”…vienosti kukkii pellot ja laaksot vihannoi
ja hartaat aamun kellot vain rauhaa, rauhaa soi…”
Herttaista juhannusta kaikille blogiystäville! Matkakertomus on tulossa…
(Kuva Martta Wendelin Säätiön julkaisemasta postikortista)
Kevät liukuu kesään, aika ei pysähdy. Lapset ja nuoret ovat äsken laulaneet Suvivirttä yhdessä äitien, isien ja opettajien kanssa. Keskustelua aiheesta riittää, mutta virsi on saanut pitää paikkansa. Siihen liittyy niin paljon kesää, niin paljon muistoja, tunteita ja tunnelmia. Ihmettelen ajassa ilmenevää pyrkimystä piilottaa kaikki hengellisyyteen viittaava, monelle yhä merkityksellinen aiheisto. Eikä vain piilottaa, pyrkimys ilmenee myös pyhän kunnioituksen väheksymisenä ja suoranaisena pilkkana. Mistä se kertoo?
Syreenit tuoksuvat pihoilla helluntaina. Muistan ajan, kun syreenipensaat puhkesivat kukkimaan juhannukseksi Lapsuusmaalla Etelä-Karjalassa. Ilmasto on lämmennyt ja kasvit sopeutuneet siihen. Yhteiskunnan ilmapiiri sen sijaan on kylmennyt ja raaistunut. Syrjäytyneiden yksilöiden ahdistus purkautuu väkivaltana ja herättää yhteisössä turvattomuutta ja pelkoa.
Helluntai on sunnuntai, josta kevät – säästäkin riippumatta – mielessäni kääntyy kesäksi. Elämänilon liekki hulmahtelee pienten ja isojen koululaisten odottaessa malttamattomina kesälaitumille pääsyä. Ilo tarttuu, voi myös riehaannuttaa. Vanhemmat ja isovanhemmat rukoilevat lapsilleen varjelusta ja nuorilleen malttia. Suojatie ei aina riitä suojaksi eikä vapauden huumassa muisteta varoa vaaroja.
Talkoot, hikeä ja yhteistä naurua. Illansuussa saunapuhdas raukeus, kuin sunnuntain tunnelma. Mistä se syntyy, tuo pyhän tuntu? Pysähtymisestäkö, yhdessä tehdyn työn väsymyksen sulamisesta levoksi? Niin, ja kiireettömyydestä. Että on aikaa ja tilaa kokea elämän kauneus, pyhän kosketus.
Jumalani, usein käännyn Sinua kohti vasta, kun minulla on asiaa: jokin on hullusti, jokin on mennyt pieleen, jotakin puuttuu. Olen kyllä kiitollinen paljosta, mutta harvoin muistan kiittää. Tänään kiitän keväästä, joka puhkeaa puihin ja kukkii pientarilla sekä pihoissa. Kiitän kevätilosta, joka syttyy sydämessä. Kiitän eilisestä ja huomisesta. Kaikki tulee Sinulta.
Äitienpäivä, rukoussunnuntaikin, teemana sydämen puhe Jumalan kanssa. Kaupungilla kukkivat kirsikkapuut. Niiden hempeä kauneus on niin hetkellistä kuin elämässä moni hempeä on. Hetkellisyys on hyväksikin, asiat saavat siitä arvonlisää. Vanha viisaus ei turhaan kehota tarttumaan hetkeen, joka on käsillä, pian se on mennyt. Joskus hetken tarjoama tilaisuus tulee uudelleen, useammin ei. Sydämessä käyty puhelu Jumalan kanssa auttaa erottamaan, milloin hetkeen on hyvä tarttua.
Huhtikuu on satuttanut ja hellinyt. Kevät tanssii keikutellen, pari askelta eteen, askel taakse ja pyörähdys. Tänään aurinko, huomenna sade, vuoroin lunta, vuoroin vettä. Metsän varjoissakin lumet ovat ihan kohta muisto vain. Ihmiset pesevät ikkunoitaan, rapsuttavat pihojaan. Talviuniset verryttelevät, sydänkohmeet käyvät sulamaan. Tunteiden tuulet puhaltelevat!
On varsinainen ylösnousemusihme, että talven routamaassa uinuneesta sipulista nousee joka kevät kaunis kukka. Sipuli on hiljaa pimeässä, mullan kätkössä. Miten se tietää milloin alkaa puskea lumen läpi vihreää kukkavartta. Hento vihreä kestää pakkasyöt ja räntäsateenkin. Ja kukat ovat todellinen kevään manifesti!
Ajattelen kiitollisena isää ja äitiä, pyhäkoulunopettajaa ja muita lapsuuteni ’sipulinistuttajia’, joiden työn tuloksena sydämessäni puhkeavat tänäkin keväänä uudet kukat.
Ajattelen naisia, jotka menivät varhain aamulla haudalle itkemään. He kohtasivat ensin hohtavan enkelin, joka ilmoitti, ettei Jeesus ole enää haudassa. Sitten Jeesus tuli itse heitä vastaan ja lähetti heidät kertomaan jengiveljille, että hän elää. Tätä on ihmisen järjellään mahdotonta uskoa, mutta niin se on kirjoitettu. Naiset uskoivat silloin ja jokainen, joka uskoo tänään, uskoo sydämessään: Jeesus Kristus elää!
”Ottakaamme opiksemme, pyrkikäämme tuntemaan Herra! Hän tulee, se on varmaa kuin aamun koitto. Hän tulee kuin sade, kuin kevätsade, joka kastelee maan.” (Hoosean kirja 6:3)