Yhdellä kännykkäkameralla (?) kuvattu jumalanpalvelus pani keskittymään tiukasti aiheeseen. Kuva jäi suttuiseksi, mutta äänitys toimi hyvin. Palveluksen toimitti Leena-kirkkoherra (?). Vapaaehtoinen tekstinlukijakin mainittiin, mutta poikkeuksellisen kauniilla intonaatiolla laulava ja soittava kanttori (Salla) muistui kirkkoherran mieleen mainita vasta kesken alkuliturgian. Muutenkin papilla oli tapa levottomasti selailla koko ajan papereitaan ja vihkosiaan välillä hiuksiaankin sukien. Olisiko valmistautuminen jäänyt vähän viime tippaan. Kuvakulma kirkosta oli semmoinen, että liturgiaa ja saarnaa näyttivät kuuntelevan etuosan tyhjät penkit. Ehtoolliselle ilmaantui taaempaa kuitenkin runsaasti seurakuntalaisia. Alttaritaulun aiheena on ristiinnaulitseminen

Tuomiosunnuntain, myös Kristuksen kuninkuuden sunnuntaiksi kutsutun pyhäpäivän teksti on yksi dramaattisimmista Jeesuksen opetuksista. Se löytyy Matteuksen evankeliumin 25. luvusta otsikolla Viimeinen tuomio (jak.31-46). Kysymys ei ole vertauksesta, vaan suorasta viestistä ”Kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan”. Saarnassa nostettiin esille mielenkiintoisia kysymyksiä, mm. miksi hyvää tietämättään tehneet palkitaan, mutta niitä, jotka jättivät hyvää tekemättä, rangaistaan. Tuomion peruste ei siis ollut hyvän tai pahan tekeminen sinänsä, vaan asenne kärsiviä ja avun tarpeessa olevia kohdattaessa tai auttamismahdollisuuden ohittaminen. Saarnaaja puhui myös armahtavasta Jumalasta. Rankaiseva ja tuomitseva Jumala onkin vaikeasti ymmärrettävä ihmisiään rakastavan ja armahtavan Jumalan ominaisuutena. Mieleen jäi korostamaton lause saarnasta, jossa puhuja totesi erilaisten ihmisten yhdessä olevan Jumalan kuva. – Puheen tyyli oli eläväinen ja vapaa, saarnaa ei luettu paperista sisälukuesityksenä.

Tämäkin striimattu jumalanpalvelus vahvisti kuvaa naisistuvasta kirkosta: naiskanttorit ja naispapit varsin usein toimittavat jumalanpalveluksia naisvoittoisille ja ikääntyville seurakunnille Suomen Siionissa. Piispojen joukossa naisia on Helsingin Irjan jäätyä eläkkeelle vain Kaisa Espoon hiippakunnassa.

Sattuipa niin, että Outokummun seurakunnan sunnuntain messu alkoi Merja-papin alkusanoilla. Tekstejä luettaessa aloin ihmetellä, että eikö tämä uskon ja epäuskon teema ollut jo lokakuussa. Toinen tutki asiaa ja huomasi napanneensa jo menneen messun striimauksen. Oikea sunnuntai löytyi kyllä sitten vaivatta ja äänessä olikin sitten vasta valittu kirkkoherra Satu, joka myös saarnasi Valvomisen sunnuntain teemasta. Virret esilauloi Pauli, jonka vilpittömän harras laulutyyli puhutteli. Kanttoria ei näytetty eikä urkuja. Kirkon ilme on lähes karu. Alttaritaulun paikalla on yksinkertainen puuristi.

Satu-pappi aloitti saarnansa kysymällä kaksi kysymystä kokoontuneelta kirkkoväeltä: kuinka moni täällä olevista on tai on ollut työssä Outokummun kaivosyhtiöllä? – Noin puolet. – Kuinka monen perheenjäsen, sukulainen, naapuri tai tuttava on ollut tai on kaivoksella työssä? – Melkein kaikkien. Tämä seikka yhdistää seurakuntalaisia ja sen huomioon ottaminen auttaa varmaan uutta kirkkoherraa orientoitumaan työssään. – Ajattelen katsoessani, että meilläkin on paikkakunnalla tuttu perhe, jonka isä teki työnsä kaivoksen insinöörinä.

Valvomisen kehoitus koski aikoinaan opetuslapsia Getsemanessa, jossa Jeesus tarvitsi heidän tukeaan edessä olevan kärsimystien tuskiin valmistautuessaan. Meitä tämän päivän ihmisiä ei kehoteta valvomaan fyysisesti, on tarkoitus valvoa ajan merkkejä, pysyä hengellisesti ja henkisesti hereillä sen suhteen, mitä maailmassa tapahtuu. Valvominen on tärkeää sitenkin, ettemme sulje silmiämme todellisuudelta ja vetäydy vastuusta. Rukoustamme tarvitaan, että yhteisistä asioista päättävät tekisivät oikeita ratkaisuja.

