Kun esikoinen täyttää neljäkymmentä, se saa äidin miettimään vuosien kiitolaukkaa. Aika ei ole tasavälisten vuosien kilometritolpparivi tien varressa. Aika rientää, venyy, taipuu, pysähtelee. Aika on nyt, pian se on ohi. Elämä ei ole tasainen ravi maalia kohti, eikä kukaan meistä tarkalleen tiedä missä loppusuora alkaa.

Neljäkymmentä vuotta elettyään tietää jo jotain elämästä. Esikoinen tiivisti kokemuksensa: elämä on nyt.

Veli teki kulttuuriteon, kun ei suostunut kantamaan kirjoja roviolle vanhempiemme kuoleman jälkeen. Silloin otin mukaani muutamia ja sanoin, että loput voi viedä vaikka kirpparille. Viime käynnillä silmäilin taas perintökirjojen hyllyä veljen eläkekodin ullakolla. Ja kas, vielä löytyi luettavaa!

Löytämistäni vaikuttavin – ja vanhin – on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran v. 1913 julkaisema Kalevala (Uuden Kalevalan kolmastoista painos), hinta 1 mk 50 penniä. Kirjan on hankkinut ja omistuskirjoituksin merkinnyt isäni täti vuonna 1916. Täti on myös lukenut Kalevalansa kannesta kanteen merkinnöistä päätellen. Kirjan sivun laidoissa on siellä täällä lyijykynämerkintöjä ja tekstissä alleviivauksia. On kuin Täti juttelisi lempeästi mitä hän ajattelee lukiessaan, miten kokee kalevalaiset uhkeat perinnelaulut.

Kirjan välistä putoaa kellastunut lehtileike ”Aseveljen Mikko R:n muistolle”. Olikohan hän Tädin nuoruuden aikainen mielitietty, opistotoveri ehkä, mietin. Toinenkin kirjanmerkki löytyy kirjan välistä, puolison nimellä tullut puhelinlasku vuodelta 1960: ”Ilmoitamme kunnioittaen, että yllämainittuun puhelimeenne kohdistuva puhelin- ja sähkösanomamaksusaatavamme on määrältään yhteensä 903 mk. Tämän johdosta tahtonette hyväntahtoisesti ensi tilassa ja viimeistään kuluvan kuun 25 päivään mennessä suorittaa tai postitse lähettää mainitun määrän M:n postiin. Maksun saatuamme toimitamme teille kuitatun laskun. ”

Täti oli kristillisen kodin kasvatti ja neitoaikoinaan kansanopiston käynyt. Hän ei saanut avioliitossaan perillistä, niinpä hänelle sisarten lapset, erityisesti kummipoikansa Antti (isäni) ja aikanaan me Antin lapset olimme läheisiä. Muistan kansakoulun aloitettuani, että koulun lähinaapurina asuva Täti pyysi minua yökylään jonakin talvisena päivänä. Se oli uutta ja jännittävää. Tädin ja sedän tuvassa oli hiljaista, hämärää ja kodikasta. Uunissa humisi tuli, kello raksutteli seinällä ja Täti puheli hiljakseen minulle ruokaa puuhatessaan. Myöhemmin Täti kirjoitti minulle kirjeen, joka on tallessa yhä. Sain myös tietää, että Täti oli kirjoitellut sisarensa pojille rintamalle sotavuosina.  

Olin jo Helsingissä ja työelämässä, kun isäni ja äitini ottivat 1970-luvulla leskeksi jääneen ja apua tarvitsevan Tädin talveksi omaan kotiinsa asumaan, kunnes hänelle järjestyi paikka kunnalliskodista. Sillä tavalla muutamia Tädin huonekaluja jäi vanhemmilleni ja minä sain Tädin kuoltua muistoksi kirjoituslipaston, tuolin ja taulun. Ne ovat aarteitani, sillä niiden mukana – niin koen – on tullut rukoilevan tädin siunaus sukupolvien takaa.

AINA siellä missä lapsia kuolee / hiljaisimmat asiat jäävät kodittomiksi. / Iltaruskojen tuskanviitta / jossa mustarastaan tumma sielu / kutsuu valittaen yötä – / pienet tuulet hengähtävät yli ruohon / valon rauniot sammuttaen / ja kylväen kuolemaa –

AINA siellä missä lapsia kuolee / kivi ja tähti / ja niin monet unet / jäävät kodittomiksi.

