Pissismummo ja Poikakaveri ottivat alkuviikosta rivakan asenteen, että nyt äkkiä jonnekki. P.Kaveri möyri tuokion netissä ja tiedotti, että aamuvarhaisella kun järjestää ittens Länsisatamaan ja ottaa siitä laivan, ei kauaa nokka tuhise, kun vastarannan sadama on jo siinä. Maissaoloaikaa on koko päivä ja illalla pääsee takas omaan sänkyyn. Ja kun ottaa menopelin mukaan, niin perillä pääsee mihin mielii. No, Mummohan on aina reissupäällä, jos vain henki pihisee. Mentiin!

Vaan eikös Mr. Murphy – tuo matkaseuran kelvottomin – tuppaantunut reissuun mukaan jo laivan uumeniin ajaessa: siinä se seisoi kuin seinäpalkki ja veti ajokin etukulmaan hampaanjäljet. Poikakaveri synkistyi toviksi ja huokaili: mitä halvempi reissu, sitä kalliimmaksi tulee.

Varhaisherätys ja kutsumaton matkaseura ei enää kirponut laivan aamiaisbuffetin tarjoomusten jälkeen.  ¨Laivat lähtee ja satamaan jää pieni vana joka hiljaa kuihtuu pois... Mummoa jo hyräilytti tähtäillessään kameraansa merelle päin. Hetki raikasta meri-ilmaa kannella riitti ja matkalaiset majoittuivat kahvilan yläloungeen. Sohvalla sopi Mummon ojentaa kenkkukoipensa ja syventyä kirjaan sekä P.Kaverin räpeltää kännykkäänsä. Naapuripöydässä yksinmatkaaja täytti ristisanaa, toisessa harmaapartainen mies ja punatukkainen nainen pelasivat gini-rommia. Tuonnempana sänkileukaukkojen rinki turisi omiaan. Vastapäätä istui alakuloinen mies käsi poskella ja katseli merelle. Pulleroäiti yritti paimentaa kahta villiä leikki-ikäistä, ja toinen heijasi vauvaa vaunukopassa. Vanhapari selaili kaupallisia tiedotteita ja sanomalehtiä. Alhaalla cafén pöydissä mussutettiin ja keskusteltiin. Tunnelma oli viihtyisän rauhallinen.

Sadamasta matkalaisemme suunnistivat suoraan Kumuun. Kohta olivat he taidemuseon portilla kulmat koholla tavaamassa tekstiä: museo on avoinna keskiviikosta sunnuntaihin.  – Kah, ain pittää jottai yllätyst matkaa lähtijäl olla, Pissismummon Ikimuori olisi tuumannut. (Mr. Murphy virnuili siinä vinosti.) – Eipä tullut mieleen tutkia netistä aukioloaikoja, mutisi P.Kaveri ja Mummo että ilman muuta oletin, että maanantaina se on kiinni niin kuin muutkin maailman museot. Tiistaipäivä ei asiaintilaa ällistellessä keskiviikoksi muuttunut, joten pariskuntamme ensimmäinen tutustuminen virolaiseen nykytaiteen pyhäkköön keskittyi ympäristötaiteeseen.Kumun arkkitehtoonista kol..komeutta saatiin vapaasti ihailla eri kulmista ja tasoilta. Puistoalueen patsaat tulivat tarkkaan tutkituiksi.Päivä paistoi ihanasti ja tunnin verran siinä käyskennellessä kymmenittäin epäuskoisia kävi nyhtämässä turhaan taidemuseon ovenripaa.

