Olen seurannut ystävän merkintöjä Caminolta eli pyhiinvaellukselta Santiago de Compostelaan. Hän ja miehensä ovat monena keväänä vaeltaneet jonkun pätkän eri reittejä kokeillen. Viimeksi päivityksessä kuvailtiin, miten he eksyivät toisistaan, kun valitsivat sinä päivänä eri polut oletuksella, että ne päätyvät samaan paikkaan. Niin ei käynytkään.

Saattaa unohtua näinä erilaisten kommunikaattorien kulta-aikoina, että joskus vain kenttää ei ole tai akku tyhjenee paikassa, jossa lataaminen ei ole mahdollista. Tai aparaatti tuntemattomasta syystä vain yksinkertaisesti tekee lakon. Kun yhdessä vaelletaan vieraassa maassa, toisistaan eksyminen yhteyttä saamatta nostaa ehkä hiukan hikeä.

Pariskunta ei kertomasta päätellen panikoinut, he luottivat, että aikanaan kumpikin päätyy ennalta sovitulle etapille. Joskus tiet menevät tutuissakin ympyröissä sillä tavalla mistiin, että yhteisellä matkalla eksytään toisistaan. Joudutaan ponnistelemaan yhteyden saamiseksi. Kokeneet tietävät: ponnistelu kannattaa.

Kaupunkimme Terveyskeskuksen Systeemi kutsuu tietyn syntymävuoden mukaan eläkeläisiä ns. hyvinvointitapaamiseen. Aikaa varataan, jos kutsuttu haluaa tulla. Arvelin ensin, että mitä minä siellä, kun toistuvat vaivan aiheeni sinkauttavat minut Systeemin rattaisiin aika ajoin joka tapauksessa. Sitten ymmärsin, että tässä olisi tilaisuus keskustella kollegiaalisesti ihmisen kanssa elämänsä kokonaistilanteesta keskittymättä vaivoihin.

Vastaanotto oli ystävällinen ja kiinnostunut. Olin täyttänyt esitietolomakkeen, johon tukeutuen asioita sitten tarkasteltiin. Olen sitä mieltä, että elämässäni asiat ovat kaikesta huolimatta hyvin. Terveysongelmani eivät estä minua elämästä henkisesti rikasta ja monimuotoista elämää, vaikka liikunnalliset aktiviteetit ovat rajallisia. Joistakin unelmista olen joutunut luopumaan ja huomaan olevani sinut sen kanssa. Tosiasioiden hyväksymiseen tarvitaan aikaa ja rauhaa, ja niitä on ollut. Keskusteluilmapiiri antoi mahdollisuuden tarkastella kokonaistilannetta puolueettomasti ja jätti rohkaistuneen olon.  – Kunpa tällaisiin palveluihin olisi mahdollisuus kaikkialla. 

vapun aattona piha on taas valkoinen, valkoisempi kuin jouluaattona. tuntuu, että kevät on pettänyt kukat, jotka toivoa täynnä avasivat nuppunsa auringolle. pihassa ahkeraan vierailevan punarinnan laulukin on vaiennut.

meillä tämä päivä on tavallinen sunnuntai. ajamme kirkkoon hiljaisen, lumisen kaupungin läpi. otan vastaan sanat, jotka tulevat kohti. liityn reipastahtisten virsien virtaan ja kumarrun rukoukseen seurakunnan mukana. messun jälkeen kirkkopuisto kylpee valossa ja peipposet laulavat täysin rinnoin. palaan kotiin läpikuultava rauha ja ilo sydämessä.

Merete Mazzarella    Elämän tarkoitus    suom. Raija Rintamäki    Tammi 2017

Tuttuun esseistiseen tyyliinsä Mazzarella pohdiskelee tässä isoa kysymystä elämän tarkoituksesta. Kaikenkattavaa vastausta kysymykseen tarkoituksesta ei tietenkään tule, kun ei sitä ole. Monet argumentit ja tapaukset ovat jo tuttuja hänen aiemmista kirjoistaan tai jonkun muun. Viktor Frankl sen sanoi selkeimmin: on oivallettava, että elämä kysyy tarkoitustaan meiltä.  – Tulin ajatelleeksi, että ehkä tämä riittää jo Mazzarellan kirjoista, jotka olen kaikki lukenut.

