Orhan Pamuk      Viattomuuden museo    suom. Tuula Kojo   Tammi 2010 (2008)

Turkkilainen Pamuk (63) on ”sukupolvensa suuria kirjailijoita”, Nobelilla aateloitukin 2006. Miehen palkintoluettelo on muutenkin mittava, yhtä pitkä kuin teosluettelokin. Viattomuuden museo on 700-sivuinen opus, jonka lukeminen tuottaa ’tiiliskiviä’ inhoavalle lukijalle pitkällistä ekstraharmitusta. Kirjan nimi viittaa päähenkilömiehen pakkomielteiselle rakkaudelleen perustamaan museoon, johon on kerätty rakastetulle kuuluneita tavaroita ja suhteeseen liittyviä muistoja. Tarinan juoni polveilee laiskasti päähenkilön tuttavapiirissä, varsinaisia tapahtumia on vähän, mutta laveaan kerrontaan on upotettu ajankuvaa sekä kulttuurista kuvausta turkkilaisen yläluokan hillunnasta. Noin sata sivua ennen loppua kirjailija saa viimein kehittyä kasaan jonkinlaisen ratkaisun ja koottua tarinan ihan kauniisti.   – Huhhuh. Väsyin aivan totaalisesti loputtomaan tunteiden vatvomiseen paljon ennen puoliväliä. Itse idea muistojen sitoutumisesta tavaroihin oli hyvä, mutta tarina juuttui kiertämään rataa. Päähenkilön pakkomielteisyys olisi kyllä saatu kuvattua vähemmälläkin jyystämisellä.

*

Stefan Moster   Suurlähettilään vaimo  suom. JP-Pajunen                    Siltala 2016 (2013)

Saksan suurlähetystö Suomessa on mielenkiintoinen lähtökohta ja tapahtumien näyttämö. Romaanin kertojaääni on kalpeaksi sivuhenkilöksi jäävä saksalaisen kirjaston hoitaja, jolla on ohimenevä yhtymäkohta suurlähettilään vaimoon nuoruudessaan. Elämä diplomaattikunnan kuplassa kuvataan Odan silmin nähtynä.  Suurlähettilään vaimon ja yksinäisen suomalaiskalastajan kohtaaminen muodostuu eräänlaiseksi nykyajan versioksi kalastajan omasta elämänkohtalosta saksalaissotilaan ja pohjoissuomalaisen tytön poikana, jolle isä jäi mysteeriksi. Tarinan keskiössä on myös diplomaattiparin vammainen poika, jota Oda käy kotimaassa tapaamassa joka kuukausi, mutta jolle isä jää tuntemattomaksi.   – Pidin erikoisesta tarinasta, jonka toisistaan vieraantuneet ja toisiaan ikävöivät henkilöt luovat omituisen tiivistunnelmaisen mikrokosmoksen.

*

Juha Seppälä    Mr Smith          WSOY 2012

Päätin tutustua Seppälään kuultuani Jussi Valtosen suosittelevan hänen kirjojaan Valitut sanat -kirjallisuusohjelmassa. Olisi ehkä kannattanut aloittaa novellikokoelmista, niitä on tosi runsaasti. Romaaniksi Mr Smith ei kyllä hevin taivu, vaikka sellaiseksi onkin luokiteltu. Henkilöt eivät oikeastaan tunnu elävän samassa tarinassa, jota itse asiassa ei olekaan. Romaanin rakenne on kaleidoskooppimainen, mutta siinä välähtelee upeasti Seppälän ilmiömäinen sanataituruus.                             – Niin kaunista kieltä, niin sävyjä ja näkymiä tulvivaa en äsken olekaan löytänyt! Jospa en olisi koko ajan turhaan odottanut, milloin sirpaleista alkaa muodostua jokin tarina, olisin nauttinut vain kielestä…

*

Saul Bellow   Ainoa oikea  suom. Kristiina Rikman  Tammi 1997

Niiden kirjailijoiden joukossa, jotka ovat korjanneet kaikki kansainvälisesti arvostetut palkinnot, on lopultakin harvoja, joita mielellään luen. Saul Bellow on yksi heistä. ”The Actual” ilmestyi 1997 Yhdysvalloissa ja suomeksi seuraavana vuonna. Ainoa oikea on mestarilliseen tapaan pienesti kerrottu tarina rakkaudesta, joka ei ole tarvinnut omistamista, jolle lähellä olo on riittänyt.

