kun jotain kuihtuu, uutta puhkeaa kukkaan. aina on huominen, siinä kasvun ja ilon mahdollisuus.

Arvostetun journalistin, Heikki Aittokosken kolumni ”Valkoisen keski-ikäisen miehen taakka” Hesarin pääkirjoitusaukeamalla on lukemisen väärti. Aittokosken teksti on  osuvasti ironinen, huikeaa sanallista taituruutta ja hykerryttäviä mielleyhtymiä tarjoava näkemys ajasta ihmisineen.

tänään on kesän lapsille hyvä päivä. vaikka viileähköä, pilvistäkin, aina kumminkin aurinko vilkuttelee: tääll’ ollaan. on hyvä päivä lähteä pikku retkelle meren rantaan. on hyvä päivä tuulen hyväilylle, kukka-ilolle, jäätelön kruunaamien mansikoiden aromille. kesä pirskahdelkoon onnea kaikille, joilla on kukkain kuussa nimi- tai syntymäpäivä, minulla ne molemmat.

Runot

Jukka Viikilä   Runoja I-II   Gummerus 2017

Dramaturgi ja (romaanistaan) Finlandia-palkittu Viikilä on nyt saanut Gummeruksen julkaisemaan runonsa. Viikilän runous on tykittäviä päälauseita, erinäisiä lainauksia, 113 kysymysmerkkiä sisältävä runo, jumalanpilkkaa ja puhetta pornosta.  – Ensivaikutelma: puberteettista jos–elämää. Kun en ole lukenut F-palkittua romaania, en osaa sanoa millainen proosatekstin kirjoittaja Viikilä on, mutta runoilijaksi en häntä kutsuisi tämän kokoelman luettuani. Toisiinsa liittymättömiä päälauseita suoltava automaatti ei kyllä viehätä hienovaraisemman runon ystävää.

”Lukekaa, mutta varokaa kirjoittamasta, tekemästä pysyväksi väliaikaiseksi tarkoitettua, kokeeksi ilmaan heitettyä, leikiksi ja juolahdukseksi aiottua, sitä kaikkea, mitä tuuli kuljettaa.”  

*

J.K. Ihalainen  Sytykkeitä       Sammakko 2016

Mies on elänyt ilmeisen kirjavan elämän ja kirjoittanut siitä lukemattoman määrän kirjavia runoteoksia sitten vuoden 1978. Rouheaa runoa, kyllä, runoa.  – Runot ovat kuin risukimppuja, niissä on omalaatuista kiehtovaa miehistä särmää.

”Kiireettömyys tarkoittaa / ettet enää ole tärkeä ihminen / maailma ei enää tarvitse sinua / sinun mustanahkainen salkkusi /makaa sängyn alla pölyyntymässä. / Sinun vuorosanasi eivät enää korosta / työsi korvaamatonta merkitystä. / Et enää etsi negatiivisten tolkuttomuuksien / kautta sitä tärkeyttä, joka syntyy siitä, että olet kiireinen, / täynnä itseäsi, tavoittamaton, saavuttamaton, mahdoton, / ehdoton, taipumaton, kykenemätön, / olet oikeassa nyt ja aina / ja heräät siihen kun vaimo / on vaiti eikä puhuttele sinua enää.”  

*

Saila Susiluoto                           Ariadne   Otava 2015

– Ylittämätön!

”On tuskallista vuotaa verta ihon läpi, joka huokosesta / tuntea heinän vahva tuoksu, vartalosi kesän kepeys / siirtää syrjään ainut lääke / nojata pää seinään, rukoilla sen kestävän”

*

Romaanit

Sirpa Kähkönen      Tankkien kesä   Otava 2016

Vuosi on 1968, viisitoista Kähkösen edellisistä romaaneista tuttua kuopiolaista jatkaa vuorollaan ajatuksiaan asioista ja tapahtumista. Romaanin tapahtuma-aika on kesä, jolloin Eurooppa järkyttyi Neuvostoliiton tankkien vyöryttyä Prahaan. Mitä se vaikutti vanhoihin vakaumuksellisiin kommunisteihin, mitä uuden aallon sosialisteihin savolaisen kaupungin sydämessä. Sirpa Kähkösen sanataide, perehtyneisyys ja eläytymiskyky ovat verrattomia.   – Romaani etenee kohti huipennusta, joksi nousee Tshekkoslovakian miehitysuutinen. Poikkeuksellisen hieno kohta tekstissä on Purkutalon mietteet historiastaan. Kähkönen elävöittää loistavasti 1960-luvun lopun elämää Kuopion kaupungissa.