Karu totuus sekin, että uusi, kaikinpuolin lahjakas ja taitava kirkkoherra lauloi messun vuorotervehdykset ihan ikiomassa sävellajissaan. Suosittelisin sanallista vuorotervehdystä, johon seurakunta vastaa laulaen.

Perniö kuuluu Salon seurakuntaan. Suomessa on kaikkiaan kuusi Pyhälle Laurentiukselle omistettua vanhaa luterilaista kirkkoa sekä yksi rauniokirkko ja yksi kappeli. Perniön keskiaikaista kirkkoa on restauroitu viimeksi 1960-luvulla. Alttaritaulu on 1700-luvulta. Jumalanpalveluksen striimaus katkeili useaan otteeseen, josta syystä kirkon sisätilasta sai hyvin kapean kuvan, mm. uruista ei saanut mitään käsitystä, liekö ollut jokin korjausmanööveri meneillään. Maria-kanttorin soittoa ja Niina Karhulahden herkästi ja kauniisti soivaa laulua kuvattiin, mutta tausta oli kummallisen sekava. Seurakunnan sivuilta löytyneessä urkuparven kuvassa urkupillit olivat kyllä kauniissa järjestyksessä. Totisenoloinen aluepappi Johannes (jolla oli kultaiset korvarenkaat) piti lyhimmän koskaan kuulemani saarnan Anteeksiantamuksen sunnuntain teemasta, toivotti lopuksi kaikille hyvää isänpäivää ja kiitti Maria-vaimoaan (joka siis toimi kanttorina) jostain henkilökohtaisesta, joka ilmeisesti liittyi isänpäivään ja anteeksiantamukseen. Koko palvelus oli ohi 35 minuutissa.

Oli oikein kotoisaa seurata naakkapariskuntaa, joka istuskeli tyynesti kirkkomaalla vanhan puun oksalla lähekkäin. Kiitos kuvaajalle, että huomasi linnut ja näytti – kaikille noin viidelle katsojalle.

Utajärven kirkossa oli Anna-Mari -kanttorin esilaulama ja säestämä alkuvirsi jo meneillään, kun arpouduimme sinne messuun Someroa ensin kokeiltuamme. (Someron striimauksen ääni oli pahasti säröilevä, jätimme sen suosiolla.) Utajärven miellyttävänoloinen Heikki-kirkkoherra kertoi heillä olevan Herättäjän kirkkopyhä ja messun jälkeen seuratkin. Olipa hyvä kokemus kuulla alkuliturgia ja lämpimät tervetulosanat lausuttuina seurakunnalle ilman kirjaa ja papereita. Miten erilaiselta se kuulijasta tuntuukaan, sisälukuna esitettyyn verraten. Vuorotervehdyskin laulettiin kauniisti ja puhtaasti.

Saarnastuoliin kapusi Herättäjäyhdistyksen aluesihteeri. Luettu evankeliumiteksti (Luuk. 10:1-12) kertoo Jeesuksen lähettäneen 72 opetuslasta edellään valmistelemaan eri kyliä ja kaupunkeja Jeesuksen vierailuun. Yksityiskohtaisissa ohjeissa Jeesus neuvoo lähtemään enemmittä varusteitta ja nauttimaan vapaasti ihmisten vieraanvaraisuudesta, julistamaan Jumalan valtakunnan tuloa ja parantamaan sairaat. ”Minä lähetän teidät kuin lampaat susien keskelle”. Aikamoinen tehtävä. – Miten saarnaaja tulkitsi tekstiä kuulijoille jäi meille arvoitukseksi, koska puhelin soi siinä kohtaa ja asia vaati keskinäistä keskustelua.

Alttaritaulua saatiin tutkia ehtoollisen ajan. Olli Miettisen näkemys Kristuksen ylösnousemuksesta oli harvemmin nähdyn kaltainen. Siinä kolme vartijaa oli nukahtanut ja eteerinen Kristushahmo noussut kuoleman voittajana haudan päälle.

Utajärven kotoisan punainen hirsikirkko on alkujaan rakennettu 1762, uudistettu 1894 ja peruskorjattu 1970. Kirkkoon mahtuu 300 istujaa. Kunnassa on asukkaita 2676, seurakunnassa kaksi papin- ja yksi diakonian virka. Kirkon vieressä on Rauhanyhdistyksen rukoushuone, joten vanhalestadiolaisilla lienee myös vankka jalansija paikkakunnalla.

