Kun leffakerho nyt on kesätauolla, sieppasin kirjastosta umpimähkään Roy Anderssonin elokuvan ’Sinä elävä’, joka näkyy saaneen täydet viisi pinnaa useimmilta elokuvakriitikoilta. Roy A on huumorimiehiä ja varsin omaperäisen huumorin mestari sitäpaitsi. En tiedä toista elokuvan tekijää, joka niin täysin koheltamatta, verkkaisilla seisoskeluilla, itkua tuhertavilla miehillä ja viimeiseen asti vinoon vedetyillä parisuhdetilanteilla saisi katsojassa aikaan niin hulvattoman naurun, tekemättä kuitenkaan pilkkaa henkilöistään.

Runot

Harry Salmenniemi    Kivirivi   Otava 2013;  Pimeän lehdet  Otava 2015

Otava on satsannut runoilijan kirjoihin tyylikkään uniikilla ulkoasulla, onhan Salmenniemi jo ansioitunut lajissaan. Kivirivi on yhtäpötköistä tajunnanvirtaa, joka aina on lukijalle haaste. Näennäisesti toisiinsa liittymättömistä lauseista on työläs saada runoelämystä. Kehitin uuden tavan lukea: soljua sanojen virrassa höyhenen tavoin yrittämättä tavoittaa merkityksiä. Sillä tavoin havaitsin kirjoittajan kielen rikkauden ja lauseiden voimakkaat kuviot.  Pimeän lehdet avautui helpommin, tajunnanvirtaa oli pätkitty sopivan kokoisiin annoksiin. Lyhyemmät kokonaisuudet säilyttivät runoryhtinsä ja avasivat hienoja näkymiä sisältöön.

”Kipu lakkaa, mutta siru jää ihon alle. / Muistan että muistan, unohdan että unohdan. / Kolmekymmentävuotiaan toiveet, mitättömiä / kaksikymmentävuotiaan haaveisiin nähden. / Kaikkialla palava, arvaamaton avara, Askelet / tulevat lähemmäs, kohdalle, mutta kukaan ei / saavu niiden mukana.”                  (Kivirivi)

*

Olli-Pekka Tennilä    Ontto Harmaa    Poesia 2016

Omintakeinen runoilija on julkaissut kolmannen runoteoksensa, jossa maailma avaruutta myöten näyttäytyy kubistisena sanaleikkinä. 2013 esikoisteoksestaan Runeberg-palkinnon saanut runontekijä jatkaa sanaleikittelyään.  – Muistan ilahtuneeni kovasti uudesta runotaivaan tähdestä Yksinkeltainen on kaksinkeltaista -teoksen ilmestyttyä. Tämänkertainen kokoelma ei aiheuta samanlaisia väristyksiä. Sanaleikkeihin juuttunut runotyyppi alkaa vaikuttaa jo kliseeltä ja tympäistä. Onttoa ja harmaata.

*

Esikoisteos

Tuuli Salminen                          Surulintu          LIKE 2017

Salminen (s. -65) on uusi nimi kotimaan kirjallisella estradilla. Surulintu on rakennettu ihmissuhdekolmioon kirjailija Jaakob, vaimonsa Ellen ja Jaakobin sisar Rhea – ja tyylittelee vuoroin kunkin ajatus- ja kokemusmaailmassa. Kolmioon liittyy myöhemmin Rhean tytär Miriam, jonka läheinen suhde enoonsa nostaa Ellenin mielessä esiin kysymyksiä. Tarina suljetaan huolella ja kysymykset saavat vastauksensa.  – Ilahduttavan valmis esikoisteos, jota lukee mielellään. Tekstissä on kauneutta, joka keventää hivenen raskaahkoa ilmaisua.

*

Pokkarit

Linda Olsson    Kun mustarastas laulaa   suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi  Gummerus 2014

Olssonin tarinassa samaan taloon on osunut asumaan kolme yksinäistä ja omalaatuista ihmistä, jotka sattuman välityksellä tulevat tietoisiksi toisistaan ja hitaasti tutustuvat. Romaani on elämän eri mahdollisuuksien ja niihin liittyvien valintojen vahva kuvaus.  – Olen varsin viehättynyt Linda Olssonin tyylistä kuvata henkilöitään, kehitellä tarinaa ja jättää sen päätös avoimeksi.

