Amerikanlaina tämäkin, Valentine’s day, jota ystävänpäivänä meillä vietetään. Vierastan sekä näitä merentakaisen hörselökulttuurin lainoja, joita syyspuolella oman perinteisen pyhäinpäivämme aikaan osa juhlii luurankojen seurassa ja jota keväällä taas palmusunnuntain virpomisperinteemme ja pääsiäisenviettomme aikaan noidat häiriköivät. Kun ei omat perinteet kelpaa, ajaudutaan sekasoppaan kaikkien maailman tuulien tuivertamina.

Ikäiseni ihminen saa olla kiitollinen, että 16-vuotiaana kehkeytynyt ystävyys on tallella ja voimissaan. Niin moni vanhemmilla kymmenillä jo sanoo, ettei ole yhtään nuoruusaikaista ystävää elossa, tai yhteys on jossain elämän vaiheessa hiipunut. Mielenkiintoista tämä on siitäkin näkökulmasta, että nuoruusystävä on ollut olemassa 60 vuotta – eli kauemmin kuin Toiseen rakastumista seurannut avioliitto, joka tänä vuonna kukkii 50 vuoden merkkipaaluna.

Ystävyys on arvokkaimpia asioita, joita pitkä elämä tarjoaa. Ystäviä ei hankita tai ansaita, ne ovat elämän antamaa lahjaa. Parhaimmillaan ystävät tekevät meistä enemmän ihmisiä, opettavat erehtymisen ja anteeksisaamisen mahdollisuutta, armollisuutta ja kiitollisuutta sekä kiintymyksen kautta rakentuvan ihmissuhteen arvoa. Parasta ystävyydessä – kuten rakkaudessakin – on luottamus, rehellisyys ja avoimuuden mahdollisuus. Saan olla se ihminen joka olen ja annan sinun olla se, mikä olet.

Taannoin Hesari julkaisi piispa Mari Leppäsen kolumnin, Uskonnonvapaus on vapaan yhteiskunnan perusta. Suomen Ev.lut. kirkon piispakunnan uuden ajan airut, piispa Mari, muistutti sata vuotta sitten julkaistusta uskonnonvapauslaista ja sen modernista versiosta vuodelta 2003.  Kirkon asema ja kulttuuriperintö yhteiskunnassa on yhä melko vakaa, vaikka uskontokuntien jäsenmäärät ovat laskusuunnassa ja uskonnottomien määrä kasvaa.

Piispa peräänkuuluttaa uskonnollisten perinteiden tuntemista ja uskontolukutaidon merkitystä kansalaistaitona. ”Kulttuuri, joka ei tunnista omia juuriaan ja anna niille arvoa, on köyhä.” Yhteiskunnan avoimuus edellyttää tilaa toimia eri tavoin ja tunnustuksin uskovien yhteisöille sekä uskonnottomille. Myös kriittiselle keskustelulle uskonnoista ja katsomuksista on oltava tilaa.

Mari-piispan puheenvuoro aiheesta on tärkeä siksikin, että kirkko piispoineen on ollut kovin hiljaa trendistä, jossa on nähtävissä ev.lut. kirkon toimintaresurssien niukkeneminen hupenevan jäsenmäärän myötä. Monet valistuneet vanhemmat tunnustautuvat uskonnottomiksi ja heidän lapsensa kasvavat siinä ilmapiirissä. Kun ei kuulu mihinkään uskontokuntaan, ei ole myöskään minkään tunnustuksellisen uskontokasvatuksen piirissä. Aiheellinen kysymys on: onko koulujen katsomusopetus ajan tasalla?

PS – Tämän aamuisen Hesarin pääkirjoituksessa keskustelu aiheesta jatkuu. Myös opetus- ja kulttuuriministeri Li Andersson on pitänyt asiaa esillä puhuessaan koulutuksen tason nostamisesta ja riittävästä resurssoinnista.

Etsin nimeä myllertävälle prosessille, joka meitä kahta nyt ravistelee. Tädin saaminen hoivakotiin on ollut monivaiheinen tapahtumaketju. Toisaalta tuntuu helpottavalta ja hyvältä, että vanhus on nyt viimein päässyt ikänsä sekä fyysisen että mentaalisen kuntonsa puolesta oikeaan hoitopaikkaan. Toisaalta surettaa, että näin huonolle tolalle piti asioiden mennä ennen sitä.

