|
Tulin yhtäkkiä iloiseksi. Tarvittiin Lapsi muistuttamaan tästä.
Vainojen uhrien muistopäiväksi nimetty sunnuntai pysäyttää miettimään hetkeksi miten monella tavalla ja kaikkialla ihmiset uhriutuvat. On yksityistä ja kansaan tai heimoon kohdistuvaa vainoa, on kapinoita ja sotia, on väkivaltaa, henkirikoksia, on onnettomuuksia. Maailma on sekä paha että hyvä, koska ihminenkin on. Uhri ei aina ole viaton, mutta syytönkin voi joutua uhriksi. Poliittisen vainon uhrit tai kovia kokeneet julkisuuden henkilöt saavat kyllä huomiota, mutta kuka muistaa uhria, joka ei hae empatiapisteitä vaan kantaa kokemansa vaieten?
Joskus hiljaisuuden kuulee. Ilo syrjäyttää kiireen, aika muuttuu ystäväksi, seestyy. Koko päivän valaisee tämä hyvä hetki.
(Pia Perkiö)
 Hagia Sofian mosaiikki Loppiaisen viesti maailmallemme on valon viesti. Ken on tullut taivaallisen valon koskettamaksi, ei voi siitä vaieta. Valo loistaa, vaikka himmeästi, vaikka ristikon takaa.
Rauhallista jouluaikaa, blogiystävät. Kiitos jaetun vuoden rikkaudesta.
Tänään on vietetty suomalaisen musiikin päivää. Klassikkosäveltäjäämme Jean Sibeliusta muistetaan syntymäpäivänään 8. joulukuuta, tänä vuonna toista kertaa liputuksella. Itsenäisyyspäivänä kuuntelimme tv-lähetyksenä upean Kullervo-sinfonian, jonka kuoro-osuudet esitti komeasti Polyteknikkojen kuoro. Tänään kuulemme neljännen sinfonian, joka alkaa ihanasti sellojen unisonolla. Olen paljon ajatellut Aino Sibeliusta, jonka elämä säveltäjäpuolisonsa rinnalla ei todellakaan aina ollut ruusutanssia. Jeanilta saimme sielunmusiikkimme paljolti Ainon ansiosta. Ainolan puutarhassa, Sibeliuksen hautapaaden alanurkassa, on Ainonkin nimi.
Maisema niin puhtaan valkoisena kuin juhlaan puettu. Toinen laittelee pihakatajaan valoja. Talitintti lennähtää viereisen syreenin oksalle piiskuttamaan. Mitä tuo tahtonee sanoa. Myöhemmin lintupariskunta käy yhdessä tutkimassa työn tuloksia, valoja arastelematta. Etsin joulutähteä ikkunaan. Ulkona hämärtää. Illalla saunan jälkeen juodaan glögiä ja sen kanssa tuoreita pipareita. Ehkä kuunnellaan joku joululevyistä. Pieniä vaatimattomia asioita, joille adventti antaa merkitystä.
et tiedä, mitä toisaalla tapahtuu, siellä, mistä olet poissa. turha miettiäkään. ikkunoiden takana käyvät kiivaat sodat, sanat sinkoilevat seinästä seinään, lävistävät sydämiä. valtaoikeuksia riistetään ja rakennetaan. koko ajan kuollaan ja samaan hengenvetoon jotakin syntyy. lasket yhteen elämäsi eletyt ja elämättömät. ei taida mennä tasan? tästä eteen päin kaikki on tuntematonta, arveluita, toiveita, päivämääriin ladattua odotusta. tähän asti on paljon sellaista elettyä, josta on tullut ravituksi. elämättömiä harvoin miettiikään. onko kaikella elettävällä optimiaika? jos on, olet monesti ollut myöhässä. olet ohittanut asioita, joita elämä tarjosi, niitäkin, jotka olisivat olleet hyväksi. olet valinnut väärin, tiedät sen siitä, mitä sitten seurasi. eniten saat silti surra sitä, minkä kokonaan ohitit. jotkut heristelevät sillä, että tuomio tulee. tulkoon vain. taidat olla hivenen kiinnostunutkin siitä, mikä on mitenkin noteerattu siellä, missä elämästämme joku lukua pitää. saattaa olla yllätyksiä niissä listoissa. ja itsesi yllätät sillä miten vähän on kaduttavaa siinä, mikä elämättä jäi.
Valvomisen sunnuntain virsi tyrkkii hämärään uuvahtanutta perusluterilaista hereille 1600-luvun lopun tyyliin: ”Oi, herätkää te hitaat sielut juuri, ja muistakaa: on Herran armo suuri. Hän etsii synnin yössä nukkuvaa. Hän tarjoo armon, luopukaa siis muusta ja kuulkaa varoitusta Herran suusta: oi, valvokaa!” Mitä kiihkeämpi elämänmeno, sitä synkempi synnin yö ja hitaampi sielu? Umpiunessa tarvomme elämämme marraskuuta, me hitaat sielut. Armoa ei pyydetä eikä anneta. Omista eduista ei luovuteta piiruakaan. Moni valvoo toisten tekemisiä omiaan peitellen. Joka jää kiinni, joutuu vastuuseen, vaikka syyttömiä ei olekaan.
Sukupolvet ennen meitä ja meidän jälkeemme antavat jatkuvuuden tunteen. Olen siinä kohtaa, missä oma isäni on jo mennyt, vierelläni on poikiemme isä ja Esikoisemme on isä itsekin. Emme ole lehtiä tuulessa, olemme kukin jatkumossa, jossa sukupolvi seuraa toistaan. Aika muuttuu ja muuttaa meitä. On hyvä, jos säilytän tiedon juuristani ja hyväksyn kasvumaani. Se auttaa hyväksymään toisetkin. |
|
