Arja Tiainen, Tää tojota ei lähe liikkeelle, WSOY, 2006

Tässä on pitkän linjan runoilija, jonka uusin kokoelma oli sen verran hykerryttävä, että tuli luettua yksin tein kannesta kanteen. Hauska oivallus oli laittaa kirjan kansikuvaksi Miina Äkkijyrkän Peltilehmä, Anita Kokkilan kuvaama. Sopii runoihin ja kirjan nimeen loistavasti! Tiaisen humoristiset autorunot ovat arkipoesiaa, jonka Korkeaotsainen Kriitiikko helposti luonnehtii ?välityöksi?. Nämä runot kestävät kyllä usean lukukerran ja välähtelevät viihtyisästi kuin muovihely valonsäteen osumassa.

Maailma on teonsana, Suomalaisia runoja, toim. Anne Helttunen ja Annamari Saure, WSOY 2004

?Antologian runot kertovat suomalaisen ihmisen tunteista, ajatuksista ja maailmankuvasta.?
Runoista puheenollen hankin hyllyyni mieluiten kokoelmia, koska niissä on nähtävissä joko runoilijan tuotannon kaari pitemmältä ajalta tai ? niin kuin tässä – useamman tekijän joihinkin teemoihin liittyviä yksittäisiä runoja rinnakkain.
Antologian ensimmäisessä osassa oli mukana enimmäkseen vanhoja runontekijöitä, ?Kuolleiden runoilijoiden seura? oli siis vahvimmin edustettuna. Esipuheessa tekijät perustelevat valintojaan: ?tässä antologiassa vanha vertautuu uuteen, realistinen romanttiseen, moderni perinteiseen.? Runovalinnoissa on etsitty myös satiirille ja ironialle tilaa. Teemat eivät kaikin osin auenneet runoista käsin niin hyvin kuin toimittajat olivat ehkä ajatelleet. Muutama ennen kohtaamaton runohelmi löytyi.

Runo näytä hampaasi, Suomalaista nykyrunoutta, toim. A. Helttunen ja A. Saure, WSOY 2004

Toinen osa, uudempaa runoutta, on moni-ilmeisempi, eri tavalla haastava kuin ensimmäinen. Antologian osat kannattaa lukea peräkkäin, vertautuminen toteutuu vasta niin. Vai pitääkö oikeastaan verratakaan, runo ja runoilija ovat aikansa lapsia. Nykyrunot nostattavat ihokarvoja, kuljettavat kylmiä väreitä pitkin selkää, naurattavat. Täältä löytyvät jo kokeilevat käsittämättömyydetkin, joita nykyrunous näyttää harrastavan. Ja kaiken keskellä timantinkovaa taidetta, runoa, jonka hymy loistaa virheettömän kaunein hampain.

Martti Joenpolvi, Valitut novellit, Gummerus, 2006

Vihdoinkin! On siis olemassa löytymättömiä aarteita, kirjailija, jonka novelleja lukee lähes henkeä pidätellen. Nämä ovat hyviä! Jyrki Nummen esipuheen tälle valikoimalle luin vasta novelllien jälkeen. Siitä käy ilmi, että Joenpolvi on saanut palkintoja pitkin matkaa yhdentoista romaanin ja yhdeksän novellikokoelman kirjallisesta tuotannostaan. Joenpolvi on Nummen mukaan erityisesti novellin taitaja.
Täytyy sanoa, että ?valitut? novellit ovat kirjallisuuden lukijan gourmet-ruokaa, jonka parissa aika katoaa ja ajattelun rajat avartuvat. ?Moderni lyhytproosa on tilanteen taidetta?, toteaa Jyrki Nummi. (Helpotuksekseni huomaan, että hyvä teksti elää ja hehkuu ilman yletöntä alkoholin ja seksin kanssa piehtarointia.)