Isoissa kaupungeissa on kerrottu olevan yksin asuvien talouksia enemmän kuin perheitä. ’Asiantuntijat’ ja poliitikot kehuvat, että hyvinvointivaltiossa väestön elinikä pitenee. Olisi hyvä kysyä millaista on yksin vanheta. Harvan kohdalla voi puhua elämänlaadusta mitään. Pienellä osalla vanhuksia asiat ovat myös laadullisesti arvioiden kohtuullisen hyvin loppumetreille asti. Vielä on aivan liikaa kodeissaan kyhjöttäviä ja riittämättömän avun varassa elossa pidettyjä yksinäisiä vanhuksia, joiden ystävät ja tuttavat ovat jo kuolleet, lähiomaisia ei ole tai yhteydet ovat hiipuneet eri syistä.

Ajattelen, miten tädin asiat olisivat, jos hänet olisi pantu hoitokotijonoon silloin, kun hänet ensimmäisen kerran vietiin sekavana kotinsa eteisen lattialta päivystykseen. Akuutti tila hoidettiin ja täti ’kuntoutettiin kotihoitoon’. Niistä vuosista olen tännekin kirjoittanut. Sitä, millaista se kotihoito oli, ei mielellään muistele.

Ihmisellä on iästä riippumatta oikeus päättää asioistaan, omasta hoidostaankin, niin kauan kuin hänellä on realistinen käsitys tilanteestaan. Sitä edellyttää ihmisarvon kunnioitus. Täti ilahtui omaisten soitoista ja käynneistä vielä yli 90-vuotiaana. Jossain vaiheessa mieleen alkoi hiipiä epäilys, ettei kaikki ollut ihan niin hyvin kuin hän meille kertoi. Siitä alkoi se vaikea polku, jossa jouduimme realisoimaan tädille hänen todellista tilannettaan ja miettimään keinoja, joilla häntä voisi auttaa, vaikka kaikki apu aluksi torjuttiin.

Nyt tunnemme tädin saaneen ihmisarvoisen vanhuushoivan. Siitä voi olla vain rajattoman kiitollinen. Ehkä hänen matkansa ei enää ole pitkä, mutta ainakaan hän ei ole yksin kotona kolmasti päivässä poikkeavien, alituisesti vaihtuvien hoitajien armoilla.

”…ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista, paljon hyvää on rinnassa jokaisen, vaikka aina ei esiin loista…”

Siinä se taas tuli, Eino Leinon Hymyilevä apollo. En ole pitkiin aikoihin enää uskonut tuohon. Kun se on niin sitä aikaa, milloin oltiin naiiveja, uskottiin kaikista hyvää, luotettiin sinisilmin, vaiettiin totuus kuoliaaksi. Viime vuoden jokainen uutispäivä on todistanut ihmisen pahuutta, turha sitä on kaunistella.

Hyvän ja pahan dilemma on ratkaisematon. Ne ovat täällä molemmat. Myös meissä jokaisessa. Rehellinen ymmärtää tämän, tyhmä ei. Silti ja siksi: ”Oi kiitos sä Luojani armollinen joka hetkestä, jonka mä elin…”

Mietin tänä aamuna, että jos pitäisi vielä tehdä kaikki se hyvän joulun tuloksi minkä mielestään koki aikoinaan välttämättömäksi, ei taitaisi tulla joulua ensinkään. Ei jaksa enää joulusiivota, joulukoristella, joululeipoa ja paistaa. Ei tungeksia tavarataloissa joululahjoja etsimässä. Ei vain jaksa.  

Nyt on oikea aika tehdä hyvä kysymys itselle: kuka tätä tai tuota minulta vaatii, missä ja milloin tästä tai tuosta on tullut joulun edellytys, pakko, jota ilman ei? Kyllä se omien korvien välistä taitaa olla kotoisin. Toki sitä vielä itse ruokkii ostamalla korean, joulumainoksia, uusia ideoita ja reseptejä pursuavan lehden. Kunnes tokenee: tänä vuonna ei tarvita yhtään lehteä, joka yrittää myydä meille jonkun toisen unelmajoulua tykötarpeineen.