*

Anthony Doerr    Davidin uni     suom. Hanna Tarkka    WSOY Bon 2016 (2004)

Doerr sai Pulitzer-palkinnon vuonna 2015 romaanistaan Kaikki se valo jota emme näe. Davidin uni on Doerrin esikoisteos vuodelta 2004 ja saanut nyt suomennoksen palkitun kirjan menestyksen siivellä. Romaani on sääilmiöiden ja hyönteisten tutkijan, tohtorismiehen Davidin tarina. Mies näkee enneunia ja rakastuu päätä pahkaa toisen miehen vaimoon, joka karkaa valmiista elämästään Davidin mukaan. He saavat tyttären, jonka kuolemaa enteilevä uni saa Davidin pakenemaan suin päin kotoa, kun uni alkaa käydä toteen. Monet kohtalon käänteet koettuaan ja vaimonsa kuolemasta kuultuaan mies palaa lapsuutensa kotiseudulle Alaskaan ja ryhtyy etsimään tytärtään.  – Tarina on outo ja monipolvinen, mutta niin hienosti kirjoitettu, että pitää imussaan loppuun asti.

*

Maeve Binchy Punaisen höyhenen keittiö  suom. Liisa Honkasaari  WSOY Bon 2001 (2000)

Oh, ei kesää ilman pokkareita eikä Maeve Binchyn romaania! Tätä en vielä ollut lukenut ja kun huomasin kirjakaupan pokkarihyllyssä uuden painoksen tästä, se oli ilmiselvä valinta tähän kesään. Kirjassa on sivuja peräti 758, joten viikon sain tarinan parissa mukavasti sujumaan. Ystävykset Cathy ja Tom toteuttavat pitkäaikaisen unelmansa, perustavat pitopalvelun. Kummankin elämänkumppanilla on puolestaan omat unelmansa ja näiden yhteensovittaminen kipunoi. Binchy kuljettaa tarinaa paljolti repliikkien kautta, joka keventää suuren sivumäärän painoa, ja tekee kerronnasta mukavan huokoista.  – Kivaa kesälukemista vallankin irlantilaisesta elämänmenosta tykkäävälle.

*

Tove Jansson  Vaarallinen juhannus     suom. Laila Järvinen  (1954)

WSOY on julkaissut Tove 100 -sarjan muumilaakson tarinoita alkuperäiskuvituksin sekä kovakantisena että pokkareina. Koska alkuperäiset painokset ovat meiltä lähteneet aikuistuneiden poikien mukaan, päätin kerätä tarinoita pokkareina ja lukea kaikki jälleen kerran.  – Muumitarinat ovat iättömiä ja ehdottoman uniikkeja, tämäkään viime vuosisadan puolivälissä julkaistu, ei ole kadottanut mitään viehätyksestään, pikemminkin päin vastoin.   

”Keskellä lattiaa oli yksinäinen ovi. Homssu meni järjestyksen vuoksi siitä ja huomasi kummakseen, että ovi oli paperia ja että sen taustapuolelle oli maalattu kaakeliuuni. Sitten hän kapusi ylös portaita, jotka loppuivat ilmaan.  – Joku pilailee minun kanssani, Homssu ajatteli. Mutta minusta tämä ei ole kivaa. Oven täytyy viedä jonnekin ja portaiden jonnekin. Miten tässä elämässä kävisi, jos joku miska äkkiä alkaisi käyttäytyä niin kuin mymmeli tai joku homssu niin kuin hemuli?”