*

Jari Järvelä      Tyttö ja rotta  Tammi 2015

Järvelä on minulle uusi tuttavuus. Esikoisteos Tyttö ja pommi on palkittu ja kriitikoiden ylistämä, nyt jo usealle kielelle käännetty, ja elokuvakin aiheesta on tekeillä. Järvelä kirjoittaa huikealla intensiteetillä ja rouhealla energialla dekkaritrilogiaa, jonka toinen osa Tyttö ja rotta on. Jännitysromaani tapahtuu Berliinissä ja Kotkassa, kansainvälisessä anarkistisessa graffititaitajien yhteisössä, johon anarkistinimeltään Metrona tunnettu tyttö kuuluu. Järvelä osaa kehitellä jännityksen huippuunsa ja laukaista niin, että päähenkilö lopulta selviää mahdottomistakin tilanteista.  – Ei ehkä alituista mielilukemistani, mutta tehokasta arjen ympyröiden hämmentäjänä – ei vähiten itselle oudon maailman kiinnostavana kuvauksena, ja siksikin, että mieskirjailijoiden dekkareista poiketen päähenkilö on tyttö.

*

Markku Pääskynen     Sielut     Tammi 2015

Pääskysen kahdeksas romaani oli Finlandia-palkintoehdokkaana viime vuonna. Tarina lähtee tapahtumasta, kun Maija-niminen tyttö lähtee aamulla kouluun, mutta ei tulekaan perille. Maijan katoamisen aiheuttamat tunnot vanhemmissa ja isovanhemmissa, naapurustossa ja koulutovereissa saavat runsaasti tilaa. Tarinan toinen pääjuoni on ystävyksien Taito ja Ilari samainen päivä sattumuksineen. Lopussa poikien ja kadonneen tytön tiet osuvat yksiin ja katoamisen arvoitus ratkeaa.   – Kertojana Pääskynen on tarkkanäköinen ja isän ja äidin pelkoja ja hätäännystä elävästi kuvaileva. Myös poikien keskeinen ystävyys ja kommunikaatio on hienosti kuvattu.

***

Muru: Mitä mä tänään laulan? – Mummeli: Haluut sä multa aihesanat vai? – Muru: Joo, haluan! – No, laula vaikka kukosta ja kanasta, ihan mitä vain.

”Kukko ja Kana meni saunaan ja kylpemään samaan ammeeseen. Ja Kukko pesi Kanan selkää ja Kana alkaa nauraa: potpotpot, älä mua kutita.
Kukko ja Kana meni saunaan ja kylpemään samaan ammeeseen. Ja Kukko pesi Kanan jalkaa ja Kana alkaa nauraa: potpotpot, älä mua kutita.
Kukko ja Kana meni saunaan ja kylpemään samaan ammeeseen. Ja Kukko pesi Kanan nokkaa ja siitä tuli nokkapokkaa: potpotpot, älä mua kutita. ”

Miksi elämä menee niin kuin menee, voisiko se mennä toisinkin? Mitkä ovat ne kohdat, joissa valinta tehtiin? Entä, jos olisi lähtenytkin eri suuntaan? Tai lähtisi nyt? – Kävimme pitkästä aikaa Kansallisteatterissa. Edellinen teatterikokemus siellä oli aika masentava. Taisin julistaa hiukkasen mahtipontisesti, että laitosteatteri on kuollut. Kunnes Paavo Westerberg kirjoitti ja ohjasi Mahdolliset maailmat.