*

Karl Ove Knausgård   Syksy  Talvi  LIKE 2016  suom. Jonna Joskitt-Pöyry

Luettuani viime vuonna kaikki Knausgårdin Taisteluni kirjat (kuusi osaa) oli jo tarpeen pitää taukoa. Kirjailija näyttää siirtyneen elämänvaiheidensa kertaamisesta vuodenaikateemoihin. Syksy ja Talvi ovat alaotsikoitu Kirje syntymättömälle tyttärelle – ja Kirje vastasyntyneelle tyttärelle. Ne koostuvat tarinanpalasista, joiden aiheena on jokin arkiseen elämään liittyvä aistivoimainen asia. Kirjoittajan tyyli on jo läpeensä tuttu, mutta jotenkin hän onnistuu näissäkin pikku paloissa kaivamaan usein yksinkertaisista aiheista tasoja, mitä normaalisti ei ajatella eikä sanota.  – Kaleidoskooppimaisena välähtelevää tekstiä on helppo lukea. Vuodenaikasarja vaikuttaa päiväkirjamaiselta välityöltä, sellaisenakin aukeaa vähitellen metaforaksi uudesta keväästä, jonka syntymää odotellaan.

*

Riitta Jalonen   Yö on oranssi häkki   Tammi 2000;   Hula-hula   Tammi 2002;   Kuvittele itsellesi mies  Tammi 2005 (2.p.);  Veteen pudonneet   Tammi 2007;   Hyvää yötä Irma Noora   Tammi 2010;  Kuka sinut omistaa  Tammi 2013

Yö on oranssi häkki on näistä valovoimaisin. Lyhyt romaaniksi, mutta kertoo upealla tavalla kaiken oleellisen yhden naisen ja kahden miehen suhteista. Hula hula on jälleen sävykäs ja hienovireinen kertomus tytön maailmasta. Näissä kuvauksissa Jalonen on parhaimmillaan. Ehyt kokonaisuus, ei mitään liikaa. Kuvittele itsellesi mies puolestaan on ankea ja omituinen kolmiodraama, joka vetää kaikki osapuolet yhteen ja sitten erilleen elämään kukin omaa elämäänsä. Veteen pudonneet avaa Jalosen tekstien teemoja kertoen tytöstä, jolla on henkinen yhteys isoisään, joka on jostain syystä pidetty perheen ulkopuolella ja jolta tyttö on perinyt erityiset henkiset lahjansa. Hyvää yötä Irma Noora johdattaa lukijan vähän kerrallaan syvemmälle erityislahjan perineen tytön maailmaan. Tytön Rebekka-täti on käyttänyt lahjaansa toisten ihmisten auttamiseen, mutta Noora päätyy selvittelemään oman historiansa pimeitä kohtia. Kuka sinut omistaa toistaa samaa teemaa, nyt tytön ja pikkumummon välisen erityisen yhteyden kuvauksena.  – Jalosen kieli ja tyyli ovat nautittavaa, vaikka teemat toistuvatkin. Aiemmin lukemani Jalosen viimeisin romaani (Kirkkaus) osoittaa kirjailijan päässeen upealla tavalla eteen päin teemassaan.  

*

Minna Rytisalo       Lempi    Gummerus 2016

Lukeva yleisö on saanut tutustua taas yhteen uuteen kirjailijaan, Sodankylässä syntyneeseen ja nykyään kuusamolaiseen äidinkielen opettajaan Minna Rytisaloon (s. -74). Hän on tarttunut esikoisromaanissaan Lapin sota -aiheeseen ja kutoo taidokkaasti yhteen toistensa elämään liittyvien kolmen henkilön tarinat. ”Herkkyydessään väkevässä romaanissa on voimakas jännite ensimmäiseltä sivulta viimeiselle.”                  – Kolmisäikeiseksi punottu tarina on kehitelty väkevistä aineksista: on sodan pirstomia naiskohtaloita, hyväosaisten lempeä ja osattoman katkeruutta, myöhään paljastuvaa tragediaa ja petetyksi tulleen ylpeyttä. Tunnevoimainen ja nautittavasti kirjoitettu.

*

John Grisham  Sateentekijä   suom. Jorma-Veikko Sappinen    WSOY 1996

Kirjaston kiertävien hyllyköstä osui silmiin tämä letkeään tyyliin kirjoitettu romaani, joka kertoo aloittelevan asianajajan ponnistelusta Keski-Lännen oikeusmaailman kiemuroissa. Kirjailija näyttää tuntevan maailman, jossa romaani tapahtuu, siksi tarina kiehtoo. Lopetus tulee vähän yllättävästi töksähtäen ja jättää tarinalle mahdollisuuden jatkua lukijan mielikuvissa.  – Varsin viihtyisä ja mukaansa tempaava lukuromaani on otettu Suuren Suomalaisen Kirjakerhon listoille suomeksi ilmestyessään.