Puolanka on yksipappinen seurakunta. Kirkko on rakennettu 1954, siis kohtalaisen nuori. Paavo Tolosen maalaama alttaritaulu on mielenkiintoinen, siinä puolankalaiseen maisemaan Hepokönkään putouksineen on tupsahtanut traditionaalinen Jeesushahmo valkoisissaan, ympärillään paikallista väkeä. Alttaritaulun Jeesus näyttää siunaavan erityisesti itkevää naista ja pyörätuolissa istuvaa.

Harvaanasutut, metsäiset vaarat ja kylät muodostavat noin kahden ja puolentuhannen asukkaan kotipitäjän. Lääniä riittää, jokaista asukasta kohti noin neliökilometri. Joku sielläkin kuvaa (kännykällä?) messun facebookiin, josta sen ongimme omalle tv-ruudullemme. Kuva hyppelehti sinne tänne ja tarkennuksessa oli toivomisen varaa, mutta rukousten ja saarnan ajaksi kuvaaja onnistui lukitsemaan kuvan paikalleen. Hannes-kirkkoherra toimi alttarilla eleettömästi, saarna keskittyi Uskon ja epäuskon teemaan. Päivän evankeliumitekstissä Jeesus paransi sapattina sokeana syntyneen miehen, jonka parantuminen tuntui ärsyttävän fariseuksia. Saarnaaja pyöritteli tekstiä edestakaisin ja väritti tilannetta, mutta ei päässyt kuulijoita säväyttävään lopputulemaan, josta olisi 2020-luvun ihmiselle jäänyt evästä uskon ja epäuskon kamppailussaan. Ehtoollisen ajaksi kuva pysähtyi alttaritauluun, jonka sanomaa tarkastelimme seurakunnan monitaitoisen toimistosihteeri-kerhonohjaajan virsilaulun säestyksellä.

Jälleen mielenkiintoinen näkymä ’kansankirkkomme’ jumalanpalveluselämän totiseen todellisuuteen.

Jokapyhäisten jumalanpalvelusten esiin kaivaminen Suomen Siionista tv-ruudulle on meillä itsestään delegoitunut Toiselle, joka ent. ammattinsa ansiosta hallitsee netin käytön. Tänään isolle tv- ruudulle arpoutui Laitilan seurakunnan messu Pyhän Mikaelin kirkosta. Kirkko on keskiaikaisella tavalla kaunis, jykevyydellään vaikuttava. Koska Laitilan kahdeksan ja puolen tuhannen asukkaan kaupunki on Varsinais-Suomea, koronatartuntojen ehkäisy on seurakunnan tilaisuuksissa otettu ilmeisen tosissaan. Kirkkoherralla oli peräti suojavisiiri kasvoillaan. Ehtoollisaineet jaettiin valmiiksi alttarikaiteelta noudettaviksi. Messukaavaa oli karsittu, mm. vuorotervehdykset oli jätetty pois. Virsiä kerrottiin laulettavan tavallista vähemmän. (Satunnainen katsoja ei kyllä sitä vähennystä huomannut.)

Rakkauden kaksoiskäsky on sunnuntain teema. ”Rakasta Herraa Jumalaasi yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseäsi”. Saarna jäi pyörimään tekstin (Mark. 12:28-34) osaan, jossa Jeesus sanoi aikansa lainoppineen kysymyksiä kuultuaan: ”Sinä et ole kaukana Jumalan valtakunnasta.” Tähän saarnaaja vetäisi avuksi körttilegendan seppä Högmanin ja Paavo Ruotsalaisen kohtaamisesta. ”Yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki, Kristuksen sisäinen tunteminen.” Saarnaaja painotti lähimmäisenrakkautta, nimenomaan kaikkien ihmisten rakastamista. Tärkeäksi nousi näkökulma, olla lähellä ei ole sama kuin olla sisällä, olla pelastettu. Puhe ei kuitenkaan johdatellut kuulijaa pelastukseen, vaan jäi vaatimustasolle, umpisolmuun.

Olen käynyt joskus nuoruuteni matkoilla (1970-luvulla) Laitilassakin, rukoilevaisseuroissa, tarkoituksella tutustua rukoilevaisuuden perintöön. Vanhakantainen julistus ja seurat päättävä polvirukous oli omalla tavallaan vaikuttava, mutta myös vieraannuttava kokemus. Tuolloin väliajalla käytyjä keskusteluja tavallisten mummojen kanssa sen sijaan muistelen lämmöllä.

