*Hannu Vuorio; Aviorikosromaani 

Uusi kirjailija minulle, rikosromaanien sarjaa julkaissut aiemmin. Mietin, pyrkiiköhän kirjan nimi viittaamaan jotenkin kirjailijan aiempaan lajityyppiin, rikosromaaneihin. Ainakaan sisältö eikä tapahtumien kulku ihmeempi rikos taida olla, arveluita ja aikeita enimmäkseen. Muutaman kymmenen sivua luettuani alkoi jo kummastuttaa ja lopulta häiritäkin päähenkilön loputon oluen latkiminen ja viinan ryypiskely, jonka kuvaamiseen käytettiin mielestäni ihmeen paljon energiaa. (Liekö tuo toisaalta ollut syy siihen, ettei aviorikoksesta tullut sen valmiimpaa.) No, ehkä se pyrki olemaan autenttinen tietynlaisen miehisen kulttuurin kuvaus. Eipä juuri kiinnostavaa. Lainasin kirjan itse asiassa tuttujen eteläkarjalaisten maisemien takia, joihin tapahtumat osittain sijoittuivat. Tunnistihan ne. 
 
*Pirjo Hassinen; Kuninkaanpuisto, Otava 2004
 
Tämä kirja se taisi olla oikein palkintoehdokkaana. Hassisen kieli on runsasta, rehevää, paikoin suorastaan rääviä. Ihmisen kehon toiminnot, eritteet, erilaiset hajut ja niiden kuvailu sekä sukupuolielimet, varsinkin miehiset, ovat kirjoittajan herkeämättömän kiinnostuksen kohteena. Tämäkö on arvostettua nykyepiikkaa? Tarina on revitty riekaleiksi, jotka pyörivät kuin kirjopyykki koneessa suuntaan ja toiseen. Mikä näitä tarinariekaleita yhdistää paitsi kyseinen puisto, selviää vasta kirjan lopussa.
Hesarin kriitikon mukaan ?sukupuolen, seksuaalisuuden, vallan ja aistillisuuden kuvaajana Hassinen on merkittävimpiä nykykirjailijoitamme?. Suomen Kuvalehti esitteli kirjailijan taannoin oikein viikon Hän ?palstallaan. Siinähän sitten selvisi, että kirjailija onkin aloittanut minkälie regina-lehden ?eroottisten? tarinoiden parissa. Tuskin tarvinnen tutustua uuteen Hassisen teokseen, kun haastattelun perusteella hän haluaa ylittää itsensä kerta toisensa jälkeen lajissaan.
Tunnen olevani viime vuosisadalta (niin kuin tietysti olenkin), koska käsitykseni aistillisuudesta  ja erotiikasta  ei ole ihan tätä. Hienovaraisemmin ja tyylitellymmin kirjoitettu antaa kaltaiselleni lukijalle enemmän.
 
*Kristin Hannah; Paluu Kesäsaarelle, Tammi, 2002
 
Ensi vaikutelma: amerikkalaista naistenkirjahömppää. Jo kannessa on naisen profiili, kukkia ja kultaisia kirjainkiemuroita. Juoni etenee ennalta arvattavasti, henkilöt kuvataan ulkonäöstä ja vaatetuksesta lähtien miellyttäviksi ja hyvin toimeentulevien luokkaan kuuluviksi. Tarinan pääsisältö on äiti-tytärsuhteen vatvominen ja siinä sivussa tyttären nuoruudenrakkauden uudelleen lämmitys. ?Ihmissuhdemössöä?, sanoisi Ystäväni Sosiaalineuvos tuhahtaen. (Kirja tosin löytyi hänen hyllystään.)
 
Mihin minä nyt tämän helppotarinan tarvitsin? Kirja oli sujuvaa luettavaa ja viime metreillä aidsiin kuolevan ystävän vuoteen äärellä puristui pisara jo kyynisemmänkin lukijan silmännurkkaan. Tulin verranneeksi amerikkalaisen elämänmenon naiskuvaa suomalaisen nykyproosan ?kuningattaren? (Pirjo Hassinen) tekstin naisiin ja miehiin. Ymmärsin äkkiä, miksi tarvitsin tuon jälkeen tällaisen kirjan, jossa asiat tapahtuvat hiukan ruusunpunaisessa valaistuksessa ja päättyvät onnellisesti.   

 
*Suvi Ahola, Satu Koskimies (toim.); Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt, Tammi, 2005
 
Oli hauskaa lukea suomalaisten naisten tutunoloisia kuvauksia Lucy M. Montgomeryn Anna- ja Runotyttö-kirjojen merkityksestä heidän lapsuudessaan ja nuoruudessaan. Monien ajatuksiin tarinoiden tarjoamista samaistumisen ja haaveilujen kohteista voi täysin yhtyä. Montgomeryn kirjojen kieli on kiehtovan rikasta, aikansa tyyliin kaunista ja varhaisnuoren tytön romanttista mielenlaatua ruokkivaa. Annan sekä Emilian kehityskertomukset ovat tarjonneet naiseksi kasvun tukea ja unelmien aineksia useamman sukupolven tytöille.
 Lukijoiden tekstit on valikoitu kirjallisesti ansiokkaammasta päästä, mukana on mm. Pirkko Saision upea analyysi Anna-kirjojen vaikutuksesta hänen lapsuuteensa ja Leena Lehtolaisen pohdinta kirjoittamisen merkityksestä Annan ja Emilian maailmassa. Moni tuntemattomampikin kertoo Montgomeryn tarinoiden olleen oman kirjoittamisensa intohimon lähteenä ja siivittäjänä. 
 Vaikka autenttiset lukijakuvaukset ovat ehkä tavalliselle lukijalle antoisampia kuin kirjallisuustieteen kaavaan puristettu asiantuntija-analyysi, niillä on myös heikkoutensa. Samat huomiot toistuvat ja yhteinen ihannointi alkaa pian tuntua kliseiseltä. Kirja olisi ehkä parantunut tiivistyksestä, sivuja on lähes neljäsataa. Onneksi värikuvasivut keventävät kokonaisuutta. Toimittaja-ammattilaiset ovat varanneet itselleenkin puheenvuoron, joissa välähtää jo kriittisempiäkin sävyjä. Aihe sinänsä on kirjan väärti ja jutut panevat miettimään omaan ilmaisuun ja ehkä elämäänkin tarttuneita vaikutteita.    
 

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.