Pissismummo täälä, moikka sulle. En niin tiedä, mitä ajatella tästä mainitusta päivästä, kun se tuntui valuvan monenlaisiin tarkoituksiin. Kuka ikinä keksikin, että naisilla pitää olla oma päivä kalenterissa, kiitos ja kunnia vain hälle, mutta alan henkilönä Mummolla lienee oikeus olla omaa mieltään sekä päivästä, että sen tarkoitusperistä.

On jo pantu merkille, että sukupuolten tasa-arvo on yksi tarkoitusperä, johon naistenpäivää käytetään. Nyt vain on niin, että monessa asiassa miehet ovat nykyään alakynnessä ja tarvitsisivat tasa-arvomielessä kannustusta. Paljon puhutut ’lasikatot’ murtuvat sekä ylöspyrkivien naisten että alas rymähtävien miesten toimesta. #me too, #he too.

Huomioimalla erityisesti naisia ei tueta tasa-arvoa, siinä on lähtökohtainen oletus, että naisihminen tarvitsee pönkitystä. Yksilö saattaa tarvita itsetunnolleen tukea, mutta sukupuoli tuskin. Sitä paitsi sukupuolten tasa-arvokeskustelu sisältää nykyään perusoletuksen, että sukupuolia on enemmän kuin kaksi. Ajat muuttuvat.

Toisaalta, Pissismummo ilahtuu kaikesta, mikä rohkaisee naisihmistä olemaan sellainen nainen ja sellainen ihminen, joksi hän itsensä aidosti tuntee – ja muistamaan antaa ihmisarvon muillekin.

Kun jäimme leffakerhosta pois, katsomme enemmän netflix-sarjoja. Ne ovat useimmiten hyvin tehtyjä ja niitä voi katsoa useamman jakson kerrallaan. Moni kehuttu poliisisarja on meillä kuitenkin keskeytynyt liiallisen väkivallan ja ylettömän verenroiskinnan takia. Usein saa ihmetellä sitäkin, millaisia omituisia ihmisraunioita ne sankaripoliiseiksi nostetut päähenkilöt ovat. Ja lähes puolet tarinoista päättyvät siihen, että poliisipomo tai kollega on eksynyt lain väärälle puolelle. Onneksi tarjonnassa on runsaasti valinnanvaraa ja olemme suhteellisen yksimielisiä kiinnostuksissamme. – Leffakerhon ammattitaitoisen vetäjän valinnat ovat kyllä eri sarjassa laadukkuudessaan, netflixin tarjonta näyttäytyy niiden rinnalla melko yksiulotteiselta.

Nyt on silti pakko kehua, oikeastaan suitsuttaa järkyttävää ja inhimillisyydessään loistavaa sarjaa ”Unbelievable” (suomennos: Epäuskottava). Sarja alkaa elämässään monin tavoin kovia kokeneen ja epäonnistuneen nuoren tytön, Marie Adlerin (Kaitlyn Dever) raiskauskokemuksesta. Tyttö saa tukea rikosilmoituksen tekemiseen. Asiaa selvittelemään osuu kaksi miespoliisia, jotka saavat tytön uskomaan, että hän on keksinyt koko jutun. Tyttö leimautuu valehtelijaksi ja saa jopa syytteen viranomaisen harhauttamisesta. Lopulta kukaan ei usko häntä, vaikka hän näkee alituisia painajaisia tapahtuneesta ja ymmärtää, ettei ole voinut keksiä tarinaa. – Myöhemmin ovelaa sarjaraiskaajaa jäljittää naisetsivä (Merrit Weaver). Hän löytää yhteyden samaa raiskaajaa jäljittäneeseen kokeneeseen ja kyynistyneeseen naisetsivään (Toni Collett). Sitkeällä ja tarkalla poliisin tiimityöllä sekä FBI:n tuella raiskaaja saadaan kiinni ja tuomittavaksi. Samalla tulee todistetuksi, että Marie on todella ollut yksi uhreista. Sarja päättyy kauniisti ja eleettömästi. Katsojalla säilyy toivo ja usko, että järkyttävä tarina voi päättyä myös hyvin, poliisi voi olla normaali ihminen ja kaltoin kohdeltu voi saada oikeutta. 