Jos minulla olisi jäljellä vain yksi joulu, mitä oikeasti siltä toivoisin?  Joululauluja ja itse valittua musiikkia. Perheen iloista hälinää. Lastenlasten hymyjä ja halauksia. Kynttiläin valoa. Tähtiöitä.

Aamun Hesarin ’Merkintöjä’ palstalla Annikka Mutanen pohdiskelee boomer-käsitettä. Sen on sanottu olevan tylynpuoleinen nimittely tietyn ikäpolven edustajista, joiden näkemykset on koettu vanhentuneiksi ja taantumuksellisiksi. Kysymys on siis ikärasismista.

Yhdysvalloistahan käsite boomer on peräisin, mikäpä ei olisi. Tuoreimmat suomalaissukupolvet tunnetaan amerikkalaisen kulttuurin melko kritiikittömästä apinoinnista. USA:ssa oli myös suurten ikäluokkien vauvaboomi kuten meillä sotavuosien jälkeen 1946-1950.

Toimittaja lainaa emeritaprofessori Marja Holmilan tutkimuksia ja huomauttaa, että olisi nimittelijöiden hyvä muistaa, mikä sukupolvi yhteiskunnassamme on eniten edistänyt miesten ja naisten tasa-arvoa. Hän muistuttaa aborttilaista (1970), päivähoitolaista (1973), maksuttomasta ehkäisyneuvonnasta, äitiysloman pidennyksistä ja jaetusta vanhempainvapaasta. ”Nuoremmilla on kova työ yltää samaan.”

Sinä, joka luet näitä, olet ehkä huomannut, että en kirjoita vain erityisistä päivistä, dramaattisista tapahtumista ja harvinaisista kohtaamisista. Että kirjoitan enimmäkseen tavanomaisista, hiljaisista päivistä, elämästä, joka soljuu arkisena ja pyhäisenä itsestään melua pitämättä. Riippuu lukijan odotuksista onko teksti tylsää tai väritöntä tai yhdentekevää – kirjoittajasta taas riippuu osaako, haluaako tai rohkeneeko hän avata tuntemuksiaan, ajatuksiaan, ottaa kantaa siihen mitä omassa pienessä elämässä tai koko globaalissa maailmassa tapahtuu.

Mitä isompia uutisia mediasta kantautuu sitä korkeammaksi nousee kynnys kommentoida tapahtumia tai olla jotain mieltä. Monesti tuntuu, ettei tiedä tarpeeksi taustoja eikä syitä, mitkä tapahtumiin johtavat, ottaakseen kantaa. Keskustelut jäävät pieniin piireihin, usein myös varoo sanomasta ajatuksiaan suoraan, jos tietää, että keskustelukumppani edustaa vastakkaista näkökantaa. Tässä iässä malttaa jo vaieta, monesti myöskään ei katso hyödylliseksi riitauttaa keskustelua erimielisyydellä. Tekeehän se tietyllä tavalla elämästä tylsempää, kun jättää käyttämättä mahdollisuuden kuulla ajatuksiaan rikastuttavia näkökulmia.    

Ainahan sitä ei ajattele, että tämä pallo, joka meitä avaruudessa pyörittää, on monenlaisten ihmisten koti, joista jokainen vaikuttaa jollakin tavalla ympäristöönsä ja ihmisiin lähellä ja kaukana. Jos ajattelee, nousee usein ja helposti mieleen suru siitä, ettemme näytä välittävän kotiplaneettamme hyvinvoinnista, toimimme vastoin parempaa tietoa elonkehää haavoittavasti ja tuhoavasti. Jokaisella on puolustuksensa, yleisimmin se, ettei yksittäinen ihminen voi mitään tai se, että syylliset ovat muualla, toisissa maanosissa, toisissa kulttuureissa. Niiden se pitäisi tajuta ja ratkaista. Mikä lohduttaisi ajattelijaa, joka ahdistuu umpikujista, asioiden mittakaavasta?