***

lapsuusmaan hautausmaalla, lähellä isän suvun isovanhempieni hautaa on puu. se näyttää yhä männyltä, mutta on kuihtunut. hautausmaan hoitaja on jättänyt sen paikalleen, ties miksi.

kivi on hoidetun kuoleman lopullisuuden symboli. unohdettuja hautoja sammaloituneine kivineen tai lahoavine risteineen on täällä vähän. ajattelen, että suru on surtu, surijat ehkä poissa itsekin, vain kivi muistaa. setäni pienenä kuolleen Aatu-pojan hauta on täällä yksinään, isänsä on sankarihautojen rivissä, äidin hauta jossain kokonaan muualla. hautausmaa on muistojen ja kaipauksen kotimaa. kukat kukkivat, puut vihannoivat, kivet kertovat tarinoita.

kuihtunutta puuta katsoessa mieleen hiipii suru kaikkien unohdettujen elävien ja kuolleiden puolesta. heitä oli ja on. niin on ja saa ollakin: elämä katsoo eteen päin.

Punkaharju

Lappeenranta

Valamo

*ihmiset. merkityspaikat. näyt. kohtaamiset.

läsnä, poissa, lähellä, muistoissa.*

Saimaan kaupungissa. Ystävän kanssa rantapuiston penkillä istuessa puheet soljuvat koetussa. Tulee ikävä lokkien matkaan veden ylle. Toisten elämä on niin toisten, oma kokemus sekoittuu siihen, muodostaa kuvioita kuin veden liike ristiaallokossa. Ihmiset hyörivät ja häärivät, toreilla myydään ja ostetaan, syödään ja juodaan, puhe porisee kaikkina arkisina päivinä. On irrallinen olo. Otan mukaan mansikoita ja kukkia, joku toinen ottaa perunoita ja porkkananippuja. Ukkonen jyrähtelee, kun saatamme ystävän linja-autolle ja jatkamme matkaamme toiseen suuntaan.

*

Veljen luona. Katsomme yhdessä illalla vanhoja valokuvia isän ja äidin albumeista. Seuraavana päivänä veli lähtee mukaan hautausmaalle, osoittelee suvun hautoja, joita en ole löytänyt tai etsinytkään. Kuvaan kaikki kivet, niihin on merkitty ihmisten elämän vuodet ja päivät. Eletystä jääneet muistonsirpaleet ovat kiveä katsovan mielessä omat, erilaiset kuin toisten. Isän ja äidin haudalle jätämme aamulla metsän laidalta veljen kanssa poimitut kurjenkellot ja päivänkakkarat. 

Käymme etsimässä äidin syntymäpaikkaa pitäjän toiselta laidalta. Kyselemällä se löytyy, ja veli tunteekin vanhan miehen, joka nyt taloa yksin asuu. Viivähdämme hetken tuvassa, saan kuvata seinällä olevan kehystetyn kuvan alkuperäisestä talosta, jonne äiti toi veljen ja minut lapsena kerran käymään. Veli puhuttaa miestä, jolla on äidin suvun nimi, mutta mies ei ole lähisukua. Tuvassa tuntuu kauan sitten autioituneen elämän valju tunnelma.

*

Olavinlinnan kaupunki. Toisena aamuna lähdemme syömään muikkuja. Punkaharjun harjutietä rauhallisesti ajellessa käy mielessä lapsuuden ja nuoruuden matkat tässä huikean kauniissa maisemassa, jossa silmät ja sielu lepäävät. Kuuluvat näyttävän harjua naapurimaan presidentillekin tällä viikolla. Kyrönsalmen nostosilta on ylhäällä, ja liikenne seisoo tovin. Perillä aurinkoisessa satamarannassa ja torilla kuljeskelee runsaasti oopperaväkeä, solahdamme joukkoon pariksi keskipäivän tunniksi.

*

Iltapäivällä palaamme Lapsuusmaalle. Käyn kylällä tervehtimässä naapurin Anja-emäntää. Hän on hyvä ihminen ja haluan kiittää häntä siitä, että hän kävi usein äidin luona, vielä vanhainkodin hoivaosastollakin. Seitsemäntoista leskeysvuoden ja pitkän sairaalareissun jälkeen Anja on kalpea varjo entisestä kukkeudestaan, mutta hymy on sama, kun hän tunnistaa tulijan.