*

Terhi Törmälehto   Vaikka vuoret järkkyisivät   Otava 2017

Vahva, suorastaan uniikki esikoisromaani! Terhi Törmälehto on kokenut kirjoittaja ja opettaja, joka esikoisteoksessaan tarttuu erikoiseen aiheeseen, karismaattiseen uskoon. Uskovaisuus ei ole tavanomainen aihe romaanikirjallisuudessa, helposti siinä lipsahtaa kritiikittömän naivismin tai ylenkatseellisen uskonpilkan puolelle. Törmälehto kertoo kahden sukupolven perheessä kasvavan lukiolaistytön Elsan tarinaa eleettömästi ja todentuntuisesti ikään kuin sisäpuolisen näkökulmasta. Romaani kuljettaa rinnakkain kainuulaisen körttiuskon perinteen maastossa leviävän karismaattisuuden ja vasemmistolaisten sissiliikkeiden raastaman Kolumbian karismaattisuuden ilmentymiä Elsan tarinan kautta. Vahvana juonteena on helluntailaisuuden korostama armolahjojen odottaminen sekä nuorten heräävä seksuaalisuus, jonka ystävykset ratkaisevat kukin tavallaan.  – Tämä teos on kuukauden löytö! Löysin elämäni varhaisista vaiheista tuttuja kokemuksia. Kirjoittajan tapa käsitellä arkaa aihetta oli rehellinen, mutta kunnioittava. Tuntuu siltä, että tämä teos on nyt oikeassa ajassa, kun karismaattisuudesta tehdään juttuja päivälehtiinkin.

*

Antti Tuuri   Tangopojat  Otava 2016   Ameriikan raitti  Otava 1986

Vanha kunnon Antti Tuuri osui käsiin pitkästä aikaa. Ja nyt ihanasti myhäilevän huumorin höystämä Tangopojat! En varsinaisesti ole ollut Antti Tuurin proosan perään, mutta kunnollisten kirjailijoiden joukkoon hänet luen. Tangopojat liikuskelee aluksi Pohjanmaalla viime vuosisadan puolella nuorimiesten elämää hahmotellen. Pääosassa on hanurinsoittaja Sauli, joka lähtee soittokaverinsa kanssa monen edeltä menneen pohjalaisnuorukaisen tavoin Ruotsiin Volvon tehtaalle töihin. Lähtöä siivittää aavistus erään tietyn Elinan katoamisesta samaan suuntaan. Niin monta synkkää suomalaistarinaa Ruotsiin häipyneistä ja sekoilevista elintasopakolaisista luettuani oikein riemastuin tästä Tuurin versiosta, joka kertoo tolkun ihmisistä.  – Kiitos Antille kutkuttavan hersyvästä romaanista!

Ameriikan raitti, Tuurin varhaisempi siirtolaistarina soljuu tuttuun Tuurin tyyliin. ’Verosuunnittelua’ harjoittaneet pohjalaiset yrittäjämiehet ovat pitäneet ilmeisesti tapoinaan päätyä rahoineen Ameriikkaan. Aikansa onnistunutta manööveriä maanmiestensä kanssa juhlittuaan päähenkilö lähtee etsimään Kanadasta esi-isänsä haudan ja kaukaiset sukulaiset, joiden löytymistä taas juhlitaan viikkokaupalla. Lopuksi mies päätyy laatimaan ’aamukampaa’ viidestä vuodesta jäljellä olevasta ajasta, kunnes verokupru vanhenisi. Sivuhenkilönä on miehen vaimo, joka palaa kotimaahan synnyttämään tyttärensä, mikä seikka edesauttaa miehen kotimaan kaipuuta.  – Tuurin lakoninen huumori on omiaan elähdyttämään muuten varsin miehisiä tarinoita.