Viime sunnuntaina osuimme katselemaan rippikoulun aloitusmessua Kauhajoen kirkosta. Kirkko on jykevän oloinen ulkoa ja alttaritaulun taide on erikoista, traditionaalisten veistosten ja modernin kaakelipintaisen taustan yhteisvaikutelmana. – Ensin ajattelin, että kas, jossain on vielä mies papin virassa, saammekohan kuulla jykevää körttisaarnaa. Erehdyinpä pahan kerran. Seurakunnan kappalainen oli ylen ystävällisen oloinen henkilö, joka yritti parhaansa mukaan lähestyä kuulijoitaan huomioiden erityisesti rippikoululaiset. Tapa jolla pappi puhui, muistutti paremminkin tiettyjen hengenuudistupiirien tai viidesläisten puheenpartta, siis mahdollisimman kaukana körttiläisyydestä. Rippikoululaiset huomioitiin jutustelemalla alttarilta miksi mitenkin toimittiin. Kappalainen toimitti palveluksen liturgioineen ja saarnoineen yksinään, vain tekstinlukijoiksi ja esirukoukseen oli värvätty isoisia. Loppua kohti jutustelu luisui jo me-passiiviin ja lipsahti papilta kerran moikin. – Kanttorina oli nainen, joka lauloi terävällä aksentilla kaikki virret kuin samasta putkilosta puristettuna, ja hyppeli uruista pianoon ja takaisin ja soittelipa hän surumusiikiksi nokkahuiluakin. – Ehtoollisen asettamisen aikana panimme merkille, että aineita ei siunattu ristinmerkillä ja mietimme, että jos tämä on jokin evankelisen liikkeen tapa, kun Kauhajoella kyseinenkin vanha herätysliike vaikuttaa.
Kyllä tässä keskiuusimaalaisella striimauskirkkojen katselijalla kirkon toimintakulttuurin kuva avartuu joka sunnuntai.

Koronaepidemian ansiosta olemme tulleet pyhäisin bongailleeksi striimattuja messuja ympäri Suomen Siionin. Tänään istahdimme nojatuolimatkalle Nastolan kirkkoon, jossa messua toimittivat Jaana-kappalainen, Virpi-diakoniapappi ja Lauri-kanttori avustajineen. Seurakuntalaisia näkyi olevan jonoksi asti, kun ehtoollista jaettiin turvavälein.

Ulkoa vaalean, 1800-luvun alun ruoveteläisen kirkonrakentajan suunnitteleman puisen ristikirkon yleisväritys on 2001 sisäremontin jäljiltä tummahko, kuori ja jykevät penkit on maalattu keskiharmaalla. Alttaritaulu ei ole kovin onnistunut, ristiinnaulitun ylipitkät kädet ja pieni pää näyttävät oudoilta. Urkufasadi on puolestaan moderni. Kuoriosan vaalea katto on maalattu täyteen tähtiä.

Päivän tekstinä on Jeesuksen vierailu Martan ja Marian kotona. Jaana-papin saarna oli rakennettu puhutteluksi Jeesukselle, siinä puhuja kertoi loukkaantuneensa Martan puolesta, kun Jeesus häntä toruskeli hätäilystä ja huolehtimisesta. Pastorin feministisävyinen huumori käväisi paikoin kirkon totutun saarnasäännöstön rajamaillakin, mutta löysi onnistuneesti väylän, jossa Martan valitteleva marttyyriasenne ja Marian nöyrä kuunteluasenne kohtasivat. Hauska paljastus pastorin omasta lapsuudesta ’pikkumartoissa’, ja kutsu paikallisten marttojen tarjoamille kirkkokahveille, nostattivat jo hyvänmielen hyrinää katsojassakin.

Vanha siksi, että aloitettiin opiskelu ja valmistuttiin jo viime vuosisadalla, tahkottiin tentteihin, käytiin harjoitusjaksoja yhdessä ja yksitellen. Miten kirkassilmäisiä ja energisiä olimmekaan, kuka mistäkin Helsinkiin rantautuneina, muutama syntyperäinen hesalainenkin joukossa. Porukka hajosi valmistuttua eri suuntiin, mistä kukin paikkansa ja leipäpuun oksan löysi. Pääkaupunkiseudullekin meitä jäi useampi, minäkin. Likipitäen valmistumisesta asti on kokoonnuttu tapaamisiin, melkein joka vuosi. Noin puolet porukasta on tavallisesti osallistunut tapaamisiin, muutama harvakseltaan. Laskin vanhoista kalentereista, että olen ollut mukana 32 kertaa ja poissa ehkä 11 kertaa. Oman poissaolon syyt näkee vuosiluvuista: häät, lasten syntymät, muutto Helsingistä, erikoistumisopinnot ja perheen ruuhkavuodet. 

