Tuntuuko sinusta kuten minusta, että toimittajan ammatti muistuttaa possun elämäntehtävää: tonkia maastoa karsinassa, joka kullekin on osoitettu temmellyskentäksi. Tarpeeksi kun tonkii aina jotain löytyy, ja possu kiljahtaa ilosta. Usein näyttää myös käyvän niin, että kun yksi jossain karsinassa kiljahtaa, sinne ryntäävät oitis kaikki muutkin, ja kuhina on valmis. Karsina käy ahtaaksi ja toinen toisensa saparoita järsitään, jos ei muuta enää löydy. Anteeksi tämä vertaus, joka tuli mieleen Prisma-studion lystikkäitä possuja katsellessa ja ärsyyntyneenä viime aikaisista uutis- ja ajankohtaistoimitusten samojen aiheiden järsimisestä.

Trump on jo pitkään ollut joka possun peruskauraa. Mies ei ole päässyt valtakautensa alkuunkaan, kun aprikoidaan joka päivä ketä se nyt sinne kabinettiinsa valitsee ja mitä sitten aikoo tehdä. Kotimaan olkikasasta joka possu löytää ainakin pääministerin, jonka edesottamuksia, sanomisia ja sanomatta jättämisiä pureksitaan aamusta iltaan kaikissa Ylen karsinoissa. Ja onhan tässä nyt tämä Gggnhm, joka aina uudestaan ja uudestaan löydetään olkikasasta kuin uusi peruna. Tuleeko vai ei. Voi ei, jos tulee, voi ei, jos ei.

Jossain tuonnempana elää hissukseen mökissänsä Miina, jota ei hetkauta pääkaupungin possujen kouhotus. Kansaneläke riittää vaatimattomaan elantoon, ja kissa pitää seuraa. Mikä on ollessa. Possu keksii kysyä mitä on Miina mieltä nykymeiningistä.  – Ee siitä mittään mieltä tarvihe olla, van suaphan tuota kysästä lämpimikseen.

Yöllä satanut ohut lumi kimaltelee auringossa. Pakkaslukemat olivat aamulla kymmenen tietämissä.  

Lapsosilla oli ollut sairastelua emmekä olleet nähneet pariin viikkoon. Oli suloista tavata taas. Rip niisteli nenäänsä eikä Murulle vieläkään ruoka entiseen malliin maistunut (paitsi tietysti herkut!). Tutut kuviot sisälsi maanantai-iltamme:  laulua, soittoa, ateriajutustelut, puoli tuntia tuhannen palan palapelin kokoamista yhdessä,  iltatoimet ja lopuksi Karhuherra Paddingtonin seikkailuja. Sen verran kaikki ihana touhuilu sitten tuntui, että torkahdin kotona iltauutisten ääreen.

Tänään Toinen on flunssainen ja jäimme suosiolla pois luennolta, jonne muuten olisimme menneet. Saattaa olla, että huominenkin ohjelma jää väliin. Parasta ottaa rauhallisesti.

Ei pitänyt nyt mennä, kun muka oli jo kerran saatu laulaa se viikolla mieskuoron mukana. Heräsin kumminkin omia aikojani varttia vaille kahdeksan. Vielä ehtisi. Ja kyllä, kohta istuimme taas täpö täydessä kirkossa, missä nyt saimme laulaa ekaluokkalaisten kuoron mukana Hoosiannaa.

Tajusin jälkeen päin, miten paljon lasten voimallinen mukanaolo merkitsi. Se energia ja ilo, jossa ei ollut mitään tehtyä, syntyi lasten valoisasta olemuksesta. Ehkä heissä ei ollut montakaan, joka olisi kirkossa ennen ollut, ainakaan opettajineen. Kenties he elivät uuden kokemuksen seikkailua.

Heikki-pastori sanoitti saarnassaan uskon mysteerin: ”Jokainen tulee omasta ovestaan tielle, mutta portti, josta päästään sisälle iankaikkiseen elämään, on kaikille sama: Jeesus Kristus”. 

laskeudun itseeni, lepään sadehimmeässä illassa, johon jo ovat syttyneet jouluiset valot. kaupungilla loistavat led-tähdet ja valoihin kiedotut puut, ovilla ja ikkunoilla kynttilälyhdyt.

ihminen käyttää elämässään yllättävän paljon aikaa odottamiseen erilaisilla asemilla, stockan kellon alla tai baarijakkaralla. lapsi odottaa hakijaa päiväkodin pihassa, nuori aikuistumisen merkkipaaluja, jotka avaisivat jonkin vielä suljetun mahdollisuuden. väsynyt työmies odottaa vapaapäiväänsä, kesälomaansa, eläkkeelle jäämistä. ylivoimaisen kivun kuristama toivoo kuolemaa.

laskeudun itseeni, lepään valoja kimaltelevassa yössä. en odota mitään juuri nyt. kaikki on tässä ja kaikki on hyvin. 

