ikääntyvän lepo pilkkoutuu toisinaan kolmeenkin osaan: neljän – viiden tunnin syvä uni, tunnin verran aamuyön hämärässä valvomista, parin kolmen tunnin aamu-unijakso ja makoisat iltapäivänokoset.

tänä aamuna päätin tehdä toisin herättyäni taas neljän aikaan. sytytin tuohuksen ja tuikkuja. istuin lipastoni ääreen lukemaan. kirjoitin muistiin avainsanoja ja mietteitä niistä. kun tuohus oli palanut loppuun, laskeuduin levolle ja nukahdin. herättyäni tajusin, että mielessäni pyörinyt kysymys oli saanut vastauksen.

*

(Raamattu 1.psalmi ja kirje hebrealaisille 1.luku; Owe Wikström, Häikäisevä pimeys II osa, luku 4)

muistan hyvillä mielin isääni, joka sai elää täyden elämän ja on jo muistojen maassa. ajattelen lempeästi ja kiitollisena poikieni isää, jonka kanssa saan jakaa nämä ikääntymisen vuodet kuten aikoinaan nuoruuden hehkun ja ruuhkavuosien paineetkin. siunaan esikoistamme, joka on kasvanut oivaksi isäksi kahdelle pienelleen, jotka ovat meillekin suuri onnen ja ilon lähde. ja kaipaan vieraalla maalla asuvaa kuopusta, hänkin jo mies, jota harvoin tapaamme.

isien päivä – menneiden, olevien ja isyydestä unelmoivien.

Sitä saadaan mitä halutaan ja mitä ansaitaan. Selittäjien ja ennustajien lauma mylvii mediassa. Oikein arvanneet huutavat kuorossa: minä tiesin, minä tiesin! Ja toisaalla: Miten tämä on mahdollista?
Mikä tahansa on mahdollista mennä rikki tässä ajassa – mutta ei amerikkalaisnaisten lasikatto.

Pissismummo hönkäilee tuskastuneena: EI TAAS. Eikö tää ikinä lopu!  – Kyl se parin päivän päästä loppuu, Poikakaveri jaksaa vielä naureskella.  – En siitäkään olis niin varma, P.Mummo kuulostaa jo epätoivoiselta. – Mietipä sitä, jos käy niin, parku on kova kuin maailma siihen paikkaan loppuis. Jos käy näin, mekastus on sama, eri porukassa vain.  Juuei, ei ollu meillä tämmöstä, kun Sale ja Pekka…  – No ne olikin tolkun ihmisiä.

Kyllästymiseen asti ennakkoon mainostetun Ylen ykkösen lanseeraamaa rikossarjaa Sorjonen on nyt katsottu yhdessä  kolme osaa. Kolmannen jakson jälkeen vilkaisimme toisiimme kulmat koholla.  – Oikein ’nordic noiria’, hymähdin.  – No joo, hypetys on kyllä ollut melko aiheeton, murahti Toinen.  – Kun ei vain nouse lentoon eikä ota mukaan, lisään.

Mikä siinä on, että suomalaiset eivät osaa rikossarjoja? Onko vika rytmityksessä, näyttelijätyössä, roolituksessa vai kässärien kökköyskö vaivaa? Päähenkilö mutisee ja haroo päätään.  Tarina ei istu maisemaan, Lappeenranta jää kulissiksi, vaikka Luukkaansalmen silta ja Kaukaan tehtaan siluetti ovatkin komeita.

Pääkaupunkiseudun näyttelijäkaarti ei taivu luontevaan mie-sie-puheeseen. Mistä näitä näyttelijöitäkin tulee, jotka eivät osaa edes artikuloida niin, että puheesta saisi selvää. Onneksi ammattitaitoisiakin on mukana: Anu Sinisalo, Kristiina Halttu ja Janne Virtanen, esimerkiksi. Jos ei tämä tästä kummene, on palattava taas netflixiin.
 

Tänä vuonna olen kulkenut kahdesti ’Talvisen matkan’. Kesällä laulusarjan esitti Savonlinnassa ajan ja kokemuksen patinoima, kanonisoitu muusikkopari, Jorma Hynninen ja Ralf Gothoni. Olimme takaosassa Savonlinnan kulttuurikeskuksen isoa konserttisalia, kaikki lavalla tapahtuva tuntui kaukaiselta. Hämärässä salissa tekstivihosta ei ollut hyötyä. Toisaalta tilanne kristallisoi kokemuksen.  

Toisen kerran kuulin Schubertin lied-sarjan äskettäin kanttorimme, dipl.laulaja Janne Kaksosen ja lied-pianisti Taru Ritaveden esittämänä Keravan seurakuntakeskuksen salissa, joka on kaupunkimme paras kamarimusiikkisali. Valaistus oli säädetty niin, että sanoja voi seurata ja esiintyjät olivat lähellä, mikä mahdollisti vivahteiden välittymisen. Muusikot ovat uransa parhaissa vuosissa ja esityksen vuodenaika tuki tunnelmaa ja sanomaa.