Professori Teppo Kröger lanseeraa yleiseen tietoisuuteen termin hoivaköyhyys kiintoisassa haastattelussa Seura-lehden numerossa 4. Hoiva-asioiden uutisointia tarkkaan seuranneena ja myös omaishoidosta kokemuksia keränneenä olen usein ihmetellyt miten kaukana päättäjien ja viranomaisten käsitykset ja toiminta tuntuvat olevan arkitodellisuudesta. Potilaan tilaa ei aina ymmärretä, omaisia ei kuunnella eikä hoitohenkilöstö saa tehdä työtään hyvin.

Muistisairas elää mielikuvissaan omassa menneisyydessään ja pyrkii esittämään pärjäävyyttään säilyttääkseen rippeet omanarvontunnostaan. Omainen kuuntelee hämmästyneenä, miten hoidosta päättävä viranomainen perustelee hoidontarpeen kriteereiden täyttymättömyyttä potilaan omilla kertomuksilla, joiden paikkansa pitävyyttä ei selvitetä. Jos omainen yrittää valottaa todellisuutta, se voidaan jättää noteeraamatta silmää räpäyttämättä.

Hoitohenkilöstöstä ne, jotka ovat itse hakeutuneet alalle ja haluavat tehdä työnsä eettisesti hyvin, uupuvat, kun joutuvat koko ajan toimimaan minuuttiaikataulussa taloudellisten tavoitteiden määrätessä hoidon tason. Henkilöstövajaus pahenee, ja oravanpyörä vain kiihtyy. Hoivayritykset valuvat yksityisten käsiin, missä tarkoitus on tuottaa voittoa omistajille myymällä mielikuvia, jotka eivät aina vastaa todellisuutta.

Vanhusten hoiva pitäisi olla yhteiskunnan vastuullinen peruspalvelu, jolla ei pyritä tavoittelemaan voittoa.

Milloin toimittajien työ muuttui asiallisesta haastattelusta ja vastausten huolellisesta kuuntelemisesta ja noteeraamisesta jankutukseksi, tivaamiseksi, jopa ylimieliseksi loanheitoksi? Kun on kyse YLEn ajankohtaistoimituksen työstä, jota kansalaiset veroeuroillaan pakkorahoittavat, voisi kai toivoa, että pysyttäisiin asialinjalla.

Ministeri antaa lehdistölle perusteellisen selvityksen omista ja ministeriönsä virkamiesten toimista ajankohtaisessa asiassa. Selostus valuu toimittajien pään yli kuin vesi hanhen selästä. Tiedotustilanteen kysymysvuorolla jokainen ääneen päässyt toimittaja kysyy uudelleen samat asiat, jotka on juuri seikkaperäisesti kerrottu.

Ilta illan jälkeen toimittajien omat oletukset, epämääräiset ’meille on kerrottu’ -lähteet sekä satunnaisten tahojen vilauttamat satunnaiset paperit kelpaavat perusteeksi paremmin kuin asiantuntijoiden tai ministerien huolella kootut faktat. Siihen on jo saanut tottua, että hallituksen tekemisten pahantahtoinen pöyhiminen ja tahallinen vääristely opposition taholta on politiikan peruskauraa. Onko ihme, että kansalaiset menettävät luottamuksen sekä politiikkaan että tiedonvälitykseen? Kolmas taho, jonka luottamus on saanut kovan kolauksen, on poliisi.

…ovat tänään kaunis muisto vain.

Sen sijaan eilisen uutinen on tänään entinen uutinen.

On hyvä, että toimittajien ja kuvaajien lauma tallentaa tapahtumia, mutta kenen tekstiin voi nykyään enää luottaa. Globaalin uutisoinnin taustoilla häärivät kaiken maailman trollit. Kotimainen versio: valtiokoneisto vuotaa kuin seula. ’Luottamuksellinen’ sähköposti on takuuvarmaa kohu-uutiskamaa, kun odotellaan oikeaa hetkeä.

Kukapa olisi uskonut, että ’maailman parhaan hallitusohjelman’ kokoaja ja suurin toivein ja hyvässä uskossa toteuttamistyöhön lähtenyt pääministeri hulautetaan ongelmajätteeksi sähköpostia vilauttamalla. Hallituksen kaatajat eivät ehkä arvanneet, että tämä kömpii kanveesista saman tien ja palaa intoa puhkuen tantereelle.