Paikka on tällä kertaa Kanta-Hämeessä, oikean metsän keskellä ja ihastuttavan Liesjärven tuntumassa. Kukin tulee taholtaan omin kyydein, omin odotuksin. Kohta olemme koolla ruokapöytien ääressä koronaohjeistuksen mukaisesti väljään tyyliin. Majoitutaan, levätään tovi matkasta ja kahvit nautittuamme ja talon historiaa kuultuamme Irja esittelee keramiikkaharrastuksensa kauniita tuloksia. (Oi, Lintu sininen!) Osa haluaa saunoa, minä kävelen metsätietä ja rantaa ja hengitän syvään. Ihmeellinen on luonnon rauha, auringon leikki puiden oksilla ja kimallus vedessä, veneet ja laiturit rantoja vartioiden. Valtavan korkeat puut saavat ihmisen tuntemaan hyvällä tavalla pienuutensa.

Illan hämärässä ja takkatulen ääressä käymme kuulumiskierrosta kuten aina. Kukin kertoo mitä haluaa, ei paljon kysellä, jokainen saa olla niin avoin kuin oikealta tuntuu. Vuosi vuodelta vähemmän tarvitsee kertoa omista tai lasten saavutuksista. Lastenlapsista toki aina riittää iloista kerrottavaa. Surun ja sairauden ymmärtämiseen kouliintuneet jaksavat kuulla miten kullakin on. Elämän kokemusten paino jo tuntuu, yhtä ja toista omaan tai läheisen terveyteen liittyvää voi tässä joukossa jakaa ja niin kulkua keventää. Luottamusta ja avoimuutta on kullakin uskalluksensa verran.

Aamulla kuullaan tapaamisen teemapuheenvuorot. Viime vuonna keskusteltiin omaishoitajuudesta, tällä kertaa leskeytymisestä. Kolme kurssimme leskirouvaa tiivisti kukin kokemustaan puolison sairausajasta, siitä hiljaisesta alamäestä, kuten Kaija niin kauniisti sanoi, kuolemasta ja surusta. Useimmat meistä ovat työssään näitä tuntoja kohdanneet, mutta nyt liikutaan syvemmällä, intiimillä tasolla. Edellisen illan keskusteluissa avautuessamme teimme jo sydämessämme tilaa ottaa vastaan nämä ikätoverien herkistävät tunnot. Mieleeni jäivät kunkin kertojan kasvot ja pienet paljon puhuvat sanat ja eleet. Surunsa läpi jo kulkeneen valoisassa olemuksessa voi aistia kiitollisuuden elämästä ja uuden ajan versot.

Tätä on suitsutettu kirkollisissa medioissa: kirkko on kuulemma tehnyt oman digiloikkansa karanteeniaikojen seurauksena. On alettu striimata jumalanpalveluksia, tosin jälki on ollut melko kirjavaa. Olen tosissani yrittänyt etsiä onnistuneita ja hyvin tehtyjä striimauksia. Voin vakuuttaa, että se on osoittautunut työlääksi – toistaiseksi olen löytänyt kaksi.  Eniten tökkii monin paikoin huono kuvauskalusto, äänityksen ja kuvan ajantasaisuus onnahtelee, miksaus on unohdettu herranhaltuun, kuvakulmia ei ole  huolellisesti mietitty,  jumalanpalveluksen toimittajat kuljeskelevat sinne tänne  miten sattuu.  On käynyt ilmi, että harvalla teologillakaan on käsitystä digiviestinnästä. Luotetaan, että kunhan tässä toimittelen näitä askareita, se riittää.

Tänään odotimme yli viisi minuuttia milloin lähetys Myyrmäen kirkosta alkaisi. Ei alkanut. Lopulta etsimme taas Helsingin Tuomiokirkosta striimatun palveluksen, joka oli jo vauhdissa. Sielläkin suntio vaelteli sinne tänne kuorissa. Käsidesipullo oli ylennetty hopeisen ehtoolliskalkin viereen alttarille. Nuori miesteologi kiipesi kohtsillään saarnatuoliin, luki viiden minuutin puheensa teinitytön lausenuotilla kuulijoitaan vilkaisematta. Saarnatekstin kontekstia selviteltiin huolella, mutta en tavoittanut yhtäkään ajatusta, joka olisi puhutellut ihmistä tässä ajassa. 

Kirkon digiloikaksi riittää näämmä se, että kuvaus käynnistetään, jos muistetaan, ja jumalanpalvelusrattaat lähtevät vierimään tuttua rataansa.