Mummo ja P.Kaveri palasivat toista kautta Kadriorkin kauniiseen puistoon, jossa sitten vaeltelivat he leppoisissa tunnelmissa. Auto vietiin parkkiin lähelle satamaa, Mr.Murphy lupasi jäädä takapenkille ja ottaa nokoset, kun Mummo ja P.Kaveri livahtivat Estonian muistomerkin kautta vanhaan kaupunkiin, jonka tunnelmallisilla kujilla on aina yhtä viihtyisää kuljeskella. Ainoassakaan kaupassa eivät he  poikenneet. Kaupungin perinteikkäimmässä kahvilassa nautittiin välipalaa ja sen jälkeen olikin sopiva aika jo palailla ajopelin luo ja järjestäytyä laivaan menevien autojen jonoon. Ja tässäkin kirja teki seuraa Mummolle

Paluumatkalla nautittiin päivän ateria buffetissa, tarjolla oli mm. poronmaksaa ja riistapihviä.  Kertailtiin päivän tunnelmia ja todettiin, että kevät kyllä tuntui olevan pidemmällä Suomenlahden tuolla puolen, mutta ei varsinaisesti näkynyt. Iltayökerhon tiloissa tanssahdeltiin charmantisti harmaantuneen mattieskon laulun tahtiin. Rytmiryhmän soitto kuulosti intohimottomalta jumputukselta. Pissismummo tuumi itsekseen miten ikinä säällinen mies jaksaa tuonikäisenä veivata viikkokaupalla illasta toiseen samoja lauluja iäkkäiden ihmisten laumalle. Toisaalla baarissa esiintyi mies, joka soitti kitaraa varsin mehukkaasti, mutta jonka laulu kuulosti englanninkieliseltä puurolta. Myymälästä haettiin Mummon sydänlääke, pikku pullo madeiraa ja bonuslahjana P.Kaverilta vielä pienempi pullo ’suitsuvettä’.

Matkalaisemme kaarsivat kotipihaan iltakymmenen aikaan sopivasti väsyneinä. Toruskelivat he vielä Mr.Murphyä tuppautumisesta matkaan ja suosittelivat häntä häipymään jonnekin timbuktuun ja jättämään reissuilijat tästedes rauhaan.

puu herättelee jo silmujaan. odotan vaiti, kuulostelen, hengittelen kevään aavistuksia. häikäistyn avarasta sinestä, jossa ajatuspilvet lipuvat. tuulenhenki sukii sulkiani. kun vain levitän siipeni, lennän. luotasi, luoksesi.

Ruokakauppa ei minusta ole järin inspiroiva paikka. Pikemminkin suorastaan tylsä. Sinne on mentävä, koska on syötävä ja siihen taas tarvitaan aineksia. Vakikauppamme kehuskelee halpuuttaneensa hintoja. Sillä ei ole mitään vaikutusta ruokalaskuumme, koska halpuutus ei koske luomu- ja lähiruoka-aineksia, hedelmiä eikä kasviksia. Mitähän halpuutus mahtaa ylipäänsä koskea?

Kierros käy useimmiten samassa järjestyksessä, mistä on se etu, ettei listaa tarvita. Kalleinta jokaviikkoisessa valikoimassamme ovat tietyt Toisen rakastamat erikoisjuustot ja valmiiksi peratut järvikalat, esimerkiksi ahvenfileet (tänään 34 euroa/kg). Usein ostamme sunnuntaiksi karitsan paahtopaistia – se on molempien herkkua – mutta tuodaan Uudesta Seelannista asti. Miksi meillä ei saa kotimaista lammasta kuin kauppahallien erikoismyymälöistä?

Teen ruokia itse, olen oppinut tietämään Toisen herkkuruuat, onneksi on muutamia yhteisiäkin. Jos ajattelisin vain itseäni, tekisin kasvisruokia enemmän ja pitäisin salaattipäiviä. Eriruokaisia päiviäkin on, kun Toinen tahtoo hernekeittoa tai kaalilaatikkoa, silloin voin valita kasviskeiton.

Joskus tylsää kauppareissua piristää jokin häiriö. Tänään kolmen vartin keräilyä ja kassalle jonotusta säesti taukoamaton hysteerinen parku erään äidin työntelemästä rattaasta: äiti, äiti anna, äitiii. Sentään kolme varttia, ja kovaa, eikä äiti reagoinut mitenkään. Eikä isä. Me muut mulkoilimme.