Pirjo Tuominen, Alakuloinen romanssi, Tammi 2006

Tässäpä höttöistä päiväuniluettavaa keski-ikäiselle keskivertonaiselle. (Miksen osaa kuvitella, että mies tarttuisi tämmöiseen?) ?Tuomisen romaaneissa suomalainen nainen saa kasvot, ei aina niin kauniit, mutta tutulla tavalla läheiset? arvioi Me Naiset ?lehti. Romaanin päähenkilö on varakkaan pariskunnan naisellinen osapuoli, joka on täysin alistunut narsistisen miehensä vallan alle. Lukijana minua kylmää moinen naistyyppi, vaikka toki tiedän, että kaltaisiaan on olemassa. Perheeseen tiiviisti tai löyhemmin kuuluvista muista naisista yritetään luoda reippaampaa kuvaa, mutta miehen/miesten ympärillä pyörii kaikkien naisten  elämä. Toisen miehen avulla yrittää päähenkilökin ratkaista elämänsä, siinä silti onnistumatta. Voi voi, alakuloista on.

Veikko Haakana, Punaisen kiven aapa, Karisto, 2006

Pieni, viehättävä kertomus vanhan miehen suhteesta hirveen, metsään, suohon ja elämään. Kirjoittaja on varmasti elänyt kuten kirjoittaa, näin aidolta ja konstailemattomalta tuntuu vain omakohtaisesti koettu. Luontoihmisen havainnot saavat kaltaisensa sielun värähtelemään. Tarinassa on karua, miehistä mystiikkaa ja samalla kaikki on niin totta ja arkitavallista. Tarinan loppu olisi voinut olla toisenlainenkin, mutta tällaisena saa ajattelemaan koko juttua kirjailijaelämän allegoriana. Hyvä lukukokemus!

Maapuupäiv, Heli Laaksonen, Jan Rahman, Sammakko 2005 (2.painos)

On hauska oivallus sijoittaa lounais-Suomen murteella kirjoitetut ja Viron võrunkieliset runot ja käännökset rinnakkain. Niissä on jotain samansointuista kuten kirjoittajien runoilijanlaadussakin. Kirjan takakansi kertoo ensimmäisen painoksen (v. 2000) tulleen loppuunmyydyksi viikossa. Tähän toiseen painokseen on lisätty runo kummaltakin sekä tietoa kyseisistä murteista.
Heli Laaksonen on persoona sinänsä. Jos kaikki Suomen runoilijat kirjoittaisivat omalla murteellaan, vaikutelma olisi luonnoton ja kääntyisi itseään vastaan. Kuriositeettina muutama toimii hyvin, Laaksosen tapauksessa myös yhdistettynä kirjailijan persoonaan, johon lounaismurre kuuluu oleellisena osana. Pidin molempien runoistakin, niissä on jotenkin hilpeästi vino näkökulma sinänsä arkisiin ilmiöihin.

Kasvoton morsian, Raita Outinen, Art House, 2003

Kun kannessa lukee ylätunnisteena tarinalle?Elämäni Ray Charlesin kanssa? , pakkohan tuo oli ottaa luettavaksi. Paljastuskirjallisuutta tämä on, heppoisesti kirjoitettua rankkaa tarinaa suuren maailman musiikkibisneskuvioista. Yhden ?kasvottoman? naisen elämän tarina on kuitenkin omalla tavallaan mukaansatempaava. Kirjaa ei kannata lukea moraliteettina – vaikka se sitäkin omalla tavallaan on – ennemminkin autenttisena kuvauksena elämästä tähteyden kulisseissa. Tarina saa kysymään mitä rakkaus oikeastaan on. Ja sehän on ns. hyvä kysymys.

· Lukunurkkaus · · Ei kommentteja

*Hannu Vuorio; Aviorikosromaani 

Uusi kirjailija minulle, rikosromaanien sarjaa julkaissut aiemmin. Mietin, pyrkiiköhän kirjan nimi viittaamaan jotenkin kirjailijan aiempaan lajityyppiin, rikosromaaneihin. Ainakaan sisältö eikä tapahtumien kulku ihmeempi rikos taida olla, arveluita ja aikeita enimmäkseen. Muutaman kymmenen sivua luettuani alkoi jo kummastuttaa ja lopulta häiritäkin päähenkilön loputon oluen latkiminen ja viinan ryypiskely, jonka kuvaamiseen käytettiin mielestäni ihmeen paljon energiaa. (Liekö tuo toisaalta ollut syy siihen, ettei aviorikoksesta tullut sen valmiimpaa.) No, ehkä se pyrki olemaan autenttinen tietynlaisen miehisen kulttuurin kuvaus. Eipä juuri kiinnostavaa. Lainasin kirjan itse asiassa tuttujen eteläkarjalaisten maisemien takia, joihin tapahtumat osittain sijoittuivat. Tunnistihan ne. 
 