Pohjolassa, jossa asumme, toimii tietty lohdullinen syklisyys, vuodenajat. Jokaisella niistä on oma ilmeensä, kukin vuorollaan vaikuttaa meihin omalla tavallaan. Marraskuun hämärät, sateentihkuiset pilvipäivät hiljentävät ja rauhoittavat. Jos on selkeitä öitä, voi ihmetellä kuuta ja tähtiä, jos aurinko pilkahtaa päivällä, mieli ilahtuu tuokioksi, mutta kumpikaan ei riko hiljaiseloa.  

Uutisissa kerrottiin, että avaruuden mittaamattomissa sfääreissä oli tapahtunut huomattava, massiivinen tähden räjähdys. Ei se ihmiskunnan perusmelskeen yli pieniin korviimme kantautunut, mutta avaruustutkijoiden antenneihin on jälki jäänyt. Supernovako siellä leimahti?

Millaisessa maailmassa elämmekään? Moni muinoin tärkeältäkin tuntunut instanssi on haipunut historian hämärään tai murentunut merkityksettömäksi. Monen räväkön elämä on muuttunut pelkäksi pihinäksi ja moni nokkelikko on vetäissyt burnoutit parempia aikoja odotellessa. Julkisuudesta elävistä ei ole kuulunut pihaustakaan pandemiavuosina, mutta nyt ne ovat esillä kaikilla foorumeilla taas, samat naamat joka formaatin estradilla mellastamassa.

Onko maailmassa kolkkaa, jossa elettäisiin siivosti ja järkevästi entiseen malliin – vai mekö pohjolan asukkaat vain olemme säikähtäneet viimein hereille karhun kyljessä torkkuvan unesta. Venäjän tsaari, Turkin sulttaani ja Kiinan keisari pitävät maailmaa pihdeissään eikä kukaan näy mahtavan näille mitään. Tarvomme sotien ja selkkausten suossa. Onko Euroopalla tulevaisuutta? Unioni rakennettiin rauhantilan varaan, keinoja päästä ulos sotatilanteesta ei ole.

Ahdistuksen sanasto toistuu asiantuntijapuheessa: eskalaatio, inflaatio, stagflaatio, katastrofi, Harmageddon.
Toivon säteellä olisi tilaus.

• Eipä ole ilohetkiä paljon ollut viime aikoina uutistenkaan aikaan television ääressä. Kesällä jo ärsyynnyin Ylen Tv 1:n pääuutislähetykseen, kun sinne ruvettiin työntämään viihdemaailman uutisia. Koetin ajatella, että yrittävät keventää tai viestittää normaaliin paluuta ja pandemian päättymistä. Silti. Murisin Toiselle, että onko nyt joku ruuvi löystynyt säätäjällä. No, ihan överiksihän se sitten menikin, kun Vesku-rukka kuoli.

• Arto Nybergin ajankohtaishaastattelut ovat pitkään olleet niitä harvoja, joita meillä on yhdessä katsottu. Toinen oli jo hylännyt Artsin joskus pandemia-aikoina, minä olen vielä toisinaan kaivellut niitä Areenasta, mutta viime kertaisen rimanalituksen jälkeen tuli mieleen, että eiköhän tämä ollut tässä.

• A-studio on ollut parhaimmillaan Susanne Päivärinnan aikoihin. Siitä tuntuu olevan pieni ikuisuus. Ajankohtaiset asia-asiat eivät maailmasta lopu. Mitä tapahtui? Terävät, hoksaavaiset toimittajat katosivat. Nyt on tympeitä, mielikuvituksettomia jaakaajia, jotka kysyvät, mutta eivät kuuntele, reflektoi. Samat naamat ovat ’asiantuntijoina’ yhtenään, toimittajalla ei ole uutta kysyttävää eikä asiantuntijalla uutta näkökulmaa.

• Viimeinen sana ilmaantui pelastamaan rippeitä mielenkiinnosta tv:n asiaohjelmiin. ’Mediakriittinen’ puolituntinen on juuri sitä, mitä tässä itsekin yrittää viestittää. Parhaimmillaan siitä on saanut sopivasti sykettä, kun joku on saanut sanotuksi asioita halki ja puhkonut kuplia hymistelyn sijaan. Bravo.