Lapsuuskodissa. Käyn kummipojan perhettä moikkaamassa. Talo elää, on mukautunut nuoriin asujiinsa, jotka elävät vilkkaita vuosiaan. Kummipojan karhurutistus tuntuu hyvältä, lapset ovat taas kasvaneet, Veeruskaan on tullut jo neitoa, ja pikkuveli on topakka miehen alku.    Illan päätteeksi poikkeamme vielä naapuriin, syntymäkotiini, jossa serkkuveli ja vaimonsa asuvat. Pihapiirin kaikki rakennukset ovat hyvässä kunnossa, vasta maalatut, ja puutarhaan on istutettu uusia omenapuita. Pihakuusi kohoaa ylväänä korkeuksiin. Ikkunan alla liljat ovat muhkeilla nupuilla, ja keisarinkruunut jo auenneet täyteen loistoonsa. Varjolilja kukkii hiljaisesti paikallaan pihan laidalla. Elämä on kaunis jatkuessaan ja päättyessään aikanaan.

*

Pohjois-Karjalassa. Toisen sisko on houkutellut käymään heillä tänä kesänä. Edellisestä käynnistä on 21 vuotta, vaikka kutsu on ollut voimassa. Nyt saatiin vihdoin aikaan ulottaa reissu tänne asti. Joen kaupungissa poikkeamme menomatkalla torin marttakahvilaan. Kaupunki on jotenkin sekaisin, kauppatori on kaivettu auki, siihen on tekeillä jotain. Torikojut on ahdettu osittain puistoon. Ajamme vielä kotvan matkaa kaupungista ja joudumme sinisenmustan pilven vesilastin alle. Sisko ja miehensä tulevat vastaan, kun näkevät auton kaartavan pihaan. Yhteyttä on pidetty puhelimitse ahkeraan, mutta olemustamme ovat vuodet verottaneet tällä välin. Aika hidastaa, haalistaa, pyöristää tai kuihduttaa itse kutakin. Rattoisan yhdessäolopäivän päätteeksi me kiitämme hyvillä mielin ja jatkamme matkaa sateessa majapaikkaan.

*

Valamon mäellä. Tummaa taivasta vasten hehkuu himmeästi ehjä sateenkaari. Yöpyvää väkeä on luostarissa runsaasti, joudumme majoittumaan valkoiseen vierasmajaan. Ajamisesta ja vierailusta uupuneina nautimme trapesassa vain iltateen ja asetumme yöpuulle. Hiljaisuus laskeutuu taloon vasta puoliyön jälkeen. Vuode tuntuu kapealta ja kovalta, ja käytävä pitkältä kulkea yöpaitasillaan vessaan.

Aamulla ostan luostarin kaupasta tuohuksia nipun kotiin. Poikkean Kristuksen Kirkastumisen kirkossa sytyttämässä tuohuksen Konevitsan Jumalanäidin ja Valamolaisen Jumalanäidin ikoneille. On asioita, joista ei voi puhua eikä vaieta, mutta kaiken voi jättää äänettömin rukouksin täälläkin pyhien kuvien lempeään rauhaan.

Lintulassa. Parkkipaikalla Toinen jää tutkimaan kännykkäänsä, kun suuntaan hautausmaalle. Siellä nukkuvat Äiti Pelagia, Äiti Marina, Äiti Anastasia ja Äiti Varvara, jotka muistan. Miten kauan siitä onkaan, kun yhden unohtumattoman kesäviikon lomastani vietin Lintulassa saadakseni kosketuksen luostarielämään. He kaikki olivat täällä eläviä silloin. Nunna Kristoduli tulee vastaan portilla, kun olen lähdössä. – Haluaisitteko nähdä tsasounan, hän kysyy. – Mielelläni, vastaan. Esittelen itseni, kerron lukeneeni hänen ja Suvi-Anne Siimeksen kirjeenvaihdosta tehdyn kirjan ja muitakin hänen tekstejään ja käännöksiään. Kristoduli kertoo, miten ajatus kirjeenvaihtokirjasta syntyi. Tsasounassa hän haluaa yllättäen kertoa ylösnousemusikonista, jota on sanottu voimaikoniksi. En koe ikonin erityisyyttä, mutta kysyn ruumiin ylösnousemuksesta, joka on uskoni hämärä kohta. – Ei se ole kuolevainen ruumis, joka herätetään viimeisenä päivänä, se on henkiruumis, sanoo Kristoduli. Kysyn vielä kadonneesta Äiti Elisabetista. – Ei häntä löydetty, etsinnätkin on jo lopetettu. Asia on järkyttänyt kovasti yhteisöämme. Katoamiseen liittyy muutamia mystisiä yksityiskohtia, joita pohdimme, sanoo Kristoduli. Sitten tsasounan ovelle ilmaantuu pariskunta, kohtaaminen on ohi ja minä kiitän opastani. Nunnan käsi on viileä, minun lämmin.