(Nelly Sachs, suom. Aila Meriluoto)

Nyt netissä ja uutisissa jaetaan kilpaa kuvaa Välimerellä rantaan ajautuneesta hukkuneesta lapsesta. Ne lukemattomat täpö täydet veneet, jotka ovat uponneet  ihmislasteineen turkoosinsinisiin aaltoihin ovat olleet meille vain turruttavia uutisia, kunnes lapsen ruumis ajautuu rantaan.

Ajattelen hallitsematonta pakolaistulvaa, johon Eurooppa parhaillaan on tukehtumassa. Miten kauan tätä on pelätty ja nyt kun se tapahtuu, ei ole mitään keinoja, koska ennakoivaa varautumista ei ole tehty, ei EU:n tasolla, ei maiden poliittisella eikä käytännön tasolla. Ihmissalakuljettajat saavat rauhassa rahastaa pakolaisten hädällä. Venäjä kieltäytyy YK:n ajamasta asevientikiellosta Syyriaan, mutta onko heidän rajansa auki aseviennin ruokkimaa sotaa pakeneville. Ei ole. Ja Euroopan on kannettava inhimillisyyden nimissä Venäjän omahyväisen politiikan seuraukset.

Tilanne on jo päällä. On myöhäistä pystytellä barrikadeja, myöhäistä hurskastella ihmisten hädällä. Otamme vastaan minkä kykenemme, mutta tähän tämä ei jää. Miten Eurooppa  kykenee tarjoamaan tulijoille ihmisarvoisen elämän: kodin, ruuan, työn, koulutuksen ja terveydenhuollon? Sodan traumatisoimat ihmiset kootaan kasoihin sinne tänne  odottamaan – mitä?

Parasta hänessä oli nauru. Ehdottomasti se. Semmoinen käheästi kurluttava hereä nauru, jossa silmät nauroivat mukana niin, että vesi niistä kiertyi.  

Muistan sen kesän, juttuhetket d-toimiston oven ulkopuolella, kun viimeinen asiakas oli mennyt ja suljimme ovia. Sen kaiken, elämän epätoivon ja epäoikeudenmukaiset kohtalot, mutta myös itse hankitut vaikeudet ja itse aiheutetun umpikujan, mistä kuulemamme tarinat kertoivat, huuhtelimme pois puhumalla hulluja ja nauramalla itsellemme. Anne osasi nauttia polttelusta, joskus vedin henkosen siinä minäkin. 

Muistan Annen, jonka idoli oli hänen ihanan omalaatuinen Maija-tätinsä keppeineen. MInulla taas oli uniikki Iita-täti, jossa oli asennetta. Miten muutimme elon kurjuuden ja masentavat fiilikset yhdessä hetkessä taritsemalla toisillemme muutaman jutun tätiemme edesottamuksista ja elämänohjeista. Muistan, kun me mentiin Annelle saunomaan ja katsomaan Thelmaa ja Louisea kasetilta, miten Anne laittoi iltapalaa ja kaatoi viiniä laseihin, miten me naurettiin ja itkettiin hervottomasti kaikkea, mitä ei kenenkään muun seurassa minulle ikinä ennen eikä enää tapahdu.

Muistan tyhjän kirjan, jonka Annelta sain, kun hän lähti toisiin töihin. Siinä oli mukana herkullinen ehdotus: kirjoita kaikista elämäsi miehistä. Ja minähän kirjoitin. Aloitin isästä, veljestä ja serkkuveljestä – kaivoin muistilokeroistani merkittävät opettajahahmot, kouluaikaiset salaiset ihastukset, kuusitoistavuotiaan ensi rakkauden huuman, opiskeluvuosien etäiset idolit, villien vuosien sattumavillet ennen… ja sitten… ja muistan senkin, mihin lopetin. Annen kirja on ollut päiväkirjojeni röykkiössä parikymmentä vuotta. Tekstin rehellisyys ja avoimuus on niin hurjaa, että nyt sattuu sydämeen lukea, muistaa.

Naurahdan pehmeästi, kun muistan Annen. Näen mielessäni hänet vihreillä niityllä tanssimassa Maija-tätinsä kanssa ja luulenpa, että he ovat etsineet käsiinsä Iita-tädinkin. Ja minä vilkutan täältä pilviin päin: hei Anne, kaipaan nauruasi niin… ja heippa tätikullat, pitäkää hauskaa!  