Kuka lakaisi taivaan esiin, tuuliko? Heräsin pilviseen aamuun ja ennen kuin sain lenkkarit jalkaan ja repun selkään, loistaakin jo aurinko sinessä. Mennessä solautan keltaiseen kortin, jossa muistutan sisarellisesti veljeä siitä, että vuosi on taas vierähtänyt hänen edellisestä syntymäpäivästään.

Valitsen hyllyiltä neljä kirjaa, nopeimmin erityisherkkyyttä tutkineen ja P. Saaritsan viimevuotisen runo-opuksen. Kirjasto tarjoilee rakkausaiheisia kirjoja, en niihin kajoa enkä toisaalla esiteltyihin saksalaisiin. Viimeksi mainittujen liepeillä istuu mummo, joka alkaa heti puhua, kun siihen ilmaannun (minulla on sellainen vaikutus mummoihin). Hän huomaa käsivarrellani kirjapinon, kysyy niistä ja esittelee omia valintojaan, kertoo olevansa yli 90 ja lukevansa jatkuvasti paljon. – Ikä tekee sen, etten jaksa enää kiinnostua fiktiivisistä romaaneista, mutta erilaisista kulttuureista, matkoista, elämänkerroista, tietokirjoista kylläkin. Hän paljastaa senkin, miten hän kirjan valitsee, lukee miten se alkaa, siitä voi päätellä yhtä ja toista. –  Näin on, myöntelen. Sitten kiitän mielenkiintoisesta keskustelusta, jota olisi mukava jatkaa, mutta kun… (viittaan hyllykön päädyssä olevaan lappuun: Ettehän keskustele täällä). Mummo naurahtaa ilkikurisesti: – minä olen niin ikivanha, etten enää piittaa säännöistä, ei ne kehtaa tulla torumaan…

Mummolla on asennetta. Tarvitseeko kirjastossa haudanhiljaista ollakaan. Aina sinne yksi mummokansalainen mahtuu mielipiteineen, niin kuin huudahtelevat lapsoset ja keskenkasvuiset tirskahtelevat klopitkin. 

Pilvivaloisaa. Tuuli huojuttaa naapuripihan sypressejä, metsikössä mäntyjä. Kotikadun paljasoksaiset koivut näkevät päiväunia kevätauringosta, hätkähtävät hereille koulusta palailevien lasten iloisiin huutoihin.

Mustarastaan huilunkirkas soolo helähti keskelle hiljaista meditaatiohyminäämme: Kyrie, Kyrie eleison…  Iltataivaan punerrus, sielussa kaiken kauneuden valohehkuinen kipu. Verkkaiset askeleet pihan poikki kotiin. Yössä tähdet.

Läjiä likaista lunta. Marraskasvoinen maa. Kaduilla lätäköitä, sepeliä, kadunvierillä talviset koirankakat.

Toissapäivänä auringonpilkahduksia. Eilen räntää, tuulta. Tänään pilvistä, tuulessa raikas tuoksahdus.

Linnut lentävät yli pohjoiseen, ihmiset etelään. Pihapensaissa säpisee.

Värit haaleina, vielä. Vain kuusten vihreä, verentumma.

Helsingin seurakuntien julkaisema Kirkko ja Kaupunki -lehti kertoi taannoin osaan amerikkalaista kristillisyyttä pesiytyneestä purity ball-seremoniasta*, johon liittyviä hätkähdyttäviä kuvia on esillä Suomen valokuvataiteen museon poliittisen valokuvan festivaalin osana.

Kysymys on perheistä, joiden tyttäret ohjataan tekemään siveyslupaus. Perhe, erityisesti isät sitoutuvat tukemaan tytärtensä koskemattomuutta heidän avioitumiseensa asti. Esimerkkinä tunteellisesta seremoniasta lehti julkaisee kuvan, jossa pitsimekkoinen tytär seisoo isän edessä, isä pitää käsiään tyttären lantiolla ja taustalla on valkoinen risti.