Olen havainnut, että historiaani, jonka kokonaisuutena olen kirjoittanut muistiin jälkipolveamme ajatellen, voin myös kirjoittaa itselleni auki eri näkökulmista ja sitten hävittää. Itsetilitykset toimivat sen sanoittamisena, minkä alitajuisesti tietää ja jonka haluaa ymmärtää.

Näkökulma voi olla vaikkapa pelot, vahvuudet, oman naiseuden/miehuuden lajin tunnistaminen, sisäinen yksinäisyys, sosiaalisten suhteiden toistumat, ikävaiheet ja henkiset kehityskaudet, hengellisyyden jatkumo, traumat ja korjaavat kokemukset, uinuvat mahdollisuudet…  

Olen unennäkijä. Elän hassuja juttuja unissani, mutta myös painajaismaisia. Näen erityisiä episodeja, joiden analysointi paljastaa keskeneräisiä, vastausta tai ratkaisua odottavia asioita. Ajoittain pidän unipäiväkirjaa, jos havaitsen jatkumon. Unien analyysi ajallisen etäisyyden jälkeen on paljastavaa ja hyödyllistä.

Monilla ihmisillä on hyvin hatara käsitys todellisesta itsestään, siitäkin, minkälaisena toiset kokevat hänet. Se ilmenee aggressioina, toisiin kohdistuvina epäluuloina ja syyttelynä. Vihapuheen taustalla on usein kovan kuoren alla piilevä heiveröinen itsetuntemus. Kuka sen sanoikaan: Ihminen, tunne itsesi! – Voisin lisätä: – Ja armahda, rakasta vain.

Ihanaa, että olet siellä, vaikka enhän minä sitä tiedä, kun kommenttiloota oli tietämättäni mennyt talviunille rakkaan blogineuvojani viimeisimmän säädön jälkeen. Asia on jo korjattu. Talviuniepisodista oli hyötyäkin: normaali kasa kaikenmaailman robottien lähettämää roskapostia kuivui saman tien. Annikille ja Merillekin kiitos, että otitte puheeksi. Nyt loota toimii, olen itse testannut. (Yksityiskohtainen toimintaohje, jos sellaista kaipaat, on maanantain kommenttilaatikossa.)  – Vuorovaikutus on mannaa!

Voihan tätä voivotellakin, onhan se kurjaa, kun kolmatta päivää sataa vettä eikä taannoisesta lumipeitosta ole jäljellä häivääkään.
Parempi kumminkin sytytellä oransseja kynttilöitä, tuikata tuli piisiin tai takkaan tai ripustaa nyt ne ledit. Turha odotella jouluviikolle asti, sittenhän voi – jos onnistaa – etelässäkin taas olla lumivalot.

Itse meinaan sammuttaa sauvalenkistä muistuttelevan omantunnon piippauksen; kun kerran sataa niin satakoon. Minä käärin siskon neulomat villasukat jalkaan, tartun kiinnostavaan kirjaan (nyt se on Hannu Väisäsen Elohopea) tai kaivan netflixistä The Crownin. Voisi vaikka paistaa ekat piparit ja juoda illalla glögit, mikä ettei. Ikkunalla pitää olla kukkiva kukka ja pöydällä palaa oranssi kynttilä. Kyllä se siitä jouluksi muuttuu.

Sunnuntaina kotikirkossa vietettiin tuomiosunnuntain messua, jossa pitkäaikainen työtoverini oli viimeistä kertaa virassaolevana liturgisen diakonin tehtävissä. Sini-pastori puhui saarnassa tuomionpäivän tekstistä armollisesti. Eero-kanttori kantiloi psalmin todella kauniisti ja oli kehitellyt loppumusiikiksi lähtevän työtoverin työtä ja elämää kuvaavan upean sävelkoosteen. Väki siirtyi kirkonmäeltä seurakuntakeskukseen juhlakahveille.