*

Näihin aikoihin kesästä on tietty puuha, joka on ennen muinoin ollut Pissismummolassa naisihmisen reviiriä. Myönnettävä on, että ihan hissun kissun ei se toimi ole sujunut. On kuultu useampanakin päivänä huokailua ja mutinoita ennakkoon, ja ryhtymisen päivänä on Mummon päänpäällisestä ukkospilvestä muutama salama sinkoutunut ympäristöön. Poikakaveri on oireilua seuraillessaan tehnyt johtopäätöksensä. Koska tohkeissaan olevaa Mummoa on riskaabelia mennä neuvomaan, eräänä päivänä P.Kaveri ottaa homman hoteisiinsa lupaa kyselemättä.

Mummo ei ehdi aamun lehteä loppuun, kun keittiössä jo kolisee. Pakasteet ja kylmäkallet kalahtelevat kylmälaukkuun ja tyhjät laatikot pinotaan tiskipöydälle. Matto kääräistään puoliksi sivuun, pakastekaapin säätimet näyttämään nollaa.  Ruuvinväännin surauttaa hetkessä alasäleikön irti. Keskimmäiselle hyllylle asetetaan kuumavesikattila. Mummon tukankuivaajalla puhalletaan kuumaa suoraan yläputkistoon. Vuoden aikana kerääntynyt jää rapsahtelee alas ja valuu uuninpellille, joka on varta vasten asetettu parketin suojaksi. Loppusilauksena kaapin kuivaus, ja imurilla pölyt laitteen alta, säleikkö paikalleen ja säätimet täyteen toimeensa. Kolme varttia on insinöörin ennätys, kolmen sähkövempaimen avustuksella. Mummo olisi huokaillut rätteineen pakastekaapin kanssa koko aamupäivän.

Pissismummo ihailee ylenmäärin moista tehokkuutta – ja siunaa fiksuuttaan, kun ymmärsi jättää homman osaavammalle.

Naisihmisen reviiri supistuu vuosi vuodelta Pissismummolassa. Puuron keitto, salaatin sekoitus ja useammankin ruuan laitto, pöydän kattaminen sekä raivaus onnistuvat erinomaisesti P.Kaverilta. Pyykkien ripustus kuivumaan on viimeisin aluevaltaus. Tiskikoneen täyttö insinöörin logiikalla, viikkosiivouksen imurointiosio, kauppa-asiat (listan kanssa) – kaikki hoituu, missä jokin apuvempele on käytössä. Pissismummo keksii tähän hätään vain yhden kotiaskareen, joka on jäänyt naisihmisen reviiriksi: pölyjen pyyhkiminen.

Pyöräilin kirkkoon aamulla. Kaupungilla oli kaunista ja rauhallista. Varttia vaille kymmenen penkeillä oli vain pari ihmistä minun lisäkseni, mutta viittä vaille kellojen soidessa jo kolmisenkymmentä. Istuin eri paikassa kuin tavallisesti. Monilla usein käyvillä tutuilla näyttää olevan vakiopaikat, niin meilläkin, kun yhdessä tulemme.

Olin poikkeuksellisen herkässä mielentilassa, Hesekiel-tekstin (2:1-8) sanat upposivat syvälle, virren 428 kohdalla tulivat kyyneleet. Mikä minua itkettää, ajattelin, ja samantien, että tiedänhän, mutta en tahtoisi olla näin herkillä. Markus-papin saarna oli taas kerran niin ravitseva ja voimaannuttava. Huokasin itsekseni, että Pyhä Henki hoitaisi tätä mielentilaani ja antaisi rauhaa.  