On totta, että live-esitys on aina uniikki, vertailu on tarpeetonta, mahdotontakin. Laulajan jäähyväiskonsertin tunnoissa oli syvyyttä ja karismaa, mutta myös jo hiipuvaa loistetta. Uransa korkeita vuosia käyvän nuoremman laulajan tulkinta hengitti vivahteikkaasti ja notkeasti. Jannen kaunissointinen syvä baritoni ja Taru Ritaveden taitava pianismi tekivät Winterreisesta valoisan matkan, jossa rakkauden pettymykset, kaipaus ja hurma sykkivät eläväisesti.

(Toinen esitys on Korson kirkossa 18.11. klo 19.)

kävimme sytyttämässä kynttilöitä hautausmaalla. minulle käynti on tuttujen nimien ja muistojen virtaa. viime vuosina olemme kulkeneet siellä yhdessä, katselleet  muistolehtoa ja uurnalehtoa ajatuksin, että sinne jonnekin tuhkamme päätyvät. ehkä jompi kumpi meistä saa tuoda lapsenlapset tänne pyhäinpäivänä, sitten kun heilläkin on täällä joku jota muistella.

paavin vierailun muistoristi Irlannissa

virallisesti kirkot muistavat pyhäinpäivänä edesmenneitä uskossaan ja elämässään esimerkillisiä ihmisiä. me muistelemme edesmenneitä omaisiamme ja rakkaita ihmisiä. he eivät ole pyhiä siksi, että ovat kuolleet, ehkä he eivät ole eläessäänkään olleet esimerkillisiä tai uskossaan ihmistä kummempia. me muistelemme, koska he rakastivat ja me rakastimme.

sillä rakkaus ei koskaan kuole.

Tärkeimpiä asioita maailmassa eivät ole ne, joista eniten kohkataan. Marraskuuta kiihdyttävät monen mielessä lähestyvä joulu ja sosiaaliset riennot. Meillä marraskuu on hiljaista aikaa. Pihaan on valahtanut ohut lumilakana. Puut kantavat puuteria oksillaan. Pilvien raosta siilautuu kaupunkiin kalpeaa valoa. Pyryt ovat pyrynneet muualla. Tässä ja näin on hyvä.

Fuksia amppelissaan on viimein antautunut kylmälle ja korjataan pois. Toisella puolella taloa kukat ikkunoilla eivät ole vielä luovuttaneet. Näin sitkeitä yksilöitä en ole ennen nähnytkään.  

Pitkään tulollaan ollut lähikauppa avasi viimein ovensa kotikadulla. Kävimme katsomassa valikoimat. Hyvältä näytti. Mutta niinhän se on, että viikon lopulla ajetaan keskustan ison marketin valikoimien runsauteen ja lähikaupasta haetaan vain satunnaisesti viikolla semmoista, mikä on unohtunut tai loppunut kesken. Kun tulimme ulos 14 euron ostoksien kanssa, totesin, että meidän ostoksilla tämä kauppa ei kauan pystyssä pysyisi. Ketjujen etu kuluttajalle on kuitenkin siinä, että isot kaupat pitävät pieniä pystyssä heikommallakin katteella.

Eläkeläisen vapaapäivä on se, kun ei ole ennalta sovittua ohjelmaa, viikottaismenoa tai isompaa kotityötä. Voitte uskoa, että osaan nauttia siitä. Venyttelen aamuteen ja lehtien parissa, tassuttelen kiireettömästi huoneissa. Iltapäivällä voi ottaa nokoset tai käydä lenkillä, jos viitsii. Pyykkikone hoitaa tehtävänsä aamupäivällä, tiskikone illalla. Mikäs on ihmisen ollessa.

– Kuule, Mum, kyllä viisivuotias ja kahdeksanvuotias on vaikea yhdistelmä.

– Miten niin?

– No kato, kun kahdeksanvuotiaalla on paha mieli, se alkaa kiusata viisivuotiasta ja sitten on molemmilla paha mieli.

– Sellaista sattuu ja ikäväähän se on.

– Nii, ja kun tulee kaikesta riitaa, seki on ikävää.

– Mistä kaikesta tulee riitaa?

– Vaikka hammaspesusta, tai iltasadusta tai jostain leikistä tai tietämisestä.

– Tietämisestä?

– Ni, et jos pienempi tietää jotain, mitä isompi ei.

– Riitely on kyllä tylsää. Aikuisetkin riitelee joskus. Mutta yksinään ei kukaan jaksa kauan riidellä, siihen tarvitaan aina kaksi.

– Mä en jaksais kaksinaankaan kovin kauan.

– Yhym.. (:-)

                             * Hiljaista piirtelyä yhdessä. Sitten:

– Saako sanoa himputti, jos harmittaa?

– Auttaisko se harmitukseen?

– No kato kun niitä veellä tai peellä alkavia kirosanoja ei saa sanoa ja jotain kumminkin tekee mieli.

– Jaa’a, minkään semmoisen sanominen ei taida paljon auttaa. Eikö ne harmit mene parhaiten ohi ihan omia aikojaan?

– Äiti kyllä kiroilee. Sit on semmonen lauluki olemassa, kun ”himputin himputin himputti, himputin himputti, himputin himputin himputti, himputin himputti” (laulaa)

– Yhym… laulu saattais kyllä tehota.

                             ***