Lehden lainaama kuva hätkähdyttää. Asetelman intiimiydessä on jotain hämmentävän vierasta, suorastaan insestistä. Puhtausihanteessa sinänsä ei ole mitään väärää, vaikka se ei pohjoismaiseen kristillisyyteen noin  alleviivattuna kuulukaan. Moni kristitty perhe toivoo nuortensa pidättäytyvän seksikokeiluista, ainakin ennen vakavampaa suhdetta. Rippikouluissa opetettaneen edelleen, että seksi kuuluu avioliittoon, mutta nuorten todellisuudessa ne ensimmäiset kokeilut lienee usein jo siinä vaiheessa tehty.

Jos seksuaalinen puhtaus ihanteena nostetaan arvohierarkiassa korkeimmalle tasolle, herää väistämättä kysymyksiä. Onko seksi siis likaista, synnillinen osa ihmisyyttä? Eikö ihmisen lapsi omista itse seksuaalisuuttaan? Miksi puhtaus on erityisesti tytärten ihanne? Miksi tyttären puhtauden vaaliminen kiinnostaa erityisesti isiä?

*https://www.google.fi/?gws_rd=ssl#q=purity+ball

Oh, tätä ajan vilinää. Tässä on nyt eletty viime päivät ystäviä tapaillen. On käyty nautiskelemassa Strauss-konsertin hurmaavia balettinumeroita itävaltalaistaiteilijoiden tarjoilemina. On saateltu pitkämatkalainen sekaisin olleiden aikataulujen armoille junaan. On käyty stadissa tapaamassa ystävätärtä, joka osaa johdatella semmoisiin vaatepuoteihin, mihin omin nokkineni en ikinä eksyisi. Sainpahan ihanan kevätmekon!

Ilmeisesti elämän syke on ollut talvisydämen hitaalla, ei ehdi kaikkea mitä pitäisi. Ja mitähän muka pitäisikään. Kaikkihan on itse valittua, ei pakkoa mihinkään. Ihminen tottuu elämänsä helppouteen aika pian, silti haksahtaa kuvittelemaan parhaiden vuosiensa voimien olevan jossain tallella. Eivät ne ole.

Kevät pyrkii iholle: tuulen tuoksu,  pisarteleva sade sumuaamuina, toisinaan kourallinen räntää.   
 

Runot

Jarkko Sandell ; Jos siivet, lennän          Basam Books 2014

Sandell on puuartesaani ja maaseutuyrittäjä – ja runoilija. Aiemmin häneltä on julkaistu yksi runokokoelma. Tässä pienessä kokoelmassa Sandell haikuilee jokseenkin onnistuneesti. Aihepiiri ei maailmoja syleile, mutta viehättää pienieleisyydellään. Viihdyin Sandellin vuodenaikahaikujen parissa.

”Pilkillä kissan kanssa / voiko viisaampaa / miestä olla? / Ongetta, toukatta ja / vailla tarkoitusta.”

Romaanit

Juha Itkonen ; Ajo        Otava 2014

”Dramaattinen romaani voimista, jotka ajavat ihmistä kohti tuntematonta”, mainostaa kustantaja Itkosen tuoreinta. Tarina alkaa äidistä, joka lähtee seitsemänvuotiaan pojan kanssa kellekään määränpäätä ilmoittamatta autolla laivaan ja Keski-Eurooppaan. Pakomatkan syyksi paljastuu selvittämättömässä tilassa olevan parisuhteen kuviot. Tarina leikkautuu aiempien sukupolvien parien tarinoista toisiin niin tiuhaan, että lukija, jolla on muutakin elämää kuin lukemista, uhkaa pudota matkalla kyydistä. – Itkosen romaanin rakenne mielestäni hajoaa tässä liiaksi, mutta tarina kestää haahuilunkin.