Eilen näin sen tapahtuvan. Joka elokuu se riipaisee sieluni siivilleen. Seisoimme pihassa vilkuttamassa, Pikkuritari, Vaari ja minä.  Illalla laulettiin Murun ja Pikkuritarin kanssa sitä syyslaulua, jossa on kaksi osaa lähdön alakuloa ja yksi osa toisaalla jatkuvan kesän riemukkuutta.

Taivas mustanaan lähteviä lintuja.

”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi…” Mahdotonta, ei niin kovaa kristityn elämä voi olla! Itseään on jo tosi vaikea rakastaa, puhumattakaan oudoista ja omituisista kanssakulkijoista tai yli kaikkien rajojen vyöryvistä turvapaikan etsijöistä. Eikö nyt hyväksyminen tai sietäminen riitä?

Kirkossa oli puolitäyttä, Toisen mielestä urut soivat epävireisesti. En tiedä, mutta Eero-kanttori soitti alkusoiton jotensakin kovalla rekisterillä. Punatukkainen kesäteologinuorukainen hoiti nuoruuden innolla messun alkukuviot. Kaksi täysivaltaista pappiakin oli töissä, kukin toimitti oman osansa siististi.

Lähimmäisen sunnuntain VT-teksteissä on mm. kertomus Noomista, anopista, jolla oli kolme miniää. Kun Noomin pojat vei sota, hän lähetti miniät palaamaan äitiensä luo. Yksi heistä, Ruut, ilmoitti haluavansa jäädä huolehtimaan anopista. Evankeliumiteksti puolestaan kertoi köyhästä leskivaimosta, joka pani viimeiset roponsa temppelin uhriarkkuun. Jeesus huomasi tämän ja nosti oppilailleen leskivaimon esikuvaksi uhrautumisesta. Ajattelin, hoksaisiko hengen asioita sisäistämätön, miten nämä tekstit liittyvät lähimmäisyyteen. Nuori saarnaajakin pöyhi tekstiä ansiokkaasti ja sanoi lopuksi: ja sitten vielä lähimmäisyydestä vähän…

Evankeliumia kuunnellessa muistin lapsuudestani erään tapauksen. Panin kerran kolehtiin viimeiset markat, jotka oli varattu kotimatkaan ja lähdin kävelemään maantien laitaa, uskoen, että kyyti järjestyy jotenkin pyytämättä. Kymmenen kilometriä käveltyäni, eräs lukemattomista ohi ajaneista pysähtyi ja muuan tuttu mies kysyi miksi olen kävelemässä näin kaukana kotoa. – Ei ole bussirahaa, vastasin ja sain viiden kilometrin kyydin tienhaaraan, josta mies kääntyi kotiinsa. Siitä oli vielä 10 kilometriä käveltävää kotiini. On sanottava, että ehdin ajatella tätä uhrautumisasiaa monelta kantilta. Toista kertaa en ole kolehtiin kaikkia viimeisiä killinkejäni rohjennut laittaa.

Ajattelen, että lähimmäiseni on parhaillaan tämä mies, jonka kyydissä pääsen kirkkoon ja jonka käsivarteen voin nojata rappuja alas tullessa. Ehkä syvä kiitollisuus on yksi rakkauden monista muodoista.

Puoli kahdeksan jo herään ja näen auringon nousseen metsänrajan yli. Teeveden kiehahtamista odotellessa tyhjennän tiskikoneen. Yritän olla kilistelemättä, kun Toinen ei ole vielä noussut. Turkkilaista jogurttia myslin ja mustikkasopan kera, nam, se aloittaa lempeästi päivän. Liptonin vihreää sitruunateetä, paahtoleipää skottilaisen marmeladin ja suomalaisen savujuuston kera vähän myöhemmin. Ja sitten ovi auki aamuraikkaaseen pihaan.

Oma osuuteni kodin viikkosiivouksesta suit sait ja sitten suihkuun. Toinen hipsii postilaatikolle, laittaa kahvinsa ja oman aamupalansa ja syventyy Hesariin. Mustikkapiiraan leipominen ei kauan vie ja kun se on uunissa ryhdyn makaroonilaatikon tekoon. Tänään tulevat armiaiset.

Esikoinen soittaa, ovat kaupassa. Kerron, että ruokaa on uunissa, jos tahtovat, kun tulevat. Isällä ja pojalla on vielä parturireissu, joten Muru pääsee tarkkailemaan parturointitoimitusta. – Me sit mennään toisen kerran äidin kanssa kampaajalle, se on taas tyttöjen juttu, hän kertoo myöhemmin tietävästi Mummelille. Ruoka maistuu ja jälkkärinä on uuniomenoita jäätelön kera. Murun mielestä uuniomenassa on liikaa nahkaa, mutta jäätelö kyllä häviää prinsessakupista. Pikkuritari syö koko satsin sujauksessa.