Nyt jännitetään, kenen kasvot nähdään jatkossa pääministerin paikalla.

Viikko on vilahtanut kuin kissa oven raosta omille teilleen. Kahdenkeskisen arjen rytmi on taas löytynyt, ja voimat palautuneet viime viikon pöllytyksen jäljiltä. Sää on ollut yhtä ja samaa harmaata, johon päivänvalo ei juuri ehdi aamu- ja iltahämärän välissä tuikahtaa.

Päivän lehti tarjoili aamukahvin höysteeksi hiuksia nostattavan jutun kulttuurineuvos Baltzarin omalaatuisesta hovista, johon on houkuteltu alaikäisiä tyttöjä lupaamalla näille tähtistatusta kulttuurineuvoksen taideproduktioissa. Ehtona on vain muuttaa asumaan saman katon alle neuvoksen kanssa, ja katkaista suhteet omaan perheeseen ja poikaystäviin.  

Kunpa tämä olisikin ainoa mätäpaise maan kulttuuri-, talous- tai poliittisessa elämässä. Toisinaan tuntuu siltä, että mihin vain innokas journalisti vihiä saatuaan lapionsa survaisee ja alkaa kaivaa, sieltä nousee löyhkä. Hyväuskoisesti lähdetään näköjään valtiovallankin puolelta tukemaan poliittisesti sopivaa ’slushia’ ottamatta selvää todellisista tarkoitusperistä.  

Reetta Huhtanen ohjasi hienon dokumentin kahden aivan hurmaavan pikkupojan ystävyydestä. Aatoksen suomalainen äiti asuu perheenisän työn vuoksi Brysselin Molenbeekin kaupunginosassa, joka on tunnettua maahanmuuttajien aluetta. Aatos ystävystyy naapurissa asuvan muslimiperheen Amine-pojan kanssa. Dokumentin kuvauksen aikana tapahtuvat Pariisin ja Brysselin pommi-iskut. Kaupunki kuohuu, ja pelko näkyy poikien leikeissä. Aatos on valtavan luova lapsi ja käy Steiner-koulua. Hän pääsee myös tutustumaan Aminen mukana moskeijakouluun. Aatos pohtii onko jumalia olemassa ja kenen jumala on lopulta mahtavin ja voimakkain. Aminelle Allah on ainoa ja suurin jumala, jota ei voi kyseenalaistaa. Lopussa Aatoksen perhe palaa Suomeen ja poikien ero on liikuttavan haikea.

Leffakerhoon saimme tekijävieraaksi Reetta Huhtasen, joka kertoi dokkarin tekovaiheista. Vaikka dramaattisia tapahtumia oli kosolti tarjolla, ohjaaja piti kiinni lasten näkökulman pysymisestä keskiössä. Materiaalia oli n. 60 tuntia, joten leikkaus oli oleellinen tekovaihe. Ohjaaja on Aatoksen täti, ja tuttuudella oli oleellinen osa Aatoksen luontevassa esiintymisessä. Joku kerholaisista kysyi, ovatko pojat tavanneet toisiaan kuvausjakson jälkeen. Saimme kuulla, että pojat pitävät edelleen yhteyttä skype-puheluin. – On syytä olettaa, että dokumentti tulee Ylelle esitettaväksi jossain vaiheessa myöhemmin. Olkaa tarkkana, dokkari on ainutlaatuinen.

