Sääennuste ei lupaillut mitään hyvää eikä kaunista, mutta niin vain lähdimme reissuun, kun olimme niin suunnitelleet. Päivä pilveili, Hatanpään ruusutarhan jaloruusut olivat myöhässä eikä Ruusukioskissa ollut melkein ketään, kun ensi töiksemme sinne ujuttauduimme kahville. Rinteessä ruusupensaat tuoksuivat vahvasti, vaikka olivat jo osittain ylikukkineet. Laskeuduimme ikivanhojen hopeapajujen luo ja siitä arboretumin upeita perennaryhmiä ja puita ihastelemaan. Hatanpäässä on vettä joka puolella, järven selkä siintelee, sorsien lepolammikot uinuvat, puron solinaakin kuuluu.
Suunnistin favorite-paikkaani, kivipuutarhaan, kiertelin sen polut. Kysyin puistotyöntekijältä puihin ripustetuista pienistä hyönteishotelleista, hän sanoi niiden vain ilmaantuneen puistoon epävirallisia teitä, ehkä opiskelijoiden tai luontoaktivistien toimesta. Jos olisi ollut kaunis ja lämmin päivä, puisto olisi ollut täynnä ihmisiä. Nyt oli rauhallista, vehreää ja väljää. Puistossa kävely on parasta mitä tiedän, se hoitaa sielua ja mieltä.