*Pirjo Hassinen; Kuninkaanpuisto, Otava 2004
 
Tämä kirja se taisi olla oikein palkintoehdokkaana. Hassisen kieli on runsasta, rehevää, paikoin suorastaan rääviä. Ihmisen kehon toiminnot, eritteet, erilaiset hajut ja niiden kuvailu sekä sukupuolielimet, varsinkin miehiset, ovat kirjoittajan herkeämättömän kiinnostuksen kohteena. Tämäkö on arvostettua nykyepiikkaa? Tarina on revitty riekaleiksi, jotka pyörivät kuin kirjopyykki koneessa suuntaan ja toiseen. Mikä näitä tarinariekaleita yhdistää paitsi kyseinen puisto, selviää vasta kirjan lopussa.
Hesarin kriitikon mukaan ?sukupuolen, seksuaalisuuden, vallan ja aistillisuuden kuvaajana Hassinen on merkittävimpiä nykykirjailijoitamme?. Suomen Kuvalehti esitteli kirjailijan taannoin oikein viikon Hän ?palstallaan. Siinähän sitten selvisi, että kirjailija onkin aloittanut minkälie regina-lehden ?eroottisten? tarinoiden parissa. Tuskin tarvinnen tutustua uuteen Hassisen teokseen, kun haastattelun perusteella hän haluaa ylittää itsensä kerta toisensa jälkeen lajissaan.
Tunnen olevani viime vuosisadalta (niin kuin tietysti olenkin), koska käsitykseni aistillisuudesta  ja erotiikasta  ei ole ihan tätä. Hienovaraisemmin ja tyylitellymmin kirjoitettu antaa kaltaiselleni lukijalle enemmän.
 
*Kristin Hannah; Paluu Kesäsaarelle, Tammi, 2002
 
Ensi vaikutelma: amerikkalaista naistenkirjahömppää. Jo kannessa on naisen profiili, kukkia ja kultaisia kirjainkiemuroita. Juoni etenee ennalta arvattavasti, henkilöt kuvataan ulkonäöstä ja vaatetuksesta lähtien miellyttäviksi ja hyvin toimeentulevien luokkaan kuuluviksi. Tarinan pääsisältö on äiti-tytärsuhteen vatvominen ja siinä sivussa tyttären nuoruudenrakkauden uudelleen lämmitys. ?Ihmissuhdemössöä?, sanoisi Ystäväni Sosiaalineuvos tuhahtaen. (Kirja tosin löytyi hänen hyllystään.)
 
Mihin minä nyt tämän helppotarinan tarvitsin? Kirja oli sujuvaa luettavaa ja viime metreillä aidsiin kuolevan ystävän vuoteen äärellä puristui pisara jo kyynisemmänkin lukijan silmännurkkaan. Tulin verranneeksi amerikkalaisen elämänmenon naiskuvaa suomalaisen nykyproosan ?kuningattaren? (Pirjo Hassinen) tekstin naisiin ja miehiin. Ymmärsin äkkiä, miksi tarvitsin tuon jälkeen tällaisen kirjan, jossa asiat tapahtuvat hiukan ruusunpunaisessa valaistuksessa ja päättyvät onnellisesti.   

 
*Suvi Ahola, Satu Koskimies (toim.); Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt, Tammi, 2005
 