Päätössoiton jälkeen samalla penkillä kauempana istunut uskonystävä ja kokenut sielunhoitaja kääntyi ja kysyi: Mitä sinun kesääsi kuuluu. Väki oli jo poistunut, kun keskustelumme päättyi halaukseen.  
 

¤¤¤¤

Kesäteatteri on vastustamaton ilmiö Suomen kesässä. Näytelmätyyppiä on moneen makuun, on hulvatonta kohellusta ja muinaisromantiikkaa aittain ovilla, on hersyvää maalaiselämää kylän ukkoineen ja akkoineen. Paikalliset luonnonlahjakkuudet panevat parastaan, ja tulos saattaa olla omalla tavallaan nautittavakin. Löytyy myös tasokasta, vakavasti otettavaa ammattiosaamista ja hyvin tehtyä draamaa. Aika usein sellaista on löytynyt Pyynikiltä, jossa ulkoiset puitteetkin on viritetty huippuunsa.

Niskavuoren nuori emäntä oli alkuperäisestä käsikirjoituksesta onnistuneesti modernisoitu ja musikaaliksi sovitettuna varsin viihdyttävä draama. Kahden ja puolen tunnin esitys jätti täyteläisen, tunteita liikutelleen olon. Musiikki oli täysipainoista ja ohjaus toimi (Miika Muranen). Pääosaa, Niskavuoren Loviisaa, näytteli Maria Pere Seinäjoen kaupunginteatterista. Hän oli suorastaan loistava vaativassa osassa, jossa nuoresta ja rakastuneesta miniästä kehkeytyy paikkansa ottava tahtonainen ja kohtalonsa ylväästi kantava talon emäntä. Myös teatterikorkeakoulussa opiskeleva Olli Riipinen Niskavuoren Anttina jäi mieleen upeasti henkilönsä sisäistäneenä ja liikunnallisesti lahjakkaana roolisuorituksena. Mikko Nousiaisen Niskavuoren Juhani jäi jotenkin vaisuksi tässä ensemblessa. Upeat laulu- ja tanssinumerot antoivat sypäkästi ryhtiä ja väriä kokonaisuuteen. Pidin siitä, että draamassa ei yleisöltä heruteltu nauruja ja aplodeita, mutta yksittäisissä roolisuorituksissa (Sari Havas Juse-muorina) vilahti huumoria mainiosti kutitelleita hetkiä. Oikeat muusikot olivat soittamassa ja tanssinumerot olivat näyttäviä. Pieni miinus: ryhmälaulujen äänentoisto oli sen verran yläkanttiin säädetty, että korvat soivat vieläkin. Iäkkäänpuoleinen yleisö ei sentään ihan kuuroja liene ollut tullessaan.

Sääennuste ei lupaillut mitään hyvää eikä kaunista, mutta niin vain lähdimme reissuun, kun olimme niin suunnitelleet. Päivä pilveili, Hatanpään ruusutarhan jaloruusut olivat myöhässä eikä Ruusukioskissa ollut melkein ketään, kun ensi töiksemme sinne ujuttauduimme kahville. Rinteessä ruusupensaat tuoksuivat vahvasti, vaikka olivat jo osittain ylikukkineet. Laskeuduimme ikivanhojen hopeapajujen luo ja siitä arboretumin upeita perennaryhmiä ja puita ihastelemaan.  Hatanpäässä on vettä joka puolella, järven selkä siintelee, sorsien lepolammikot uinuvat, puron solinaakin kuuluu.

Suunnistin favorite-paikkaani, kivipuutarhaan, kiertelin sen polut. Kysyin puistotyöntekijältä puihin ripustetuista pienistä hyönteishotelleista, hän sanoi niiden vain ilmaantuneen puistoon epävirallisia teitä, ehkä opiskelijoiden tai luontoaktivistien toimesta. Jos olisi ollut kaunis ja lämmin päivä, puisto olisi ollut täynnä ihmisiä. Nyt oli rauhallista, vehreää ja väljää. Puistossa kävely on parasta mitä tiedän, se hoitaa sielua ja mieltä.