sadonkorjuuaika; vilja, marjat, juurekset – kypsää kaikki ja niin syötävän hyvää. olenko itse kypsynyt kokemusten myötä? oppinut jotakin, saanut aikaan jotakin hyvää? osaanko luopua turhasta ja antaa anteeksi pyytämättäkin? nytkö olen ihmisenä parhaimmillani?

Voi että! Olipa ihastuttava ja onnellinen päivä Pikkuritarin ja Murusen kanssa tänään! Haimme heidät eilen päiväkodista. Illalla saunottiin ja sitten nukkumaan. Aamulla kuuden aikaan Muru hipsi Mummelin viereen ja nukahti siihen vielä tunniksi. Seitsemän aikaan Pikkuritari tassutti Vaarin kainaloon. Kun kello kävi puoli kahdeksaa, Muru nousi istumaan, venytteli ja sanoi: ”Nyt näyttää jo olevan aamu!”

Aamusäpinöiden jälkeen hankkiuduttiin metsäretkelle. Evästä vain reppuun ja menoksi. Tällä kertaa mentiin eri metsään kuin viimeksi. Ihmeteltiin, että metsä näyttää aina vähän samalta ja kuitenkin vähän erilaiselta. Ihan mahdottomasti oli sieniä ja tatteja, isoja ja pieniä ja kaikki ne noteerattiin. ”On nääs syksy”, tiedotti Pikkuritari. Ruoho kimalsi vielä viileän yön jäljiltä kastepisaroissa. Pihlajat olivat täpö täynnä marjaterttuja. Onnistuimme näkemään kullankeltaisten lehtien sateenkin. Muru oli erikoistunut halaamaan ’vauvapuita’ ja Pikkuritari, joka osasi erottaa myrkylliset sienet, varoitteli niistä alinomaa pikkusiskoa.

Jossain aurinkoisen polun mutkassa ajattelin, että tämän täydempi ei onni voi ollakaan: lasten kanssa aurinkoisessa syysmetsässä.

Juna toi nopeasti päärautatieasemalle. Puolet matkasta sujui rattoisasti ajatusten ja tunnelmien vaihdossa entisen työtoverin kanssa, joka painii viimeisiä työvuosiaan projektin parissa. Perillä poikkesin lataamassa seutulippuun  ’lisäarvoa’, mikä käy kätevästi asematunnelin HSL-palvelupisteessä. Kävelyreittini kaupungin halki Hietaniemeen sujui turhan mutkaisesti, mutta suunnilleen ajoissa kuitenkin oli perillä sovitulla portilla.

Tällä kertaa kvartetistamme oli kohteessa kanssani vain leidi T. Kuljeskelimme tutkimassa Taiteilijakukkulan hautamuistomerkkejä. Moni niistä kuvasti kauniisti ja onnistuneesti henkilön elämäntyötä. Kunkin taiteilijan nimi ja elämäntehtävä oli meillä hyvin muistissa. Eräs muistomerkki tuntui olevan ihan väärässä paikassa taiteilijakukkulalla. Se sai meidät pohtimaan kuka päättää, ketä sinne haudataan.  Ihmettelin myös Mika Waltarin vaatimatonta ja hoitamatonta hautapaikkaa kukkulan sivustalla. Hän on sentään eräs maailmallakin tunnetuimmista viime vuosisadan kirjailijoistamme.  

Palasimme keskustaan Baanaa pitkin kävellen, joka onkin selkein ja suorin reitti keskustasta Hietaniemeen. Leidi K liittyi joukkoomme Narinkkatorin näyttelytilassa, jossa poikkesimme vielä ihastelemassa Helsinki Dressers- näyttelyä. Anne Mustarastaan taidokkaat puvut, joiden innoittajana oli kahdeksan Helsingin kauneinta rakennusta, olivat todella mykistävän upeita. Naisten tapaan toki valitsimme kukin mieluisimman. Minulle jäi mieleen yksinkertaisen kaunis keskiaikainen puku, jonka väri ja muotokieli nousi Perämiehenkatu 7:n rakennuksen hienosta fasadista.

Kolmestaan kävimme vielä kuulumiskeskustelua pizzaa syödessä Kampissa. Sieltä soitimme leidi S:lle, joka kärvisteli kotona flunssan kourissa. Ikäihmisten yliopiston kursseilta alkanut yhteytemme jatkuu jo seitsemättä vuotta.