Oli hauskaa lukea suomalaisten naisten tutunoloisia kuvauksia Lucy M. Montgomeryn Anna- ja Runotyttö-kirjojen merkityksestä heidän lapsuudessaan ja nuoruudessaan. Monien ajatuksiin tarinoiden tarjoamista samaistumisen ja haaveilujen kohteista voi täysin yhtyä. Montgomeryn kirjojen kieli on kiehtovan rikasta, aikansa tyyliin kaunista ja varhaisnuoren tytön romanttista mielenlaatua ruokkivaa. Annan sekä Emilian kehityskertomukset ovat tarjonneet naiseksi kasvun tukea ja unelmien aineksia useamman sukupolven tytöille.
 Lukijoiden tekstit on valikoitu kirjallisesti ansiokkaammasta päästä, mukana on mm. Pirkko Saision upea analyysi Anna-kirjojen vaikutuksesta hänen lapsuuteensa ja Leena Lehtolaisen pohdinta kirjoittamisen merkityksestä Annan ja Emilian maailmassa. Moni tuntemattomampikin kertoo Montgomeryn tarinoiden olleen oman kirjoittamisensa intohimon lähteenä ja siivittäjänä. 
 Vaikka autenttiset lukijakuvaukset ovat ehkä tavalliselle lukijalle antoisampia kuin kirjallisuustieteen kaavaan puristettu asiantuntija-analyysi, niillä on myös heikkoutensa. Samat huomiot toistuvat ja yhteinen ihannointi alkaa pian tuntua kliseiseltä. Kirja olisi ehkä parantunut tiivistyksestä, sivuja on lähes neljäsataa. Onneksi värikuvasivut keventävät kokonaisuutta. Toimittaja-ammattilaiset ovat varanneet itselleenkin puheenvuoron, joissa välähtää jo kriittisempiäkin sävyjä. Aihe sinänsä on kirjan väärti ja jutut panevat miettimään omaan ilmaisuun ja ehkä elämäänkin tarttuneita vaikutteita.    
 

· Lukunurkkaus · · Ei kommentteja

Tuula-Liina Varis; Rakas

Rakas on ensimmäinen kyseisen kirjailijan tuotos, jonka konsaan olen lukenut. On aina jännittävää tutustua uuden kirjoittajan sanoihin, lauseisiin ja tapaan ajatella.  Kirja-arvosteluista muodostuu odotuksia. Variksen tapauksessa odotuksia on muovannut myös toimittajuus Lukulampussa.  Lopulta vasta lukukokemus kertoo kannattiko tutustuminen.

Varis kirjoittaa sujuvasti, hyvällä äidinkielellä. Tarinan ihmiset ja suhteet ovat uskottavia kaikessa karuudessaan. Kustantaja on nostanut takakansitekstissä esiin 1960-luvun taistolaisradikalismin, joka ei kirjassa mikään pääteema ole. Tarina on monitasoinen, jopa sekavuuteen asti. Kirjoittajan tyyli tuntuu karulta; päähenkilön persoonasta, kielenkäytöstä tai mistä johtuneekaan.

Ihmettelin, mikä minussa lopulta torjui tarinaa pitkin matkaa eikä tunne häipynyt lukemisen aikana. Romaanin lukija haluaa vaistomaisesti pitää lukemastaan, löytää jotain tuttua tai raikkaasti uutta joko kirjan ideasta,  henkilöistä tai tapahtumaympäristöstä. En löytänyt. Kirjan henkilöt oli kuvattu jotenkin tylyllä tavalla vastenmielisiksi. Tämä lukukokemus ei juuri houkuta tutustumaan laajemmin kirjailijan tuotantoon.

Kjell Westö; Isän nimeen

Kehuskeleva kritiikki on painanut mieleen kirjailijan nimen ja sai tarttumaan paksuun opukseen.  Tällä kertaa olenkin ilahtunut löydöstäni. Westö kirjoittaa irtonaisesti ja letkeästi, suomennettunakin teksti tuntuu herkulliselta. Jokin suomenruotsalaisille kirjailijoille tyypillinen keveys ja sujuvuus tässä viehättää. Teksti sisältää tosin myös pitkähköjä sukuselvityksiä, nimikavalkadista alkaa saada tarpeekseen jo puolivälissä opusta. Tiivistäminen olisi tehnyt kirjasta luettavamman. Itse tarina piti pintansa loppuun asti. ? Taidanpa lainata toisenkin Westön tuonnempana.

Marjatta Leppänen/Tuula Saarikoski; Hei, Marjatta Leppänen tässä!

Silloin tällöin luen mielelläni ihmisten muisteloita tai elämänkertoja. Tämän kirjan sivuilta nousee ?pitkän linjan? (mitä ikinä tuo tarkoittaakin!) viihdetaiteilijan oma ääni. Kiinnosti tietää, miten Leppäsestä on tullut viihdetaiteilija ja miten tuo pitkä linja tehdään. Kirjan sivuilta paljastuu elämänmyönteinen, syntymäiloinen ja mutkaton persoonallisuus, jonka tie viihteen maailmaan on ollut hyvin omaleimainen. Erityinen on ollut elämänpolkukin: monenmoista siviilityötä, pitkä avioliitto Carl Ähmanin kanssa ja lyhyt Jaakko Salon. Ensimmäinen liitto päättyi sopueroon, toinen puolison äkilliseen kuolemaan.