*

Heli Karjalainen      Kaikki nämä päivät    Salut Oy 2016

Vanhan, mennyttä ja nykyistä elämäänsä vatvovan naisen yksinäisyyden autiutta kuvaava kirjoitelma. Kirjoittaja pyrkii syvällisyyteen antaessaan päähenkilönsä ajatusten pyöriä jatkuvasti itsensä ympärillä. Romaanin pohdinta ei johda mihinkään, on kuin tarpoisi samaa suota.  – Lukeminen takkusi. Päähenkilöstä tuli mieleen taannoinen Putous-hahmo Aina Inkeri Ankeinen – paitsi, että romaanin vanhushahmossa ei ole mitään hauskaa.

***

Tanssii tähtien kanssa on viihdyttävää katsottavaa, ainakin niille, joilla on kokemusta vakioiden ja lattareiden harrastamisesta. Formaatti ei ole mitenkään henkitoreissaan, mutta mahdollisten julkkisosallistujien porukka hupenee vuosi vuodelta. Kiinnostavaa on miten ensimmäiset esitykset eivät aina ennusta lopputulosta eikä tuomarien pisteet putoajia. No, joistakin näkee oitis, ettei tuo tuosta taida iloksi muuttua, vaikka miten tahkoaisi. Loppumetreillä saattaa olla mukana yllättäviä pareja, jotka ovat lumoutuneet tanssista ja lumonneet tuomarit ja katsojat niin, että heitä ei tunnu mikään pysäyttävän. Semmoinen ihastuttava yllätys oli nyt Kirsi ja Marko, vaikka voittajaksi äänestettiin odotetusti paras pari, Anna-Maija ja Matti. Ohjelmassa oli tänä keväänä tavallista enemmän dramaattisia käänteitä, ja suuria tunteita nähtiin lähes joka jaksossa.  

Vain elämää on varmaan antoisinta seurattavaa niille, jotka kuuntelevat pop-musiikkia laidasta laitaan. Aiemmissa kausissa on ollut useita muusikkoja, joiden hittejä minäkin olen tunnistanut, vaikka en aktiivisesti seuraa kevyttä musiikkia. Tällä kertaa monet nimet ovat minulle täysin tyhjä lehti. Vain muutaman tutun olen havainnut: Robin, tuo suloinen ikuinen teinipoika ja Laura Voutilainen, jossa on potentiaalia – mutta heidänkään artistilaadustaan tai musiikistaan ei ole oikein käsitystä. Niinpä eka jaksoa katsellessa olo oli kuin Liisalla ihmemaassa. Ja voi että kyyneleistä jaksetaan ivailla, vaikka loistavat ja persoonalliset tulkinnat totta kai herkistävät artisteja yhtä lailla kuin faneja yleisössäkin.

Muru viettää hajautettua synttäriaikaa, on sukusynttäreitä, kaverisynttäreitä, kummisynttäreitä, miten vain saa aikaa järjestymään kenenkin kanssa. Muru esitteli jo saamiaan lahjoja ja toivelistaa, josta vielä puuttui yhtä ja toista. Mummeli kirjoitti puuttuvia muistiin ja paperi luovutettiin juhlallisesti Vaarin haltuun.

Koska Ritaripoika oli futisharkoissaan koulun kentällä, Mummeli ja Vaari saivat kuulla tavanomaisista vuorokiistoista vapaata soittoa. Uusin viululäksy oli vielä vaiheessa, mutta vanhat kappaleet soivat mallikkaasti. – Tuleekohan sinusta viulisti, arveli Mummeli. Puhuttiin, että soittaminen voi olla ihana harrastus, mutta esiintyvältä viulistilta vaaditaan paljon työtä taitojen kartuttamiseksi. – Kyllä minä haluan, että minusta tulee viulisti, ilmoitti kuusivuotias itsestään selvänä asiana.

