uudelleen. Kirjan maailmasta oli suorastaan haikea irrottautua, niin se vaikutti minuun. Finlandia-palkinnon arvoinen teos!
*
Julian Barnes ; Kuin jokin päättyisi    suom. Kersti Juva    WSOY 2011
Miehen ajatusketjuja, suhteiden vatvomista englantilaisittain ja kaveruuden analyysiä erinomaisen tarkasti kuvaava pienoisromaani.  – Tarina on apeatunnelmainen ja itseironiaa viljelevä alusta loppuun – siten myös raskaahko lukea. Laatuisa teos palkitsee kuitenkin;  kirjasta jää hyvä jälkimaku.
*
Kazuo Ishiguro ; Yösoittoja    suom. Helene Bützow        Tammi 2011 (2009)
Viisi tarinaa, joiden teemana on musiikki ja toteutumattomat unelmat. Tarinoissa vilahtelee samoja henkilöitä. Yhden tarinan päähenkilö on toisen kulissia tai sivupersoona. Ishiguron tyylilaji on melankolia, joskus ihan piinaavuuteen asti. Omalaatuinen kuiva huumori keventää. Turhaan kirjailijaa ei liene palkittu monin huomionosoituksin, onhan kertojantaito kiistaton.
*
Kate Atkinson ; Ihmiskrokettia    suom. Leena Tamminen    WSOY 1997
”Elävää tarinankerrontaa parhaimmillaan. Mitä muuta lukija voisi toivoa”. Kustantajan myyntipuheita tekee mieli kommentoida, että lukija voi toivoa vaikkapa järjenkäyttöä mielikuvituksen roihua hillitsemään tai sinne tänne holtittomasti hyppelehtivän kerronnan suitsimista järjelliseen järjestykseen. Atkinson on kyllä varsinainen maanisen mylläköinnin mestari. Hellepäivien hikikarpalot moninkertaistuvat tämmöistä lukiessa.
*
Chic lit -osastoa:

Rain Mitchell ; Opetuksia  (Joogasalin naiset 2), suom. Terhi Kuusisto    Tammi 2013
Ilmeisesti sarjassa seurataan viiden joogin elämää, erityisesti miessuhteita. En joogaa itse, joten amerikkalaiseen life styleen kuuluva joogamaailma on outo, aluksi tavallaan kiehtovakin. Aika pian kuitenkin kyllästyy tähän ulkonäköpainotteiseen tekosyvälliseen hörhöilyyn. Näyttää pahasti siltä, että joogasalin naisista on kehkeytymässä päättymätön sarja. Tarina on sillä tavalla mauton kuin suolaton ruoka.
*
Pia Heikkilä ; Kajaali    Otava 2014
Heikkilän jutut, mitä niistä aiemmin jo sanoinkaan, ovat hieman kohentuneet. Tässä hän onnistuu jopa luomaan jonkinlaista jännitystä Anna Sandströmin toimittajapersoonan touhuihin Islamabadissa. Helteen marinoiman lukijan aivotoiminnan alatasolle viritettyä chicklittiä.
**

Kesän vakioaiheiden, sään ja kesämökkivieraiden ohessa on pöyhähtänyt muitakin kimurantikkaita aiheita. On paruttu jalkapallohuuman aiheuttamista vieroitusoireista. Lomakauden hiljeneminen ja koulujen alku ovat tuota pikaa otsikoissa. Paraikaa näkyy käyvän kuumimmillaan sukupolvisota. Mummot valittavat, kun eivät saa tavata lapsenlapsiaan, tyttäret ja miniät, toisinaan myös pojat, äyskähtelevät isoäitien edesottamuksista ja hallintapyrkimyksistä. Mielenkiintoista on, että papat ja vaarit pysyttelevät tästä kähinästä sivummalla. Viisautta vai nössöyttä, ken tietää.

Isovanhemmuus tuskin on muita ihmissuhteita vaativampi laji, samat perussäännöt siinä toimivat kuin yleisemminkin. Yksi niistä on: sitä niittää, mitä on kylvänyt. Sukupolvisodilla on yksi ominaispiirre: ne periytyvät, ellei niitä tietoisesti pyri perkaamaan. On parempi uhrata aikaa ja vaivaa keskinäisiin rauhanneuvotteluihin kuin katkaista suhteet kokonaan ja jumiutua syyttelemään toista osapuolta. Puolin ja toisin voinee sallia senkin, että virheitä tulee tehtyä. Sukupolvisota on tappava perintö – se näkyy parhaillaan myös kansojen välillä Lähi-idässä.