Sitten ne tavalliset Vaarilan kuviot: kumpikin soittaa omia sävellyksiään Mummelin pianolla, syventyy tuokioksi piirustamaan ja Muru hämmästyttää Mummelin tavailemalla aapisesta ensimmäisten sivujen sanoja. Ukkossateen mentyä menojaan, muistuu mieleen se mieluisin, vesileikki pihalla. Siellä on eri kokoisia kannuja, josta voi kaadella loputtomiin vettä pulloihin, kuppeihin ja purnukoihin, joita Mummeli on säästänyt tätä nimenomaista leikkiä varten. Muru keksii aloittaa leikin ensin yksin. Pikkuritari hiipii soittosessionsa jälkeen siihen viereen ja kysyy saako tulla mukaan leikkiin. – Joo saat, mutta sun pitää tehdä niin kuin minä sanon, tulee napakka vastaus. (Ja oi sitä ilmettä, joka kertoo, kuka tässä leikissä nyt määrää!) Sovussa se jatkuu pitkän tovin.

Vesileikin sujuminen antaa mahdollisuuden aikuisasioille, mikä myös on rattoisaa, sillä Esikoinen jaksaa kuunnella eikä pelkää keskustelua mistä tahansa ajankohtais- tai muinaisasiasta vanhempiensa kanssa.

Kiitos Esikoinen ja Kullannuput tästä päivästä! Ihan unohdin kenkkuisen koipeni.  

Runoja

Kohise villi aalto – Isa Aspin runot                  toim. Toivo Hyyryläinen               minerva 2015 (2.p.)

Nuku, nuku aaltonen / nuku jo / Tuolla laulaa humisten / kuusisto! / Kehtolaulusi se on / nuku aalto rauhaton / nuku jo.

Isa Asp, 1800-luvun runotyttö, Saima Harmajan sukulaissielu, aloitti varhain ja opetteli itse mm. Runebergiä lukemalla sommittelemaan säkeitä. Varsinaisia runoteoksia hän ei julkaissut, mutta lasten lehteen ja myöhemmin muihin julkaisuihin hän sai runojaan painetuksi. Kirjallisuuden historia tuntee Isa Aspin, joka oli aikansa runoilijoiden tapaan kaunosieluinen ja myös uskonnollinen. Hänen runojaan on sävelletty hengellisiksi lauluiksi, sitä kautta ne ovat itsellenikin ensin tulleet tutuksi. Hyyryläinen on tehnyt kulttuuriteon kootessaan ja suomentaessaan tähän kokoelmaan 92 alun perin ruotsinkielistä runoa ja sanoittaessaan kommentaariosuudessa runojen syntytaustoja ja runoilijan lyhyeksi jääneen elämänkaaren vaiheita.

*

Aulikki Oksanen              Helise, taivas!  Valitut runot 1964-2014        Siltala 2014

Aulikki Oksanen ei enemmälti esittelyä kaipaa, on sen verran tunnettu ja monilahjakas tapaus: runoilija, prosaisti, ylioppilasteatterissa Lapualaisoopperan aikaan laulaja ja näyttelijäkin sekä kuvataiteilija. Proosansa on hyvin omintakeista. Runonsa ovat jäljittelemättömiä ja huikean musikaalisia, niinpä monet niistä ovat inspiroineet säveltäjiä. Kokoelman lainasin kirjastosta ja totesin, että haluan sen kotihyllyyni koska tahansa sen pariin palatakseni.  – Rakastettavaa, helisevää kieltä, huiman kauniita runokuvia ja vahvaa aatteen paloa, jota ei voi vastustaa.   

*

Novelleja

Matti Paloheimo                       Nainen Palatinuksella                    Nordbooks 2014