Murun huoneessa on Muumitalo, jolla hän halusi nyt leikkiä Mummelin kanssa. Vaari tarvittiin nostamaan talo kaapin päältä lattialle ja siitä se alkoi. Ensin talossa tehtiin suuri kevätsiivous, kalustus järjesteltiin uudestaan ja asukkaita sijoiteltiin eri huoneisiin. Mummeli katseli Muumitalon tapahtumia lattiatasolla hiljaa mietteissään. Ihana ja rakas Pojantytär, pieni viulistin alku, joka on vasta kuusi, mutta tietää mitä tahtoo.    

Eläkkeelle jääneet tuttavat, työtoverit ja ystävät ovat jo kukin löytämässä elämisen tyylinsä ja oman vuodenkiertonsa kuviot. Eräs pari kunnostaa nurkkiaan aamusta iltaan, ja työtä riittää, kun on talvitalo ja kesätalo. Toinen pari muutti talostaan kerrostalon lokerikkoon, hankki matkailuauton ja lähti seikkailemaan merentakaisille baanoille. Useampikin kädentaitoinen ystävä alkoi maalata; taulu tai ikoni toisensa perästä syntyy ja taidot karttuvat. Myös käsitöihin ja puutarhanhoitoon uppoutunut löytyy tuttavapiiristä. Eräs kirjoitti kirjan elämästään, toinen julkaisi runojaan omakustanteena. Muuan pariskunta keskittyy jatkamaan yksinkertaista arkeaan suuritta muutoksitta työmurheista vapaana. Eräs aloitti oikein kimpun uusia harrastuksia periaatteella: näistähän olen aina haaveillut, jos vain olisi aikaa. Joku mummoksi päässyt keskittyy hoitamaan lapsenlapsia ja toinen omaistaan. Joku jatkaa samoja töitä, joista saa jo eläkettä, niin paljon kuin aikaa ja voimia on. Eräs on antautunut täysillä politiikkaan, toinen vapaaehtoistöihin. Järjestötoiminnan aktivistejakin on. 

Mitä sanoisin omasta pienestä elämästäni. Mitään dramaattista uutta tai näyttävää ei ole kerrottavana. On arkea ja pyhää. On lapsenlapsi-iloa sopivasti ja omaa sekä kahdenkeskistä elämää. On sairastamisen aikaa ja hyvävoimaista aikaa. On kotiaikaa: lukemista, kirjoittelua, musiikkia, tv-katselua, kotitöitä ja lepoa. On matkoja, satunnaisia pyrähdyksiä ja paluita. On aikaa luonnossa. On kulttuuriaikaa, aikaa sosiaaliseen osallistumiseen. On aikaa itselle, Toiselle, ystäville ja muillekin. Aikaa on – ja rakkautta.

pääsiäisaika päättyy sunnuntain teemaan ylösnousseen todistajia. aamuyön hiljaisessa hämärässä heräsin mustarastaan kevätlauluun. päivän valjettua haravoin unelmien kuihtuneita lehtiä, että uuden toivon kukka pääsee nousemaan tänäkin keväänä.  ja se nousee! eilen rävähti salama ja kumahti ukkosen rumpu, tänään tuli kopallinen rakeita, jotka kohta aurinko sulatteli kyyneliksi.

Eilen haimme stadista minulle uutta puhelinta. Olin saanut tarpeekseni edellisestä Nokiastani, joka takkusi koko parivuotisen elinkaarensa eri tavoin. Uusi on Applen IPhone, joten nyt on ne alkuhankaluudet ennen kuin erilainen systeemi tulee tutuksi.

On ollut kirkkaita, miellyttävän viileitä kevätpäiviä ja -öitä. Punarinta lennähti tänään pihaan ja aterioituaan aikansa istahti vaahteran oksalle ja viritti ihanan kevätlaulun. Toinen vaihtoi autoon kesärenkaita, ja minä innostuin rapsuttelemaan pihalta viimevuotiset tammenlehdet.

Jossain välissä – kohta kun olin saanut talvitakit pihaan tuulettumaan – tuprahti taivaalta kopallinen kuivaa lunta. Lumipilvi purjehti tietysti tiehensä heti, kun sain takit takaisin sisälle. Kevät pitää puuhassa.

Ajelimme kotiin illansuussa. Säätä mahtui muutaman sadan kilometrin matkalle; harsopilvenkevyitä lumituprahduksia, keväänsinisen peittävää vanutäkkiä, auringon säteiden ja metsän varjojen leikkiä tiellä. Ja parasta kaikesta, kymmenittäin lintujen hulmuavia auroja taivaan sinessä matkalla pohjoiseen. Ah, kevät!