Jakaminen, peilaaminen, sitoutuminen – näillä eväillä rovasti Liisa Tuovinen ravitsi seurakuntamme senioritiistaina kokoontunutta väkeä puheenvuorossaan. Ajattelin kuunnellessani jakamisen monitahoisuutta, ei ole kysymys pelkästään asioista puhumisesta, myös yhteiset tunnekokemukset ja yhteiseen päämäärään ponnistelu voivat muodostaa väkevän alustan läheisyyden kasvuun ihmissuhteissa. – Peilaamisessa on kysymys mahdollisuudesta keskustella rauhassa eri mieltäkin ollen toisen kanssa näkemyksistä. On kokemusta sellaisista keskusteluista joidenkin kanssa, jossa ei pyritä kääntämään toista samalle ajatusradalle eikä ajauduta inttämiseen tai peräti umpikujaan. Kokemus kunnioituksesta toisen näkemyksiä kohtaan lisää avoimuutta suhteessa. Keskusteluja voi käydä myös poismenneen puolison, vanhemman tai ystävän kanssa, siinä mielessä suhteet elävät kuolemankin yli.  – Sitoutuminen merkitsee syvällisen luottamuksen syntyä ja vaalimista. Se voi eri suhteissa muodostua eri tavoin, särkyä eri tavoin ja vahvistua eri tavoin. Sitoutuminen on tahdonalaista, mutta myös itsestään uusiutuvaa, niin ajattelen. Rovastin puoliso nosti kommenttipuheenvuorossaan esille myös kosketuksen merkityksen. Sain kyyneleet silmiini, kun muistin pienintä lastenlasta, jonka luottavainen painautuminen väsyneenä isoäidin syliin on ollut viimeisin puhtaan ja molemminpuolisen hellyyden kokemus.

Päivittäisessä seurannassa meillä on Hesari ja viikottaisessa Suomen Kuvalehti ja Kotimaa. Ei niin, että oltaisiin aina samaa mieltä aviisien tarjoamien poliitiikka- tai kultttuurikatsausten kirjoittajien kanssa, mutta sopivasti eri mieltä niin, että keskustelunaihetta on ja pohdittavaa riittää. On pantu merkille, että Hesarin artikkelien aiheisto ja kirjoittelu on viihteellistynyt viime vuosina, samalla asiallinen sisältö köyhtyy. Sama kehitys näyttää tapahtuneen YLEn uutis- ja ajankohtaistoimituksissa. Nämäkin ovat ajan merkkejä.

Tulipa eilen seurattua tuokion verran eduskunnan täysistuntoa livenä. Senhän tietää millainen teatteriesitys siitä nousee, kun edellinen päähallituskumppani teroittelee sapelihammastaan nyt oppositiossa, ja siinä vieressä mekastavat junttipuolueen itsetyytyväiset setämiehet. Kaikki hurskaat toiveet asiallisesta ja edustajatovereita kunnioittavasta keskustelusta unohtuvat siinä silmänräpäyksessä, kun puheenvuoron saa. Asiaton huutelu on ikuinen luonnonvara. Ei tarvitse olla kummoinenkaan ennustaja arvatakseen, että hallituksen luottamuksesta tullaan äänestämään tämän tästä. Oppositio hoitaa räksytysvirkaa ja hallituksen karavaani on lähtenyt autiomaataipaleelleen.

PS Ja mitä! Liike Nyt eli Hjallis Harkimo tukee hallituksen ohjelman hyväksymistä. Itsenäistäkin ajattelua voi näemmä harrastaa.

Kirkollisen viikkosanoman, Kotimaan kirjoittelussa ollaan (vihdoin) terävöittämässä arvioita kirkon tilasta. Kovin harrasta ja vakaata linjaa lehti on pitkään edustanutkin. Herätysliikkeisiin sitoutumaton seurakuntaväki on eri informaatiokanavia ja yleisempää uutisvälitystä seuranneena huomannut ajan mediassa merkkejä, jotka herättävät huolta  kirkon seisahtaneesta tilasta mm. tasa-arvokehityksessä. Samaan aikaan, kun kirkossa osa valtaa pitävistä jarruttaa ja hyssyttelee – toinen osa kahlaa vastavirtaan ja pyrkii repimään rakoa yhteiskunnalliseen  kehitykseen ja paaluttamaan kirkon ikiaikaiseen muuttumattomuuden tilaan. 

Luin tänä keväänä ilmestyneen pamfletin kirkon tasa-arvokehityksestä*. Masentavaahan tuota oli lukea. Kyllä kirkkomme vallankammareissa tarvittaisiin kovasti tuuletusta, jollei suorastaan vallankumousta. Usko ei ole pelkkää muinaisten tekstien pilkuntarkkaa totena pitämistä, usko on  avarana toivon ja rakkauden yhteisönä ajassa elämistä.

*Tasa-arvon kirkko, toim. Anni Tsokkinen, S&S 2019