Draama on hienosti rytmitetty, liikkuu ajassa eteen ja taakse ja viipyy käänteentekevissä hetkissä. Se koskettaa katsojaa, koska on niin aito, niin paljastava. Se tulee suorastaan iholle, ennen muuta Eero Ahon fantastisen upean roolityön takia. Ahoa on nähty televisioteatterissakin, mutta vasta perinteisellä näyttämöllä hänen räjähtävä energiansa, karismaattinen eläytyminen näyttelijä-kirjoittaja-ohjaaja henkilönsä nahkoihin on oikeassa elementissään.

Perjantai-iltana katsomontäyteinen yleisö eli hienosti tarinan mukana ja palkitsi ensemblen myrskyisin aplodein. Aluksi vierastin hiukan kameran ja screen-kuvan käyttöä ja filminpätkiä, aika pian siihen kuitenkin tottui niin, että se ikään kuin kuului asiaan. Sitä jäin miettimään, mistä tv-elokuvasta idea näyttelijän alastijuoksusta teatterin ympäri oli lainattu, yleisössä filminpätkä herätti tietysti suunnatonta hilpeyttä. Toinen naurua nostattanut kohtaus oli pariterapiaistunto. Ehkäpä monet tunnistivat siinä itsensä.   

keikkuen tulevi. lauantai alkoi aurinkoisena. kohta satoi lumiryynejä ja iltapäivällä räntääkin. taivas mutruili mustin pilvin, ja ukkonen räsähteli kiukkuisesti. kovin usein ei huhtikuu tarjoile ukkossäätä, se loi erityislaatuisen tunnelman.

kokeilemme miltä tuntuu, kun kaikkialta kotoa korjataan pikku tavarat, valokuvat, osa tauluistakin pois näkyviltä. kyllä se tuntuu! – ihmeen hyvältä. ihan kuin olisi hiljaisempaa ja helpompi hengittää.

Ritaripoika käy alakoulun ekaluokkaa. Hän on utelias ja tiedonhaluinen poika. Kun kysyn häneltä yhteisen iltamme ruokapöydässä mitä uutta hän tänään oppi koulussa, surullisen usein hän vastaa, ettei mitään mitä ei olisi jo tiennyt. Kerran hän sanoi alkuvuodesta: jotkut siellä opettelevat vielä lukemista. – Mitä toiset tekevät sillä aikaa? – Lueskellaan itseksemme jotakin tai tehdään läksyjä. Läksyjä on, mutta poika on yleensä tehnyt ne ja lisätehtävät jo jollain tunnilla, jolloin ope tahkoaa osan kanssa laskemista tai lukemista. Viime viikolla hän kysyi raamatusta. Hän oli aikansa kuluksi seurannut toisten uskontotuntia lasin takaa ja nähnyt opettajan kirjoittavan taululle sanan raamattu. Mitenkä käy Murusen, joka jo nyt tapailee lukemista ja on hurjan kekseliäs ja kiinnostunut kaikista uusista asioista mitä kuulee ja näkee?

Maanantai-iltapäivisin haemme Murun päiväkodista, kuten olen kertonut. Kotimatkalla Muru haluaa aina, että Mummeli keksii laulun, jonka hän oppii toistamalla säe kerrallaan. Eilen yllätin hänet: ”Tänään Muru keksii laulut. Annan sulle kaksi sanaa ja sinä sijoitat ne lauluun, jonka tarinan ja sävelen saat luoda ihan itse. Sopiiko?” – ”Joo!”