Äitihän on kirjoittanut minulle lukemattomia kirjeitä 60-luvun lopulla ja 70-luvun alussa opiskeluaikanani! Tähän kuuluu huutomerkki, koska olen unohtanut nuo kirjeet täysin. Luen nyt niitä silloista äitiäni vanhemman naisen silmin ja sydämin. Mikä aikamatka! Hän ikävöi tytärtään, huolehtii ja rukoilee. Kertoo kirjeissään tavallisia asioita maalaiskodin elämästä. Usein hän mainitsee jotain lehmistä, joita mielellään hoiti. Äiti antoi itse nimet vasikoille ja puhutteli lehmiään nimeltä: oli Kiva, Hyvä, Ilo, Lemmikki, Jasmi, Milla, Kiltti, Lelu… Jossain vaiheessa kun vasikoiden nimiä varten määrättiin alkukirjain, alkoi tulla näitä: kaksosvasikat Zilla ja Zulla, Soma ja Sama, Oma, Osa, Olli… – ”Eihä nää vissiin sinnuu kiinnosta….”

Äidin kirjeistä kuvastuu talonemännän arki työ- ja rahahuolineen, mutta yleissävy on tyytyväisyys. Joskus hän mainitsee kuin ohimennen migreeninsä ja nivelkipunsa tai väsymyksensä. Harvoin missään on valituksen sävy, se kaikki on ikään kuin elämään kuuluvaa. Kirjeet alkavat hellittelynimillä ”Tyttösein” ja ”Kultaseni” (puhutteliko hän niin koskaan kasvotusten?) ja sisältävät elämänohjeita ja rohkaisua. Usein hän liitti kirjeeseen kymmenen markkaa, että ostaisin jotain hyvää itselleni. Kymppi saattoi olla hänelle isompi raha kuin minulle, hänellehän ei kukaan varsinaista palkkaa maksanut töistään. Isä hoiti talon raha-asiat kotona ja rahoitti myös opiskeluni sen mukaan kuin kerroin tarvitsevani ja kirjoitti erikseen asiallisia kirjeitä.

PS. Lämpimät myöhäiskiitokset aikamieskummipojalle, jonka omakätiset 🙂 puolitoistavuotiaan terveiset tulivat vastaan Mamman kirjeestä keväällä -73!

Olen liikuttuneena lukenut laatikollisen kirjeitä 60-luvulta: isältä ja äidiltä, veljeltä (inttiaikanaan kirjoitettuja) sekä muutamalta luokkatoverilta ja opiskelutoverilta saatuja. Isäni kummitäti Helmi, jonka muistan kilttinä ja sydämellisenä vanhuksena, oli kirjoittanut minulle kirjeen v. 1966, jolloin olin jo opiskelemassa Helsingissä. Tädin kirjeestä huokuu lämpö ja elämänkokemuksesta nouseva viisaus. Täti ja miehensä eivät saaneet omaa lasta, heiltä riitti rakkautta suvun lapsille ja lastenlapsille. Hänen isälleni jättämänä muistoperintönä olen myöhemmin saanut taulun ja kirjoituslipaston, jotka ovat kulkeneet mukanani kodista toiseen.

Naureskelin keskikouluaikaisen matematiikan opettajan lausahduksille, jotka olin kirjoittanut geometrian oppikirjan tyhjille lehdille. Me laskimme kuin porsaat, istuimme kuin tatit, olimme ylimalkaan pitkää piimää, tyytyväisyytemme oli sielun hometta, kuutiojuuri luokasta oli kevyttä multaa. Jotkut tyttöoppilaat olivat Villen hampaissa jatkuvasti: ”katsoo kuin pupujussin poikanen”, ”istuu kuin tötterötiina”, ”laskee kuin napanteri”, ”sinäkin siinä olet kuin hiipuva hiillos”. Pienikokoisesta ja kiltistä Paavosta Ville sanoi kerran: ”nukahtaahan se joskus hyvä Homeroskin”.