*

Joel Haahtela  Mistä maailmat alkavat     Otava 2017

Voin yhtyä kustantajan käyttämään ilmaisuun: ”hurmaava taiteilijaromaani”. Haahtela kertoo nuoren miehen tiestä taiteilijaksi, suhteesta elämään ja esikuviinsa. Intohimon kohde voisi tarinassa olla yhtä hyvin kirjoittaminen, viivan ja valöörien kuvaus sanojen ja lauseiden sävyjen hahmottamista ja etsimistä. Lukijan ja kirjailijan suhde on aina mysteeri, useimmiten mitään suhdetta ei synny tai se jää etäiseksi. Toisia lukija alkaa kohta vierastaa, joitakin vieroksua, jopa inhota. Minulle Joel Haahtela on kirjailija, jonka tekstiä rakastan, jonka sanoihin haluan palata yhä uudelleen.   – Harvinaisempia paljon lukevallekin ovat syvemmän ymmärryksen tunteet, kiitollisuus siitä, että jossakin on joku, joka osaa sanoittaa ajatuksiaan näin. Silloin on aina juhlaa, kun tällaiselta kirjailijalta tulee uusi teos ja sen haluaa aarteidensa kirjastoon. – Helmi!

*

Pajtim Statovci       Kissani Jugoslavia     Otava 3.p. 2014

Osuin kirjastossa jonkinlaisen kulttikirjan maineen saavuttaneeseen romaaniin. Lukukokemus oli huikea. Ravistelevan rehellistä kuvausta kosovolaisen albaaniperheen hääperinteistä sekä myöhemmistä vaiheista ja kokemuksista maahanmuuttajina Suomessa. Avointa tilitystä miesten välisestä rakkaudesta sekä miehen ja kissan, miehen ja käärmeen rinnakkaiselosta. Symbolista ilotulitusta, josta ei jännitettä puutu.  – Luin ja ihastuin väkeviin tarinankäänteisiin.

*

Tove Jansson Muumipapan urotyöt  suom. Kivelä, Järvinen              WSOY 21.p. 2010

Luin tätä lasten kanssa ja varsinkin kuusivuotias Muru kuunteli herpaantumatta hetkeksikään. Koska emme ehtineet kirjaa loppuun yhdenyönkylässä, luin sen itsekseni loppuun. Tove Janssonin monitasoiset tarinat ja taito kertoa hurmaavat aina vain uudelleen.  – Ihanaa kesälukemista!

*

Anna-Leena Härkönen   Juhannusvieras   OtavaSeven 2014 (2006)

Tarina on jotensakin tyypillinen: sisäisesti rikki mennyt nainen palaa tätinsä syntymäpäivän merkeissä lapsuutensa maille, tapaa menneisyyden tärkeät ihmiset ja oivaltaa jo unohtuneiden muistojen sekä paljastavien puheiden kautta, ettei kaikki ollutkaan niin auvoista kuin hän halusi uskoa. Härkösen tyyli on sujuva, kevyehkö, paikoin kliseinen.  – Runsas kirosanojen käyttö häiritsi minua. Tarinan kannalta ne tuntuivat tarpeettomilta.    

***

Rivitaloasumisessa on runsaasti hyviä puolia. Oma ulko-ovi, oma piha ja maantasainen asumismuoto. Sekin, ettei ole ihan omassa varassaan, jos apua tarvitsee, aina voi kysyä naapurilta. Talossamme on jäljellä monia alkuperäisiä asukkaita. Tunnetaan toisemme, tervehditään ja puhellaan muutakin kuin säitä. Yhteisellä piha-alueella on puutarhakeinu, pöytä ja penkit. Kesäaikaan siihen saattaa istahtaa joku kirjan tai lehden kanssa ja kohta toinenkin. Jos asukas on matkoilla tai mökillään kesällä, postien keruu ja kukkien kastelu hoituu. Talkoot sujuvat yhteisesti syksyin keväin. Talonmiesvuoro vaihtuu viikottain ja siihen kuuluu liputukset, roskakatoksen siisteys, kesällä ruohoalueen leikkuu ja talvella käytävien lumityöt. Pyrypäivien jälkeen lumityötkin tehdään yhdessä.