Mummeli mietti hetken, ensimmäiset sanat olivat kiulu ja viulu, sitten pikku ja tikku ja lopuksi kun Muru oli päässyt jo hyvään keksimisvauhtiin vielä talo ja valo. Murun laulussa oli talo, johon valo muutti asumaan ja valosta ja talosta tuli hyvät ystävät ja valo viihtyi talossaan. Laulun lopussa tuli yllättävä lause: ”ja se talo oli kuin kirkko”. Kysyin mistä se kirkko tuli siihen lauluun. – ”Kirkossa on paljon valoa”, sanoi Muru siihen kuin itsestään selvästi.  

pihoille on purskahtanut krookusten värikirjo. sinivuokot, kaikissa sävyissä taivaansinisestä tummaan lilaan, ne ovat minulle kevätairut. toinen meistä taas huomaa aina syreenin lehtisilmut. betty-ystäväni sanoo, että hänelle kevät tulee valkovuokkojen kera. jollekin muulle se on leskenlehden tarmokas pikku aurinko tai puronvarren rentukka. monelle meistä kevään tuovat muuttolinnut; joutsenet, kurjet ja ne laulavat pikkulintuset… kukin poimii keväänsä kaikin aistein. ken kehottikaan katsomaan lintuja ja kukkia, oppimaan niistä yksinkertaisuutta, luottamusta, tehtävänsä täyttämisen iloa.

”Sian sydän käy pian ihmiselle” (HeSa 7.4.)   – Kyse on geenimuokattujen sikojen ja immuunireaktiolääkityksen yhdistävästä onnistuneesta elinsiirtokokeilusta paviaaneilla. Osa paviaaneista pysyi hengissä kuukausia, osa vuosia. – Mitenkähän kävisi ihmisen kanssa, kuka haluaisi sian sydämen?  

”Kännykkä on uusi savuke” (Kyösti Niemelä, kolumni HeSa 7.4.)                – Kännykän selaaja ei näytä luuserilta tauolla, vaikka ei polta, ei joudu välttelemään junassa muiden matkustajien katsomista eikä tunne itseään tyhmäksi, jos ei ole seuraa. – Connecting people? Actually protecting people to meet each other face to face.

Leffakerhon kevätkausi on ollut erityisen mielenkiintoinen. Olemme nähneet todella hienoja elokuvia, jotka ovat tarjonneet ajateltavaa ja keskusteltavaa. Väkevimpinä ovat jääneet mieleen Klaus Härön Miekkailija, Zaza Urushadzden Mandariinit, Stig Björkmanin Ingrid Bergman: Omin sanoin ja Andrei Zvajagintsevin Leviathan.

Unohduimme sunnuntain aamukahveilla jälkipuimaan Leviathania. Kuolan karut kalliot ja hyinen Jäämeri kyläpahasen taustamaisemana, vodkahumalassa toikkaroivien miesten ja vahvojen venäläisnaistensa kohtalot juonikuviona, ja kaiken läpi avoimesti, mutta liioittelematta aistittavissa nykyvenäjän tila. Ihmisten todellisuus rajan takana on melko karu: korruptoitunut virkavalta, vallanpitäjiä myötäilevä ortodoksikirkko, voimattomuuteensa sekä näköalattomuuteensa alistunut kansa. Päähenkilö Kolja ( Aleksei Serebrjakovin upea roolityö) on mies, jolta viedään koti, isänsä rakentama talo. Valitukset tulevat bumerangina oikeudesta takaisin ja lopuksi mies tuomitaan rikosoletuksen perusteella syyttömänä vankilaan. Kaivinkoneen (Volvo, muuten) kauhan rouhiessa miehen kotia, katsojan sydäntäkin rouhitaan. Että irvokkuus olisi täydellinen, murskatun talon tilalle rakennetaan kirkko. Putinin Venäjällä elokuvan ohjaaja on joutunut mustalle listalle, mikä tietysti vain todistaa elokuvan näkökulman oikeellisuuden.

kevät tuntuu ihan hullaannuttavan. näissä arvokkaissa vuosissa se ei tarkoita päättömiä, riittää että ylittää äyräänsä. ja nehän syvällä uomissaan lipuvilla ovat melko korkeat. miksei kevät tulvisi tunteissa, ja nostaisi sykettä kellä tahansa!