*

Per Petterson ; Kirottu ajan katoava virta   suom. Katriina Huttunen    Otavan Seven-pokkari 2012 (julk. 2008).

Norjalaisen Per Pettersonin romaani on saanut v. 2009 Pohjoismaiden Neuvoston kirjallisuuspalkinnon. Tarina liikkuu miehen avioeron jälkeisen autiuden ja äidin syöpäsairauden herättämien tuntojen ja tilintekojen maastossa. En kyennyt riittävän tiiviisen tahtiin lukemaan tätäkään, joten välillä oli hankala hahmottaa, miten osatarinat etenivät, mutta mielestäni Pettersonin romaanin rakenne pysyy paremmin koossa väljässäkin lukuaikataulussa kuin e.m. Itkosen romaani. Näkökulma on pojan, lapsuuden ja äidin historian kautta aina viime vaiheisiin asti. – Kyllä Petterson on palkintonsa ansainnut. Hyvin tehtyä v. 1990 tienoon aikalaisproosaa.

*

Jussi Valtonen ; Tasapainoilua / Vesiseinä / Siipien kantamat LIKE 2003, 2006, Tammi 2007

Valtonen osoittautuu jo esikoisessaan erinomaiseksi tarinankertojaksi. Rokkibändin sisällä ja liepeillä tapahtuu kaikenlaista, se elämä on yhtä tasapainoilua. Päähenkilö Koistinen on dynamo, luo musiikilliset ideat, joita porukka yhdessä työstää. Koistisella on kypsyyttä sen verran enemmän kuin muilla, että erikoislahjakkuudet saavat tilaa, sekoilut selvitetään, ja niin yhtye löytää tien menestykseen. Bändin tarina on erinomainen psykologinen ryhmädynamiikan kuvaus ja samalla vastuunkantajapersoonan kehityskertomus. – Tykästyin heti Valtosen vetävään kerrontaan, nautin lukiessa, liikutuinkin, vaikka minkään sortin nyyhkytarinasta ei ole kyse. Luen kirjailijan lahjakkuuden ansioksi, että tarina kerrotaan uskottavasti ilman alatyylistä kieltä ja tolkutonta kiroilua. Rokkijätkien sielunelämästä voi osaava puhua sivistyneelläkin tavalla.

Vesiseinä on toistensa elämään liittyvien henkilöiden suhdetarinakimppu, joka on riittävän sävykkäästi kerrottu, että mielenkiinto pysyy korkealla ja tarinat vetävät. Suhteiden kaarta ei vedetä niin valmiiksi, että kokonaisuus menisi pähkinöiksi. Ratkaisematon suhde jää ikään kuin elämään, mutta sillä tavalla, että se ei huutele jatkoa. – Valtonen todella osaa nämä suhdetarinat. Lukija ilahtuu.

Siipien kantamat on suhdetarina, jonka keskiössä on opettajamies. Päähenkilön parisuhde on päättynyt, ja mies kiinnostuu erikoislahjakkaasta ja varhaiskypsästä oppilaastaan. Molemminpuolinen ihailu ei olekaan tavanomaisen ohimenevää irtiotoista huolimatta. Koiran kuolema nousee tärkeäksi allegoriaksi tulevista vaiheista. Päähenkilön toinenkin parisuhde kariutuu, ja miehen tie käy kohtalokkaaksi. – Valtosen linjakasta tyyliä ei voi liikaa kehua. Teos teokselta tarinat saavat syvyyttä ja mehukkuutta. Lukija kiittää, liikuttuu ja hymyilee lukiessaan.

*

Asko Sahlberg ; Paluu pimeään    WSOY 2006

Sahlbergin ’pimeitä’ kirjoja ei tee mieli lukea kovin monta yhteen menoon. Kirjailijan luoma mielenmaisema on synkähkö, henkilöt harhailevat maailmassa, jossa ovat vieraita, sivullisia, marginaalia. Aiemmissa tarinoissa tutuksi tullut miehenjärkäle, Jakobson, vilahtaa tarinassa kohtaamassa loppunsa, mutta romaanin tapahtumat kokee toinen mies. Alamaailman hämäryydessä on kirkkaatkin hetkensä. – Kirjailijan kieli on rikasta, sävykästä, elämänmakuista – siksi lukija jaksaa kuitenkin ajelehtia hämärämaisemassa romaanista toiseen.