Asumisessa on myös muita puolia. Joskus rivissä on ollut asukas, joka ei hoida talonmiesvuoroaan. Yhtiökokouksessa valittu hallitus saattaa olla innokas tai innoton kohentamaan talon asioita. Hankalat asiat saattavat jäädä kirjatun keskustelun tasolle. Kymmenen huoneiston taloyhtiömme on jaettu kahdeksi viiden asunnon taloksi, haluttuja päätyasuntoja on näin useita. Olemme asuneet omassamme 28 vuotta. Mitään häiriöitä ei ole ollut.  

Monen omahoitoisen rivitalon pelastus ovat ne asukkaat, jotka ymmärtävät rakennusten kunnossapidosta ammattinsa perusteella. Parhaimmillaan talossa on ollut koneyrittäjä, rakennusmestari ja sähköinsinööri. Itsestään rivitalon hoito ei suju. Toisaalta yhdessä taloa hoitamalla asuminen on edullista. Ja jos on hyvät naapurit, rivitaloelämä on kaupunkiasumisen luksusta. On kaukolämmöt, kaapeli-tv:t ja laajakaistat. Viimeksi talosta muuttanut lähti terveydellisistä syistä. Lienemmekö seuraavat. Pihan hoito alkaa olla työlästä näillä nikamilla.   

Asemalla jo tuuli sekoittaa tukan. Junan eteisen lipuntarkistuslaite ilmoittaa olevansa ’Ei käytössä’, siis seutulippulaiset saavat ilmaisen matkan. Aurinko pilkahtelee pilvien lomasta, ja radanvarren tutut maisemat jäävät taakse. Olen matkalla kohtaamiseen.

Kappelin kahvilasta vapautuu nurkkapöytä, pääsemme siihen särpimään mainiota lohi-katkarapukeittoa. Päällimmäisiä kuulumisia jaetaan. Omat voinnit, joissa kummallakin on kannettavaa, ne toki aina kerrotaan ja kuunnellaan. Ystävätär on pitänyt kesäkuussa Pohjois-Karjalassa asuvia lapsenlapsia yksitellen muutaman päivän ’mimmulassa’ ja kehitellyt heille kullekin mieluista ohjelmaa. Muru ja Rip olivat myös yökylässä Vaarilassa ja oli ihana havaita heidän voimaantuneen kesästä. Juhannuslevon jälkeen meillä on ystävien vuoro.

Puistokävelyt kuuluvat kesätapaamiseemme. Tähtitorninmäellä istumme tovin syreenin tuoksussa. Ne kukkivat yhä täysin kukkatertuin, mutta täällä juhannusruusu on vasta availemassa nuppujaan. Matkalla Kaivopuistoon poikkeamme tälläkin kertaa Pyhän Henrikin kirkkoon, jossa on hyvä istua ystävän kanssa vaiti. Voi luovuttaa murheensa ja ilonsa mietiskelyrukouksessa ja hengittää pyhää rauhaa.

Ursulassa juodaan kesän ekat cappuccinot Jymyjätskin kera. Keskustelu polveilee syvissä ja korkeissa. Olen antanut aiemmin Ystävättärelle kaksi käsin kirjoitettua kirjaa kuvineen, ensimmäisen sen matkan jälkeen, jolla tutustuimme – ja toisen, jossa sanoitan nyt 25-vuotisen ystävyytemme vaiheita ja merkitystä. Hän kertoo, mitä tämä ele hänelle merkitsi.