Ihmiset matkaavat kesäisin juurilleen, etsiskelevät lapsuutensa hajujälkiä, koluavat muistikomeroissaan. Hämmästyvät sattumalta tavatun koulukaverin kaljua tai paisunutta ja lässähtänyttä olemusta, eivät omaansa. Kokonainen sukupolvi entisestä elinympäristöstä on poissa, ei enää huutavaa naapurintätiä, ei entistä tiukkapipo-opettajaa tai pelottavaa juoppoa naapurisetää. Talojen ikkunoissa himmeä tyhjyys, porraspielissä huojuu polvenkorkuinen heinä.  

Koulu paloi jo kymmeniä vuosia sitten, nurkkakivi on enää jäljellä. Asemalla pysähtyy kyllä junia, mutta lipunmyyjää tai muutakaan henkilökuntaa ei ole. Radanvarret kukkivat horsmaa ja lupiinia. Kas, keskustaan on noussut uusi marketti. Komein rakennus on edelleen pankki eikä kunnantalo. Hautaustoimistoja on nykyään jo kaksi, mitä sekin kertoo. Tyhjiä liiketiloja siellä täällä. Linjuri kulkee kylille vain elokuun puolivälistä toukokuun loppuun koulukkaiden takia. Pirssiasemalla on yksi auto ja pari numeroa, joihin voi soittaa, jos sekin on ajossa.

Kulttuuri tapahtuu toisaalla, pitkin maita ja mantuja. Monenmoista on melskajaista. Olevinaan musiikillista tai taiteellista, ihan sama, tungeksinta tai näyttäytyminen on pääasia. Lavoilla soi lauantaisin haikea tango.

Kaupungilla on hiljaista. Helle paahtaa. Kynnelle kykenevät häärivät ilmastoiduissa toimistoissaan tai hikisillä työpaikoillaan, varakkaimmat purjehtivat merelle leväpuuron sekaan ja rantautuvat iltaisin vierassatamiin viinin ja grillin ääreen. Muuhun kykenemätön joutoväki lojuu vesien tuntumassa tai pakenee mökeilleen saunaa lämmittämään (ihan kuin ei olisi tarpeeksi kuuma jo muutenkin). Jossain soditaan aina. Jossain satelee, kun meillä kärvennytään. Ja päin vastoin.

Mistä tulee tunne, että olipa kesässä mitä tahansa, sitä on ihan liikaa? Ei uskoisi, että voi kaivata lokakuutakin seitsemäntenä hellepäivänä.

Tiesittehän – jos olette seuraillut Kolmannen Huoneen kirjoittajan aatoksia – että ystävättären kanssa yhteinen kesäprojektimme on vierailla hengellisillä kesäjuhlilla.  Tänä kesänä matkasimme Jyväskylään, jossa kansanlähetysväki piti Kesäpäiviään teemalla Kasvokkain.  

Minulla on ollut kosketus Kansanlähetykseen sen syntyvaiheissa 1960-luvun lopulla, kun tulin opiskelemaan pääkaupunkiin. Ajauduin kurssitoverin mukana Ylioppilaslähetyksen ja katulähetyksen järjestämiin tapahtumiin. Kansanlähetys asemoitui kirkossa ns. viidenneksi herätysliikkeeksi mottonaan ”Evankelioikaa kansa evankelioimaan kansoja”. Työelämän ja perheytymisen myötä etäännyin liikkeen vaikutuspiiristä. Ehkä sitä voisi sanoa hengelliseksi aikuistumiseksi. Tätä taustaa vasten nyt puoli vuosisataa myöhemmin oli kiinnostavaa päästä aistimaan liikkeen nykyistä ilmapiiriä ja kuuntelemaan kieltä, jolla puhutaan.

Tupsahdimme lauantaina kolmen tunnin ajomatkan päästä suoraan Hippos-halliin, jossa väkeä kuhisi tuhatmäärin. Ovensuusta aukeni  laaja lähetyskenttien esittelyalue. Kenttiä oli paljon! Sieltä bongasin ensimmäisen tutun (60-luvun ajoilta), joka tervehtiessämme lausahti spontaanisti: miten sinä tänne olet eksynyt? Ajattelin: siinäpä paikkani tuli asemoitua lähetystyön veteraanin terävin silmin. Vaeltelimme kirjapöytien tuntumassa, missä törmäsimme tuttuun evankelistaan, joka vaikuttaa vähän siellä sun täällä. Hän ilahtui odottamattomasta kohtaamisesta ja halasi meidät molemmat.