Paloheimon julkaisuluetteloon on kertynyt monenmoista yli neljänkymmenen vuoden ajalta, runoja, romaaneja, esseitä, tietokirjoja, mm. isänsä Oiva Paloheimon elämäkerta. Paloheimolla on teologin koulutus, ja hän on toiminut paitsi pappina, Kirkko ja Kaupunki–lehden kulttuuritoimittajana, Kirkon tiedotuskeskuksen johtajana ja Valtion Elokuvatarkastamon johtajana. Tuore novellikokoelma on elävän elämän sirpaleista koottu, osittain kirjoittajan omankin elämän. Teemoissa toistuvat vanhenevan miehen apeahkot elämäntunnot, nuoruuden rakkauksien muistoissa lämmittely, pitkän avioliiton arkeen sopeutuneen unelmat siitä, mikä ei enää ole mahdollista. Novelleissa juodaan ahkerasti viiniä, naisilla on korkeat korot, ja parfyymi tuoksahtaa viekoittelevasti. ”Jokaisella lauseellaan kirjailija paljastaa itsensä, minä ajattelin, ja jokaisella siveltimenvedollaan taiteilija paljastaa itsensä. Seisoin alasti hänen makuuhuoneessaan. Mutta niin seisoin monissa muissakin paikoissa, lukuisissa museoissa ja julkisissa tiloissa kenen tahansa töllisteltävänä. Kaikkihan minut näkivät, jotkut näkivät jopa lävitseni” (Konsertin jälkeen).                              – Jokin menneen tuoksu näissä novelleissa on, jonka ikätoveri tunnistaa, mutta ei sangen kovin ilahdu. Selostusmainen tyyli novelleissa jää häiritsemään.

*

George Saunders           Joulukuun kymmenes              suom. Markku Päkkilä             Siltala 2015 (2013)

”Sarja satiirisia näkyjä amerikkalaisten lähiöiden rahvaasta. Saunders kirjoittaa järkyttävän hauskasti synkistä aiheista.” Kirjailija on alun perin geofyysikko ja myös opettaa Syracusen yliopistossa. Hän kirjoittaa artikkeleja, lyhytproosaa ja lasten kirjoja. Kritiikki pitää häntä uuden amerikkalaisen fiktion suunnannäyttäjänä erityisesti satiirisen otteen ja kielellisen omaäänisyyden ansiosta. Kieltämättä nyrjähtänyt ote elämän trivialiteetteihin panee ajattelemaan uudesta tulokulmasta ja haastaa lukijan älyä. G.S:n tarkoitus ei ole viihdyttää, juuri siksi nämä novellit ovat myös omalla tavallaan viihdyttävää luettavaa.  – Kannattaa tutustua!

*

Pokkarit

Emilie Richards             Yli synkän virran            suom. Virpi Kuusela                 2015 (2014)

Amerikkalainen bestsellerkirjailija kirjoittaa mukaansatempaavia ja naislukijoihin vetoavia tarinoita. Tässä aiheena on tarina narsistisen miehen pahoinpitelemän vaimon elämästä ennen ja jälkeen avioliitosta lähdön. Sivuhenkilöt nivotaan hyvin tarinaan ja tuovat positiivisen lisän vaikeasta kohtalosta selviävän naisen elämään.  – Rohkaisevaa luettavaa, jolla on alleviivaamattomasti myös sanoma. Viihtyisä ja hyvä kesäpokkari.

*

Torey Hayden         Sähkökissa      suom.Satu Leveelahti              Otava Seven 2012 (11.painos, alkup.1998)

James-tohtorille tulee terapiaan autistipoika Conor, joka ei puhu ja joka on jäänyt äidin hoitoon isän muutettua muualle. Äiti on lopen väsynyt pojan kanssa. Jamesilla on oma elämäntilanne vähän niin ja näin, mutta hän kiinnostuu pojasta ja saa pian kontaktin. Alkaa pitkä matka, jonka päässä Conorista kuoriutuu mielensä lukkojen takaa lahjakas – jos ei nyt ihan tavallinen, niin kuitenkin puhuva, kommunikoiva ja sosiaalisesti edistyvä poika. Matkan varrella James tutustuu myös pojan siskoon ja kirjailija-äitiin, joka oikeastaan ryöstää tarinan niin, että lopulta Hayden kuljettaa äidin tarinaa, äidin sisäistä tarinaa, pojan tarinaa ja Jamesin tarinaa sisäkkäin. Loppu on dramaattinen ja jättää tarinat sopivasti auki.        – Mukaansa imevä tarinakimppu, jonka kirjailija hyvin hallitsee ja vie taitavasti loppuun.

*

Romaanit

Michèle Lesbre            Punainen sohva       suom. Timo Torikka       LURRA Editions 2014 (2007)

Pariisilaisen nykykirjailijan kymmenes romaani on nyt suomennettu. Se kertoo pariisittaresta, joka tutustuu talon alakerrassa asuvaan vanhukseen ja alkaa lukea hänelle. Sitten nainen lähtee matkalle Moskovaan ja junalla halki Siperian etsimään kadonnutta rakastettuaan. Matkakokemukset ja vanhuksen tapaamiset lomittuvat toisiinsa naisen mielessä. Paluu yllättää.  – Pidin kovasti kirjailijan tyylikkään niukkaeleisestä, kulturellista tekstistä. Suomennos on hyvin säilyttänyt ranskalaisen atmosfäärin.

