|
Kristuksen kirkastumisen sunnuntai on keskellä kesää, heleimmällä heinäkuulla. Jani-pappi sanoi tänään kirkossa, että kirkastaminen ei muuta ainetta toiseksi, vaan päästää valon paremmin lävitse. Ajattelin, että kirkastuminen voi myös merkitä sakan laskeutumista pohjalle. Voisiko kirkastuminen olla myös pelkistymistä, häiriötöntä yhteyttä itseen ja maailmaan. Rakkautta kenties. (Virsi)
Kaupunkimme koristepuut ovat syttyneet kukkatuleen. Aurinko paahtaa pihakeinuun, katselen miten pääskysen siipi halkoo sinistä avaruutta. Kotikadun koivut hulmuavat vihreinä. Kiitos kesä, että tulit taas.
Kukoistavinkin kuihtuu aikanaan. Ihmisen ilo on oikeastaan enimmäkseen hetkellistä, ohilennähtävä kuin perhonen. Uskossa vastaanotettu pääsiäisilo ei perustu tunteisiin eikä kuihdu.
Pääsiäispyhien ruokostokset oli tehtävä, mutta siivoukset jäivät vähemmälle ja leipomukset kokonaan, kun Pikkuritari tarvitsi mummelia ja vaaria muutamaksi tunniksi. Suoriuduimme kotikirkon iltapäivän messusta kultamussukan kaveriksi ehtoollispalveluksen rauha sydämessä.
Kirkossa lauloi seniorien kuoro. Aurinkoikkunasta lankesi valo laulajien hopeisiin ja valkeisiin hiuksiin. Asta-pappi luki evankeliumia ja puhui miten Mestari kumartui maahan pesemään epäilevän, kiivailevan, kieltäjän ja petturiseuraajansakin jalat. Kaikki olivat hänelle samanarvoisia, yhtä rakkaita.
Pikkuritari oli oppinut uusia sanoja ja halusi koko ajan oppia lisää. ”Aprilliä” oli aika vaikea. Vaikka kuinka kovasti yritti, siitä tuli väkisin apilli tai apjilli. Mummelilla oli hauskaa, kun joutui uudestaan ja uudestaan sitä aprilli-ärrää tärisyttämään, sillä Pikkuritari osaa jo vaatia: Mummeli sanoo apilliä.
Toiseksi viimeinen työkeikoista oli tänään. Päivällä pyöräilin keskustaan asioille. Illalla istuin läheisensä kuolemaa surevien kanssa. Ei siinä ole tietämisen tai osaamisen paikka, vaikka kokemusta olisikin. Jos jokin auttaa, on myötätunto, hiljainen ymmärrys, ryhmän samaistumispinta, toivon vaaliminen. Joihinkin kysymyksiin on vastauksia, moniin ei. Voi ojentaa liinan, olla siinä sydän auki hiljaa, itkua säikähtämättä, antaa ilmaisutilaa. Monen itse elämästään lähteneen kohtalo näyttää jälkikäteen vääjäämättömältä polulta, jolla on pitkin matkaa mielenterveysongelmia, syvää masennusta, päihteiden käyttöä ja erakoitumista. Mutta myös hiljaisten, kilttien ja menestyvien nuorten aikuisten joukosta putoillaan. Itse valittu kuolema jättää puolison, lapset, vanhemmat, sisarukset ja ystävät syvän epätoivon valtaan. Siinä on edessä pitkä, hitaan toipumisen tie. |
|