Kirjapöytien vaiheilta tein viisaaksi osoittautuneen hankinnan: ”Viisikielisen”, laulukirjan. Hippoksella yhteislaulut näet laulettiin ”viisikielisestä” rytmikkään orkesterin säestyksellä ja reippaiden esilaulajien johdolla. Istahdimme iltapäivätilaisuuteen hallin etuosaan. Laulut svengasivat oivallisesti ja tilaisuuden kaava meni tutusti niin, että juontajanainen jutteli mukavia, antoi puheenvuoron nuorelle, jota kutsui ’hymypojaksi’.  Hymyilevä nuorimies ’todisti’ omakohtaisesti uskoontulostaan ja päätti puheenvuoronsa hehkuvasti: ”Jeesus on ihana!” Tilaisuuden pääpuhujamies piti raamattuopetuksen, joka seuraili juhlateemaa. Eniten toistunut sana siinä opetuspuheessa oli Jeesus.

Kävimme välillä majoittumassa uutukaishotelliin, jonka trattoriassa nautimme myös lounaaksi erinomaisen ’päivän kala’ -annoksen (paistettua siikaa) ja palasimme juhlapaikalle iltatilaisuuteen, joka eteni saman kaavan mukaan kuin päivälläkin. Laulettiin viisikielisiä. Juontaja (mies) kutsui esille nuorukaisen, joka tilitti elämänsä taitekohtaa. Siinä rankat vaiheet ja vaikeudet ratkesivat Jeesuksen avulla parhain päin. Pääpuhuja ruoti Kasvokkain -teemaa ansiokkaasti joka kantilta raamattusitaatein höystäen. Sivummalla oli joukko sielunhoitoon valmennettuja, joiden luo kehotettiin menemään ’rukoiltavaksi’. Monet menivätkin.

Sunnuntaiaamuna liityimme seurakuntaan, joka kokoontui Taulumäen kirkkoon messuun. Viisikielisen lauluja säesti siellä pelimanniduo, viulu ja basso, kaksi esilaulajaa ja kanttori kuoriuruissa. Messussa oli valoisa ja harras tunnelma, laulujen virrenomainen rytmi toimi rauhoittavana elementtinä. Ja millä häkellyttävällä voimalla tämä seurakunta yhtyi uskontunnustukseen!  Saarna ei ollut mikään akateeminen kymmenminuuttinen, liikkeen veteraanirovasti johdatteli kuulijat lempeästi syvälle tuhlaajapoikakertomukseen niin, että minäkin, tuhlaajatytär, siellä kohtasin liikuttuen Isän rakastavat kasvot. Ehtoollispöydässä oli palvelutehtävässä myös naispappi sekä maallikkonainen, mikä kertoi minulle sen, että vaikka Kansanlähetys ei hyväksy naispappeutta, siitä ei tehdä riitakysymystä paikallisseurakunnan kanssa.   

Kotimatkalla pohdimme projektikokemuksia. Kansanlähetyksen juhlaväen joukko koostui kaikenikäisistä; runsaasti nuoria, lapsiperheitä ja vanhempia pareja. Pukeutuminen oli huomiota herättämätöntä, ja naiset esiintyivät ’puhtain’, meikkaamattomin kasvoin.

Eri liikkeiden piireissä näkee ja kokee seikkoja, jotka saattavat oudoksuttaa, mutta on myös sitä, missä sielu on pakottomasti samalla aaltopituudella. Ehkä se juuri on uskon ydintä.

chick lit -osastoa:

Pia Heikkilä ; Operaatio Lipstick        Otava 2013

Voi herrantähden. Että luin tämänkin loppuun asti. Tää on siis niin huono. Tarinan tapahtumaympäristö tässä kumminkin kiinnosti, mutta kun yli puolet tekstistä on yhtä  juomista ja naimista. Ja loppu epäuskottavaa pelastumista talibanien väijytyksestä aina supernaiiviin päätökseen asti.
*
Romaaneja ja novelleja:

Carlos Ruiz Zafón;  Marina    suom. Antero Tiittula        Otava 2013 (1999)