*

Grègoire Delacourt            Onnen koukkuja           Katseenvangitsijat     suom. Leena Leinonen              WSOY 2013 (2012), 2014 (2013)

Delacourtin läpimurtoteos Onnen koukkuja sai niin paljon innostunutta palautetta, että tekijä liitettiin oitis suomennettavien listaan. Kirjailijan tyyli on humoristinen sillä hiukan yli ja hiukan vinoon vetävällä tavalla, joka riemastuttaa kaltaistani lukijaa. Kirja kertoo erään ’onnellisen’ avioliiton tarinan. Avioliitto päättyy surullisesti, mutta tarina onnellisesti. Tarinassa on monta epätodennäköistä sattumusta ja hilpeitä sivuhenkilöitä, jotka pitävät lukijan mielenkiinnon herpaantumattomasti mukana.  

Katseenvangitsijat on kirjailijan kolmas romaani. Rakkaustarinan pointti on pohjimmiltaan hyvinkin vakava, mutta tapa kertoa vie liian imelyyden ja myös synkältä lopputulokselta sen murskavoiman. Onko poikkeuksellinen kauneus tytön onni vai onnettomuus? Osaako tavallinen duunaripoika rakastaa?  – Kirjailijan tyyli on erinomaisen viihdyttävä olematta tyhjänpäiväistä viihdettä. Tarinoissa on ajateltavaa herkkävaistoisessa ja herkullisessa pakkauksessa. Suosittelen molempia!

*

Patrick Modiano                        Villa Triste       suom. Jorma Kapari                  WSOY 1977 (1975)

Vuoden 2014 nobelistin ja muitakin palkintoja keränneen ranskalaisen kirjailijan varhainen romaani on ”täynnä nostalgiaa, ironiaa, pettymyksiä ja kysymyksiä”. Villa Tristen kolme keskushenkilöä, kertoja Victor, Yvonne ja René muodostavat toisistaan riippuvaisen verkoston, jossa tosi ja valhe sekoittuvat eikä mikään ole sitä miltä näyttää. Tarinaa ei oikeastaan ole, se ei etene eikä pääty, kertoja pikemminkin kuvailee ilmapiiriä, taltioi hetkiä.  – Romaani on herkkävireinen muistojen kudos, jonka lukeminen oudosti kutkuttaa, mutta ei kiehdo.

**

Maanantai-illat on varattu Pikkuritarille. Haemme hänet koulusta, lämmitämme yhdessä ruokaa, kuuntelemme soittoläksyt. Koulusta ei ole vielä läksyjä, mutta viimeksi Pikkuritari halusi tehdä kuitenkin yhden sivun matematiikkatehtäviä. Hyvin ne sujuivat. Lukemisen vauhtihan hänellä on melkoinen ja ihan ilman takeltelua.

Viimeksi Vaari ja Pikkuritari ehtivät pelata futismatsin, jota Mummeli videoi kännykällä. Vaari puolusti urheasti maaliaan ja Pikkuritari juonitteli pallon perille aika hurjan monta kertaa. Kun äiti tai isi toi töistä tullessaan Murun päiväkodista, näimme myös hänen ensimmäisen soittotuntinsa läksyn: miten kumarretaan ja miten viulu asetetaan leuan ja olkapään väliin. Siitä se alkaa.  

Löysin fysioterapeutin, joka kuuntelee tarkkaan ja ottaa asiakkaan yksilönä. Tunnen, että ymmärrämme toisiamme. Hän vie jalkani toistuvasti liikeratojen rajoille tavalla, joka tuntuu napakasti, mutta ei ylitä sietokykyä. Ensi käynnistä jo syntyi luottamus: täällä tiedetään mitä tehdään. Liikerata laajenee kerta kerralta.  

Kävely tuntuu kyllä edelleen hankalalta ja vauhti hitaalta. Aamuvenytykset kotona helpottavat liikkumista pitkälle päivään. Löysin päiväkirjoistani kuvauksen vastaavasta tilanteesta 2008. Silloin vaiva kesti viikkoja, kun ortopedin avulla löytyi hyvä tulehduskipulääke. Ilman lääkitystä tämä näyttää kestävän kuukausia.