Oli mielenkiintoista lukea Marjatta Leppäsen ravintolashow-kauden taustoista, hänhän oli sen alan uranuurtajia Suomessa ja olemme olleet sattumoisin 1970-luvulla hänen showillassaan Adlonissa mukanakin.  Kirja on tietysti sileän tuntuinen, kun kyseessä on peruspositiivisen päähenkilön itsensä sanelema teksti, mutta polunmutkat kyllä rehellisentuntuisesti kuvattu ketään asianosaisia mustamaalaamatta.

Anna Gavalda; Viiniä keittiössä

Ranskan kirjallisuuden Amelieksi kutsuttu Gavalda fokusoi sinänsä tavanomaisen erotarinan mainiosti keskusteluihin appensa kanssa. Toisen naisen perään lähtenyt aviomies loistaa poissaolollaan ja ällistynyt vaimo ja lapset jäävät taustaksi ensimmäisten shokkipäivien tapahtumissa. Vähäpuheinen appiukko onnistuu yllättäen olemaan oikeaa seuraa sillä hetkellä naiselle, jonka elämänkuvion hänen poikansa on juuri särkenyt. Keittiössä sukeutunut keskustelu ei koske poikaa tai särkynyttä liittoa vaan appiukon omaa rakkaustarinaa, jonka käänteistä avautuu miniälle ihan uusi ulottuvuus apestaan, ehkä myös elämästä ja rakkaudesta kaiken kaikkiaan.
Kirja on kooltaan pieni ja ilmavasti kirjoitettu, nopea lukea, mutta ei helppohintainen. Nautittavaa luettavaa!

· Lukunurkkaus · · Ei kommentteja

KatsoimmeToisen kanssa uusien dvd-tallenteiden pinosta elokuvan Lupaus. Sotaelokuvista ei oikeastaan piittaisi tällaisena aikana, jolloin Lähi-Idässä oikea sota on juuri ravistellut pahasti maailman rauhaa. Toisaalta Suomen sotavuosiin sijoittuvien uusien elokuvien esiin nostamat näkökulmat kiinnostavat. Olihan pitkä aika, jona lottien toiminnasta ei pidetty sopivana puhua. Oliko se poliittinen kysymys, hakaristitunnuksen häpeä vai mikä. 
 
Ilkka Vanteen ohjaama elokuva antaa ilmeisen realistisen ja kaunistelemattoman, joskin ehkä hieman yksipuolisen kuvan lottien toiminnasta. Kauhunäyiltä ei säästellä katsojaa, eihän sota säästänyt lottia eikä miehiä rintamallakaan. Sotatoimiin osallistuneiden läheiset pelkäsivät rakkaidensa puolesta ja joutuivat kestämään kuolemansurua. Pommitetun pääkaupungin ja luovutetun Karjalan asukkaat sekä lopuksi Porkkalan kodeistaan häädetty siviiliväki kärsivät.
 
Huomioni kiinnittyi sentimentaalisuuden niukkuuteen. Elokuva on täynnä suuria tunteita, mutta ne aaltoilevat katsojassa, niitä ei korosteta valkokankaalla. Lottien toiminta on tarinan keskipisteenä, numeroa tekemättä. Jäin miettimään lotta-aatteen perustaksi ilmaistua uskonnon, kodin ja isänmaan (tuolloin tässä järjestyksessä) puolustamisen tahtoa. Kuinka paljon julkinen Jumalaan turvautuminen auttoi kansaa ja sotilaita puolustustahdon syntymisessä ja ylläpitämisessä.
 
Elokuvana Lupauksella on puutteitakin. On kömmähdyksiä pienissä yksityiskohdissa, kaikkea ei ole jaksettu miettiä loppuun asti. Jotkin esiin nostetuista ihmissuhteista jäävät irrallisiksi. Katsojalle saattaa jäädä ajoittain tunne, että kuvauksessa on oikaistu, ylitetty aita matalimmasta kohdasta.
 
Joka tapauksessa elokuva lottien näkökulmasta sotaan oli tehtävä ja tässä se toimii hyvänä puheenvuorona rauhan puolesta.
 
 

· Lukunurkkaus · · Ei kommentteja
Seuraavat artikkelit »