Yhtäkkiä havahdumme: olemme viettäneet yhdessä kuusi tuntia kävellen, hiljaa puhellen ja ystävyydestä iloiten. Aika katoaa, kun kohtaaminen tapahtuu oikeaan aikaan oikean ihmisen kanssa. 

Yle ylitti taas kerran itsensä. Juhannusyötä valvoville näytettiin kuvakertomusta suomalaisesta jussinjuhlahumusta sieltä sun täältä. Kökköä juontoa, tekopirteitä haastatteluja, videofloppeja kansan syvien rivien kännyköistä, obligatorisia lavatansseja arjakorisevan tahtiin, saunomista ja makkaranpaistoa, vastantekoa, kukkaseppeleitä, roihuavia nokisavuisia kokkoja ja epätahdissa letkajenkkaavaa porukkaa. Niin – ja tietysti Robin, oijoi. Pikakelasin tätä spektaakkelia muutaman tallenneotoksen verran, ja suomalaisen juhannuksen koko kuva kävi selväksi vauhdikkaasti. Vain kirkkoveneellä soutu puuttui, kuten myös lähikuvat rattijuopon viimeisestä, puuhun päättyneestä juhannusajelusta sekä hukkuneiden naarauksesta – olisivathan nekin toki kuuluneet tähän onnettomaan keitokseen.
En sano, etteikö osallistuvalla väellä olisi ollut jossain hauskaa, mutta sen sanon, että tv-ohjelmana tämä oli  kaikkien aikojen tylsin juttu.

Moottoritietä ajellessa on hyvää aikaa jutustella keskinäisiä. Saattaa olla, että siinä puhe eksyy muistelun puolellekin. Niin kävi, kun ajoimme ohi paikoista nimeltä Piikkiö ja Raadelma. Kyllä suomenmaassa on ihme paikannimiä, täytyy sanoa. Liikuskelija saa ihmetellä milloin minkäkin sortin kylttiä. Noista puhe lipsahti tätiini, joka aikoinaan asui niillä main. En häntä monesti tavannut, mutta viimeinen tapaaminen jäi mieleen. Täti oli tullut sisarensa luo yökyliin. Hän kertoi äitini lapsuudesta ja nuoruudesta asioita, joita en ole äidiltä kuullut. Siitä taas muistin, miten kirpeästi äiti oli tätä vanhempaa siskoaan luonnehtinut. Äiti oli sisarussarjansa kahdeksas syntymäjärjestyksessä ja suri kovin jäätyään ’viimeiseksi’, kun nuorin ja läheisin siskonsa kuoli aiemmin.

Rupesin siinä muistelemaan muitakin äidin suvun tätejä, joilla oli semmoisia nimiä kuin Alma ja Hilma, Aino ja Liisa. Tädeistä nuorin oli minusta mukava, häntä tapasin useimmin, vaikka hän asui Helsingissä. Häneltä sain kerran omin käsin villalangasta neulotun punaisen hameen ja puseron. Se oli minun ’prinsessapukuni’, kellään ei ollut kyläkoulun joulujuhlassa niin kaunista pukua. Jos äiti olisi itse ehtinyt neulomaan, hän ei ehkä punaista olisi tehnyt. Oi, kiitos, Liisa-täti, että ymmärsit! Enoja oli neljä, joista vanhinta en koskaan tavannut, sillä hän kaatui rintamalla. Heikistä, Matista ja Aarosta minulla on muutama muisto kustakin. He olivat tosi kilttejä enoja.

Isän suku on ollut minulle tutumpi ja läheisempi, mikä johtui siitä, että olen kasvanut viisi ensimmäistä lapsuusvuottani sukuperheessä, johon äiti tuli miniäksi sotavuosien aikaan. Setiä oli neljä: Eino ja Heikki olivat sodassa hekin, Yrjö-setä opiskeli Helsingissä. Isänkin veljistä vanhin kaatui sodassa. Tätejä oli kaksi, nuorempi kummitäti Helli naitiin Keski-Suomeen. Vanhempi Ida-täti oli mainion persoonallinen pakkaus, hänen kanssaan oli aina rattoisaa. Hän eli osan itsellistä elämäänsä Turun seudulla emännöitsijänä papin perheessä. Kävin opiskeluvuosina ja myöhemminkin pääkaupungista käsin häntä tapaamassa.  