Eläkkeelle lähdön juhla seurakunnassa on sekä lähtijälle että mukanaolijoille monenlaisten muistojen,  luopumisen haikeuden ja uuden vaiheen ilon juhla. Kolmekymmentäviisi vuotta diakoniatyötä samassa seurakunnassa! Muistot omasta lähtöjuhlastani kymmenen vuotta sitten toivat tunnelmiini mausteensa. Iloitsin ystäväsiskon puolesta ja ymmärsin kokemansa haikeuden sekä helpotuksen. Neljä esimiestä ehti Krissellä olla. Heistä pitkäaikaisin, eläkkeellä hänkin jo vuosia ollut, muisteli lähtijän uran vaiheita ja hahmotteli diakoniatyön muutosta kahdeksankymmentäluvulta näihin päiviin. Hauskat yksityiskohdat puheesta naurattivat yleisöä. Lähityötoverien koostama kuvakertomus kolmenkymmenenviiden vuoden matkalta pyöri seinällä, kuultiin myös perinteinen työtovereiden sepittämä laulu lähtijälle sekä useita puheenvuoroja, jotka toivat esiin lähtijän tehtävien kirjoa pitkän työrupeaman varrelta. Lähtijän persoonan mukaisesti juhlakin oli lämmin ja kotoisa. Meitä ’vanhaa kalustoa’ oli paikalla runsaasti ja minullekin heidän tapaamisensa oli erityisen suuri ilo. Lähtijä sanoi hymyillen ilmaantuvansa ehkä vapaaehtoisten joukon jatkoksi, kunhan on ensin opetellut olemaan eläkkeellä.

Työyhteyksistä tutun kaupungin viranhaltijan sanat jäivät mieleen lähtiessä. Hän sanoi tuntevansa haikeutta, koska kaupunki ei pitkäaikaisimmillekaan viranhaltijoilleen tällaisia juhlia järjestä. Juhlalla on suuri merkitys lähtijälle, työtovereille sekä ihmisille, joita lähtijä on kohdannut työnsä parissa vuosien mittaan. Tuntuisi tyhjältä siivota työpöytänsä ja lähteä merkityksellisestä työstä vain esimiehen kädenpuristuksen ja työtoverien kukkakimpun saattamana.

sunnuntaina on lapsen oikeuksien päivä. voimme kauhistuen todeta miten paljon maailmassa on lapsia, joilla ei ole mitään tai on hyvin vähän oikeuksia. on mittaamatonta kärsimystä, riistoa, kodittomuutta, nälkää, vaille jäämistä ja on monin tavoin aikuisten ehdoilla elettyä lapsuutta. on myös onnellista lapsuutta, josta mitään oleellista – leipää, turvaa, ohjaavaa rakkautta – ei puutu.

nasaretin opettajan kerrotaan siunanneen erityisesti lapsia ja neuvoneen  aikuisia: antakaa lasten olla, älkää estäkö heitä tulemasta minun luokseni. heidän kaltaistensa on taivasten valtakunta. 

*

(eräs mahdollinen avun kanava, jonka vastuuihmiset tunnen, on www.lastenlahetysto. org – Auta lasta Ukrainassa)

Ritaripoika:  – Sitä ei itte muista kun on ollut ihan pieni, siis ennen syntymistä, kun on ollut äitin massussa.  Muru:  – Ei niin. Mä oon kummiski käyny silloin San Fransiscossa, äiti on sanonu.  Rip:  – Ja mä oon käyny Tallinnassa, enkä oo nähny mitään siitä paikasta.  Muru:  – Enkä minä siitä Ameriikasta.  

Mummeli:  – Haluattekos kuulla siitä ajasta, kun te synnyitte?

Lapset: JOO!   Rip:  – Mä oon syntyny 2008. Äiti on sanonut, et se toivoi et mä oisin ollu tyttö.

Mum:  – Äiti ehkä tarkoitti, että hän  luuli, että vauva on tyttö. Sinä olet ihana just sen takia kun olet esikoispoika. Me oltiin Vaarin kaa ihan onnesta sekaisin, kun sinä olit just sinä ja sinä olet meille erityisrakas, kun sinä olet meidän eka lapsenlapsi ja me saatiin pitää sua sylissä samana iltana, kun olit aamulla syntynyt.  (Rip hehkuu tyytyväisenä.)

Muru:  – minä kans, minä kans… entäs minä?

Mum:  – Sinä syksynä kun minun äiti kuoli, siis vanha mummo, jota Rip ei muista, kun oli kaksivuotias vasta – Rip:  – Se oli syksynä 2010  –  Mum:  – niin sinä syksynä, kun minä olin siitä surullinen, teidän isä ja äiti tulivat käymään ja kertoivat, että keväällä teille syntyy toinen vauva. Se oli tosi ihana uutinen.  Muru hehkuu vuorostaan:  – Se olin minä! Se olin minä!

Mum:  – Niin olit, eikä me tiedetty ennen kuin keväällä synnyit, että sinä olet tyttö. Me saatiin Vaarin kanssa pitää sinuakin sylissä heti seuraavana päivänä ja kun sinä olet meidän ainoa pojantytär, niin sinä olet siksi meille niin erityisrakas.

Pöydästä noustessa Mummeli sanoo vähän haikeana Ritaripojalle:  – Saakos sinua enää halata, kun olet jo tokaluokkalainen etkä enää mahdu syliin?  Ritaripoika peruuttaa selkä edellä Mummelin syliin:  – Arvaa!