*

Timo Kelaranta ; Paratiisi     WSOY 2009

Kirja on Kelarannan ensimmäinen pitkää proosaa. Novellijulkaisu Sojuzin pojat on vuodelta 2003. Romaani on jotenkin rakeinen, tarinaa ei oikein ole eikä kertojan ääni ota lukijaa haltuun. Päähenkilön muusikkoutta lukija ei epäile, mutta irtoaminen bändistä, joka ehkä on romaanin idea, ei kovin selkeää perustelua saa. – Vähän mä ihmettelen, että wsoy on päästänyt tämän tällaisena julki, tekijä olisi voinut kypsytellä ideaa. Kranttu lukija ei tästä hevin innostu.

*

Sirpa Kähkönen ; Graniittimies   Otava 2014

Poliittiset siirtolaiset lähtevät kotikonnuiltaan unelmiaan toteuttamaan naapurivaltion systeemin nappuloiksi. Iljan ja Klaran tarina liikahtelee juohevasti, mukaan liittyy muitakin aateveljiä ja -siskoja. Miten elämä etenee ja toteutuuko unelma vapaudesta, svobodasta? Merkitseekö puolueen jäsenyys ja pyyteetönkään palvelu lopulta mitään, kun vallanpitäjä vaihtuu ja vierasmaalaiset aletaan kokea uhkana? – Kähkösen teksti puurtaa tarinan kimpussa eleettömästi kirjan puoliväliin asti, josta sitten alkaa tulla hienoa, paikoin säkenöivääkin sanataidetta. Kähkösen tyyli on miellyttävällä tavalla lukijaystävällistä. Mitään vaikeutta ei ole pysyä henkilöiden elämänkäänteissä mukana. Hienosti kirjoitettu ja ajateltavaa antava teos.

***

Kun aamulla lähdimme kotoa, pihassa oli lippu Kalevalanpäivän ja suomalaisen kulttuurin kunniaksi. Siellä, mihin olimme menossa, lippu oli puolitangossa hänen muistoaan kunnioittaen, jota saattelimme. Tuntui niin sopivalta saattopäiväksi tämä hänelle, jonka hengen mitta oli väinämöisen luokkaa.

Olen oppinut arvostamaan kansallisen linnustomme jykevää edustajaa, varista, kun olen seuraillut, miten älykkäästi ja sosiaalisesti tuo arvokkaasti harmaaseen ja mustaan pukeutunut lintu toimii. Sillä ei ehkä ole lintumaailman kaunein ääni, mutta laululintuset ovatkin eri rotua. Varis on varsinaista lintujen aristokratiaa, vakaa, arvokas ja toimelias lintu.  

Kysyin Yst. Sosiaalineuvokselta kerran jollakin matkalla, jolla muiden mukana olimme, mikä lintu hän olisi. Hän ei sitä pitkään miettinyt, tokaisi vain pilke silmäkulmassaan: varispa tietenkin.

Kappelissa siunaustilaisuus eteni arvokkaasti ja rauhallisesti. Tunnelma oli valoisa ja lämmin. Kun viimeinen saattajista oli laskenut kukkansa arkun ääreen, katsahdin kappelin maisemaikkunasta.  Varis lensi yksin rauhallisesti rinteellä seisovan ristin yli.

Kotona, tätä kirjoittaessani, näen pihassa mustanharmaan lintuparin. Toinen niistä jäi kauemmaksi, mutta toinen nousi ikkunani edessä olevalle kevätmatalalle lumivallille. Se katsoi hetken ikkunaani ja lensi sitten pois parinsa perään. Varispa tietenkin.