Tiedän joissakin suvuissa olevan tapana pitää kesäisin serkkutapaamisia. Koska vanhempani olivat isosta perheestä kumpikin, minulla on serkkuja ns. pilvin pimein ja ne ovat kuka missäkin, kauimmainen Amerikassa asti. Tuottaa vaikeuksia muistaa edes nimet, moni äidin suvun serkuista on jäänyt täysin vieraaksi, vanhimmat ovat jo poissakin. Vain ne kaksi, joiden kanssa kasvoin ja leikin, tulivat tosi läheisiksi ja heistäkin toinen on jo poissa. Tapaan ’serkkuveljeä’ Lapsuusmaalla käydessä melkein joka kesä.

Luulen, että aiemmin suvuilla on ollut enemmän merkitystä kuin nykyään. Sukupolvelleni tärkeimpien ja läheisimpien ihmisten joukossa on omien lasten ja lastenlasten lisäksi opiskelukavereita, entisiä työtovereita tai harrastusten kautta ystäviksi tulleita. Lapsuudenystävä on eräänlainen muistojen kultaama käsite, ainakin minulla. Minulla on kuitenkin yksi nuoruuden ystävä sekä ystäviä, jotka eivät ole sukua, mutta ovat elämässäni kukin omalla tärkeällä paikallaan.

Yhden yön juhannusmatkamme pääkohde oli Kultarannan puisto. Sinne pääsee perjantai-iltaisin ilman pääsymaksua ja opastettuja kierroksia eikä juhannusaattokaan tehnyt poikkeusta. Sää oli mitä parhain, aurinkoinen enimmän aikaa. Kävijöitä oli runsaasti, silti mahdollisuus edetä omaan tahtiin ja kuvata rauhassa. 

Kukkaistutukset ovat sykähdyttäviä väri-ilottelussaan, vanhat puut tuovat rauhaa ja puistossa on sekä pysyvää että vaihtuvaa taidetta. Keskialueen suihkuvesiaiheet ja pylväspergola sekä pylväshaavat antavat alueelle juhlavuutta, kuten kasvustoon piiloutuva jyhkeä graniittirakennuskin, jonka tornin huipulla liehuva valtion leijonalippu kertoi presidenttiparin olevan paikalla. Samasta syystä vartijoita oli runsaasti alueella tarkkailemassa, ettei kukaan eksynyt merkein kielletyille alueille. Ranta-alueella veden päällä odotti juhannuskokko, joka sytytettäisiin klo 23. Veden takana kalliolla puolestaan oli Naantalin juhannuskokko valmiina. Paikkakuntalaisen kertoman mukaan yöllä perinteisesti  huutoäänestetään kumpi kokko palaa kauniimmin.

*Turussa yöpyessämme vahvistui viime vuosien havainto, että on olemassa uusi kaupunkilaistunut sukupolvi, joka ei lähde maalle tai mökille juhannuksen viettoon. Hotellit ovat täynnä lapsiperheitä sekä ikäisiämme pariskuntia ja erilaiset tapahtumat vetävät väkeä. Moottoritietä oli leppoisaa ajella kotiin, sillä mökkiläisten paluuruuhka on vasta huomenna.

kesän sydän sykkii viileää lumoa. sade on huuhtonut juhannusruusut, ne hengittävät ihmeellistä tuoksuaan. eivät ne murtuneet eilisen raekuuronkaan alla. hiljaiset kuulevat tuulen kampaavan ritvakoivun hiuksia. vesi väreilee siipiään sukivan linnun kosketuksesta. rannan pensaikossa voi iltaisin kuulla satakielen.  auringon noustua juhannusaamuun, metsä aivan helisee lauluja ja lauluun yhtyy rakeiden piiskaama sydämenikin.