Espanjalaissyntyinen Zafón (s.-64) kirjoitti alunperin nuorten romaaneja. Siirryttyään aikuislukijoiden viihdyttäjäksi hän on onnistunut keitoksissaan ja niiden myynnissä siinä määrin, että luokitellaan jo kansainväliseksi megatähdeksi, mikä lienee pääasiassa 2001 julkaistun Tuulen varjo -romaanin ansiota. Marinassa hän kuljettaa päähenkilöitään rappiopalatseissa ja viemäritunneleissa kammotusten ja hirviöiden jahtaamana. – Koko juttu on jokseenkin epäuskottava, ja kyydissä pysyminenkin on työn ja tuskan takana eikä tarinasta nauttimisesta voi puhua. Tuulen varjo oli  monin tavoin hienovireisempi tarina ja antoisampi lukukokemus – sitä taustaa vasten Marina on pettymys.  
*
Alice Hoffman;  Kettumäki    suom. Renne Nikupaavola    Gummerus 1998
Noitasisaret    suom. Arvi Tamminen ja R.N.         Gummerus 1997

Kirjailija on 1952 syntynyt yhdysvaltalainen, joka on  julkaissut useita menestysromaaneja. Punaiset puutarhat luin toukokuussa ja tykästyin niin, että kaivoin kirjaston säilykehyllyiltä esiin aiemmin suomennetut, mitkä löysin. Hoffmanilla on kyky kertoa tarina sillä tavoin, että ihmissuhteiden käänteet ja juonen kehitys eivät ole ennalta arvattavissa, mutta ovat uskottavia. Mukana on paitsi vieraan maan maiseman ja yhteisöelämän kiinnostavia yksityiskohtia, myös maagista taikaa.  – Laatuisaa lukuviihdettä.
*
Alice Munro;  Kallis elämä    suom. Kristiina Rikman     Tammi 2013

Toistaiseksi ainoa Nobelin kirjallisuuspalkinnolla 2013 palkittu kanadalainen kirjailija Alice Munro (s. 1931) on julkaissut 17 teosta, joista meillä kääntäjien valtionpalkinnolla huomioitu Kristiina Rikman on suomentanut kaikki yhdeksän suomeksi julkaistua Munron teosta. Kallis elämä, jonka Munro on ilmoittanut viimeiseksi kirjalliseksi työkseen, sisältää 14 kertomusta. Niistä viimeiset neljä ovat väljästi omaelämäkerrallisia ja avaavat hiukan Munron sulkeutunutta persoonaa. Hänen vähäeleinen tyylinsä on lukijalle miellyttävää. Kirjailija kuljettaa lukijan tavallisesta elämästä helmiksi hioutuneiden tarinoidensa maailmaan vaivihkaa ja ennen kuin lukija huomaakaan, hän on osana kertomusta niin, että haluaisi sen vain jatkuvan.  – Laatunovelleja!
*
Erik Wahlström ; Kärpäsenkesyttäjä    suom. Jaana Nikula    Schildts 2011

Enemmänkin toimittajana ja tietokirjailijana kunnostautunut E.W. on tässä romaanissa kaivautunut J.L. Runebergin sekä hänen vaimonsa Frederikan nahkoihin villisti ja ansiokkaasti. Mainion krouvilla karheudella Wahlström käy käsiksi runoilijalegendan henkilöhistorian vähemmän ylevään puoleen ja panemalla puolet omiaan saa aikaan viihtyisästi säkenöivän ’elämänkerran’. – Lukijalle, joka on ottanut  Runebergin turhan vakavasti, tämä on terveellistä luettavaa.
*
Asko Sahlberg ; Höyhen        WSOY 2002

Tutustuin Sahlbergin (s. 1964) kirjailijanääneen tässä pienoisromaanissa ensi kertaa. Ei häntä ole turhaan kehuttu, arvostusta osoittavat monet palkinnot ja palkintoehdokkuudet. Höyhen ei ehkä ole helpoimpia tarinoita johdattamaan lukijaa kirjailijan ajatus- ja kokemusmaailmaan, mutta on selvä, että voidakseen kirjoittaa tällä tavoin ja näin intensiivisen romaanin täytyy olla sekä kirjallista taituruutta että elämänkokemusta. Erityisesti kehitysvammaisten parissa työskentelevien pitäisi ehdottomasti lukea tämä kirja.  – Rankka tarina intensiivisyydessään ja inhimillisyydessään, mutta ei ahdistavalla tavalla .
*
Tove Jansson ;  Viesti – Valitut novellit 1971-1997    WSOY 1999

Hienovireisiä novelleja, ”kauttaaltaan mestarin työtä”. Näiden parissa lukija viihtyy.

***