Kuusisivuinen tyhjentävä analyysi aiheesta Sinä oli opiskeluaikaisen ystävän minusta kaksikymppisenä laatima henkilökuva, tarkasti nähty, rehellisesti kirjattu eikä lainkaan mairitteleva. Keneltäpä totuuden kuulisi ellei hyvältä ystävältä. Huh! Onneksi elämä lienee tasannut pahimmat särmät ja karistanut liiat luulot itsestä. ”Loppuun asti huoliteltu ulkoasu” ainakin on mennyttä ja ”valtava tarmo” huvennut matkan varrelle. ”Tuli ja leimaus” on nykyään enempi hymy ja huokaus. Ne muutamat inhimilliset ja hyvät puoleni, jotka kirjoittaja oli noteerannut, toivottavasti ovat yhä olemassa. Olihan mottoni tuolloin: ”Ma itseäin vain ihmiseksi raivaan”.

minulle hyvin rakas maisema, kypsyvä viljapelto, metsän takana metsä, iltapilven hento punerrus kaiken yllä. viljankorjuun ja syyskyntöjen jälkeen maisema tummuu, kunnes lumen valo sen taas avartaa. täällä ei surra eikä huokailla maailman sotia ja kriisejä. en kanna minäkään huolta tulevista päivistä. luotan, että kyntö, kylvö, kasvu ja korjuu jatkuu – elämän ehjä peruskuvio.

Haahuilin eilen lähijunalla Lahteen ja sieltä IC:llä Lappeenrantaan tapaamaan nuoruusystävää. Päivä oli mitä suloisin, lempeää aurinkoa ja kesälämpöisiä tuulenvireitä. Kun iltajunalla palasin kotiin, Lahden kieppeillä tulivat sadepilvet jo vastaan.

Tällä kertaa emme menneet satamarantaan, vaan kuljeskelimme kaupungilla ja istuksimme kirkkopuistossa ja Rakuunapuistossa ihailemassa kaupungin upeita kukkaistutuksia. Maittavaksi osoittautunut lounas nautittiin paikassa, jonka nimi oli tunnelmaan sopivasti Huviretki.

Inspis oli niissä viidessäkymmenessä vuodessa, jotka ystävyytemme tästä kauniista kaupungista alkaneena on kestänyt. Siis eräänlainen riemuvuosimeeting tämä! Yhteys on pysynyt tuoreena kirjein, kortein, puhelimitse ja tavaten. Ei meillä nytkään mitään erityisohjelmaa ollut, puheet sivusivat muistoja ja soljuivat ajankohtaisempiin tuntoihin ja tapahtumiin kevyesti kuin pilvenhattarat taivaalla. 

Ihanan leppeä ja aurinkoinen sää vielä tänään. Toinen järjesti vajan ja korjasi pihakalusteet pois talveksi. Olin mukana tyhjäämässä ruukkuja ja kitkemässä kielot, jotka yrittävät joka kesä valloittaa puolet nurmikosta. Olemme molemmat vaivaisia nyt, Toinenkin valittaa selkäänsä. Huoneeni remontti on käynyt hänen voimilleen. Työn raskaus ehkä yllätti hiukan. Me emme ole nuoria enää, niin se on.  

Kaksi muuttolaatikollista kirjoja on imuroitu ja siirretty ’ruusuhuoneeni’ puhdistettuun hyllykköön. Eilen ja tänään kävin läpi kirjeitä. Tunnetyötä! Miksi olen nämä säilyttänyt, luulin jo hävittäneenikin? Illalla sytytän takkaan tulen. Tuli puhdistakoon sen, mitä en enää halua enkä jaksa muistella. Sielunraivausta, tilan tekoa ja tilin.

jotkut päivistä vain ovat niin kirkkaita, levollisia, täyteläisiä tavalla, johon ei välttämättä kuulu tapahtumaryöppyjä tai erityisiä elämyksiä. herätessään tietää kuka on, missä ja miksi. tuntee elävänsä. tietää, minkä läpi on tullut tähän ja tietää mitä odottaa. vuoteelle käydessään kiittää elämästä, huoahtaa päivän pois ja nukahtaa unelmiinsa.

Huoneeni uusi ilme alkaa hahmottua. Tänään vielä parahtelee jiirisaha ja naulain paukkuu, mutta huomenna pääsevät hajasijoitetut huonekalut takaisin kotiinsa. Seinillä on jo himmeä ruusutapetti, uusi lattia vaahteranvaalea. Verho ja kaihdin valmistuvat ensi viikolla. Sisällön seulominen alkaa, kun hyllyt ja lipastot ovat paikoillaan.  

Välillä ajattelen, ettei tämä koti ja oma huoneeni täällä ehkä ole viimeiseni. Ajatus on levollinen eikä sisällä dramatiikkaa. Mikäpä ihmisen elämässä ikuista olisi. Jälkeemme tulevat asujat muuttavat kuitenkin huoneet mieleisikseen niin kuin mekin teimme.