ei syntymäjärjestys määritä kuoleman vuoroa. joudut hätkähtämään: siskoista nuorin jo meni. miten arpoutuvatkaan nämä lähdön vuorot. ei tarvitse olla valmis, pannaan valmistumaan hiljaisia, kivuliaita teitä. viereltä lähtevää hyvästellessä katsahtaa silmiin omaakin kuolemaansa.

Keventyneenä irtoaa lehti, tehtävänsä tehnyt, kun tuuli kulkee puun lävitse. Kun kesä on mennyt, se on mennyt eikä taakse jääneeseen aikaan tarvitse takertua. Pihavaahtera opettaa minulle siitä jotain joka syksy.

Pihan lokakuu. Tuuli riisuu vaahteraa. Hellästi maa ottaa vastaan puun syysmekon riekaleet. Kohta näemme rungon ja oksien uljaan grafiikan. Lintujen ja oravien piiloleikit loppuvat. Eilen lintu lensi puoliavoimesta ovesta sisälle, kiersi huoneen, istahti sisäovelle, katseli minua tovin ja etsiytyi takaisin ulos. Mitä se halusi kertoa?

Kirkko on käynyt viime vuosina Yhteisvastuun tiimoilta kampanjaa tarttuvalla teemalla ”Ole arkienkeli”. Teema on sinänsä hyvä.  Ehkä arkienkelillä halutaan viestiä: omaa etua etsimätöntä hyvää tehdessään ihminenkin on Jumalan palveluksessa.

Harva meistä on nähnyt taivaallisen enkelin. Tarkasti oikeaa hahmoa enkelille ei kukaan voikaan antaa, jumalallinen valo-olento – kuten itse Jumalakaan – ei ole ihmisen normaaliaistein mahdollinen havaita. Raamatussa kerrotaan enkelien olevan näkymätöntä taivaan joukkoa, ruumiittomia henkiä, Jumalan palveluksessa olevia erikoislähettiläitä.  Heissä on voimaa. Siksi me pyydämme enkeleitä ohjaamaan omaa ja rakkaittemme elämäntietä ja suojelemaan pahalta. Enkeleitä sinunkin matkallesi.

Kylän tyttöjen ja poikienkin jännittävä leikkipaikka, koulumatkan varrella. Tänne kokoonnuttiin joskus kesäiltaisin laulamaan ja paistamaan räiskäleitä nuotiolla. Silloin kallio oli korkea kuin vuori ja sieltä näki metsän ja peltojen yli kylän talot. – Aika madaltaa vuoret kallioiksi, riipii metsät puiksi, vaientaa leikit ja laulut. Maisema jää taakse, aukeaa uusi.

Olen viime aikoina lukenut psalmeja ja hämmästynyt jälleen raamatullisen runouden ilmaisuvoimasta ja kauneudesta. Sunnuntain aihepsalmi, numero 30, kertoo ihmisen itseluottamuksen horjumisesta sairauden koetellessa, turvautumisesta Jumalaan ja saadun avun synnyttämästä ilosta ja kiitollisuudesta.

”Siksi minä laulan sinulle kiitoslaulun, laulan koko sydämestäni enkä vaikene.”

Toisinaan käy niin, että ihminen joutuu tilapäisesti tai kokonaan elämänsä seinustalle odottelemaan parempia aikoja. Siinä on hyvä sauma tarkastella sisältöjä. Arkiseen elämään sisältyy poisvietävää tai uusiokäyttöön innovoitavaa. Seinustalta saattaa löytyä unohtuneita asioita, jotka aika paljastaa aarteiksi.

Aamulla varhain kuljen pellon laitaa. Tähkä, kukka ja piennarnurmi kantavat eilisen sateen ja öisen kasteen pisaroita. Vilja on valmis, odottaa tuulta, aurinkoa. Sadonkorjuukuu kypsyttää kesän hedelmät. Lähellä maata, maan tasalla voin tuntea kaikin aistein syksyn tulon.  

Myötätunto sopii tänä aikana urbaanin ihmisen käsitevarastoon paremmin kuin rakkaus. Kristillisestä arvoperustasta luopunut tarvitsee jäähtyvässä tunneilmastossa edes myötätuntoa. Kun sitä tuodaan munkinkaapuisena versiona kaukoidästä, se on helpompi ottaa vastaan kuin lähikorttelin kirkosta. Vain armahdettu ja rakastettu kykenee itse myötätuntoon.

Totuuden olemus on karu ja selkeä. Se ei ole yksinkertaisesti ja yksiselitteisesti sanottavissa, ei missään pyhässä tekstissäkään, sillä sanat heijastavat sanojan sävyjä absoluuttiin. Ei ole viisasta takertua sanoihin, on pyrittävä ytimeen. Usein se, miten näen, on todellisuuden heijastusta, jopa harhaa.