Toinen sunnuntai pääsiäisestä, Hyvän paimenen sunnuntai. Päivän teksti puhuu lampaista ja paimenista. Jeesuksenkin käyttämä vertaus seuraajistaan ei ole kovin mairitteleva tässä ajassa. Lampaat ovat laumaeläimiä, johdateltavissa ja paimennettavissa. Musta lammas näyttäytyy tässä rohkeana yksilönä, joka uskaltaa olla omaa mieltään, laumasta erottumisen uhallakin.
Raamatun suuren kertomuksen kumu tuntuu kaukaiselta tässä maailmanajassa, jossa kaiken aikaa käydään sotaa, hiljaista tai näkyvää. Viattomat kärsivät aina siellä, missä veli taistelee veljeä vastaan, ihmisheimo toistaan, ja veri virtaa. Ihminen voi hyväuskoisesti uhrata elämänsä aatteen puolesta, mutta aate ei voita, kuolema voittaa, ja valta päätyy milloin kenenkin käsiin.
Voi olla, että suuren kertomuksen kumu kuuluu, mutta aika ei enää tunnista eikä tunnusta sen alkuperää.
Ja väsymystä, pääasiassa. Sen tietää hän, joka on erilaisia ikäviä oireita aiheuttavaa virusta yrittänyt elimistöstään nitistää. Ihmettelee miten verkkaan tämänikäinen toipuu mistä tahansa elimistön häiriötilasta. Ei käy se enää kahdessa yössä ja yhdessä päivässä. Vuoteen tuntumassa saa nuhjuilla päivän jos toisenkin, lääkitsi tai oli lääkitsemättä.
Hiljainen viikko on alkanut. Olisi aika löytää uudelleen tähän ajankohtaan liittyvä hengellinen merkitys. Jos vain jaksaisi. Onko se tällä kertaa sitä, että voi tunnustaa jaksamattomuutensa ja vapauttaa itsensä kaikista ylevistä (tai mistään) pyrkimyksistä?
”Haetaan, koristellaan ja siunataan virpomavitsoja. Pajunvarvuilla lyödään kahden puolen, samalla siunaten tai loitsien, perheenjäseniä, sukulaisia ja naapureita. Saadut oksat säilytetään oven, ikkunan tai ikonin päällä vuoden ajan. Palkaksi heti tai viikkoa myöhemmin muna, makeisia, rahaa tai pääsiäisateria.”
”
”Virpoin varpoin tuoreeks terveeks, rikkaaks rakkaaks, vanhaks vakkaaks, mie virvon viisahaks, taputtelen taitavaks!”
(Pääsiäispilke, juhlaperinteitä, SKS 2000)
Paavinkirkko ja ortodoksikirkko kunnioittavat Neitsyt Mariaa kaikista pyhistä ihmisistä korkeimpana. Pyhän Kolminaisuuden rinnalle nostettu Jumalanäiti, Taivaan Kuningatar, on monille vanhojen kirkkojen jäsenille läheisempi ja tärkeämpi kuin Poikansa. Luterilainen kirkko korostaa Marian esikuvallista nöyryyttä Herran palvelijattarena, jumalallisen tehtävän välikappaleena. Niin kuin yksityisillä kristityillä on oma näkemyksensä uskon kysymyksistä yleensäkin, niin myös suhde Mariaan on hyvin henkilökohtainen. Palvonta on minulle vierasta, mutta tunnen Marian naisena ja äitinä hyvin läheiseksi hahmoksi, siksi myös katolisten kirkkojen Maria-patsaat ja ortodoksien ikonit puhuttelevat.
En ole koskaan elämässäni oikeasti itse nähnyt nälkää. Olen tietysti ollut nälkäinen – mikä ihana tunne ruokapöydän ääreen käydessä – mutta se onkin eri asia. Aika ajoin uutiset näyttävät meille kuvaa Afrikan kuivuusalueilta, jossa lapset ovat niin nälkiintyneitä, että saattavat kuolla kameran edessä kirjaimellisesti käsiin. Katsoja järkyttyy ja lähettää ehkä liiastaan jotain avustusjärjestölle – ja tilanne unohtuu uusien uutisten virtaan.
Milloin viimeksi kiitin leivästä ruokapöytään käydessäni? Tai annoin omastani jonkun hyväksi, jolla ei ole?
Monissa kristillisisssä kirkoissa paastonaikaan sisältyy pidättäytyminen liharuuasta ja nautintoaineista. Paastota voi myös asioista, jotka vievät liikaa aikaa ja huomiota. Kysymys on siis oman elämäntavan tutkistelusta, vääristymien vapaaehtoisesta oikaisusta.
Keskustelin veljeni kanssa taannoin puhelimessa armosta. Riittääkö kristitylle se, että Kristus on kärsimyksellään ja kuolemallaan lunastanut ihmiskunnan synnit? Voiko sen vain uskossa ottaa vastaan? Pitäisikö uskovan koettaa itse korvata paastoin, rukouksin ja kieltäymyksin tätä uhria?
Armo ei olisi armo, jos siihen sisältyisi korvausvaatimus. Jos paastoan, teen sen armosta kiitollisena.
Kävelin metsäpolkua kotiin päin, kun vastaani tuli nuori äiti pulkkaa vetäen. Punaisessa pulkassa istui pienempi ja isompi, tyttöjä molemmat. Isompi hyräili Pikkulintulaulua: ”Laula, laula, laula sinä vaan, laula, laula, laula sinä vaan…”
Tulin yhtäkkiä iloiseksi. Tarvittiin Lapsi muistuttamaan tästä.
Vainojen uhrien muistopäiväksi nimetty sunnuntai pysäyttää miettimään hetkeksi miten monella tavalla ja kaikkialla ihmiset uhriutuvat. On yksityistä ja kansaan tai heimoon kohdistuvaa vainoa, on kapinoita ja sotia, on väkivaltaa, henkirikoksia, on onnettomuuksia. Maailma on sekä paha että hyvä, koska ihminenkin on. Uhri ei aina ole viaton, mutta syytönkin voi joutua uhriksi. Poliittisen vainon uhrit tai kovia kokeneet julkisuuden henkilöt saavat kyllä huomiota, mutta kuka muistaa uhria, joka ei hae empatiapisteitä vaan kantaa kokemansa vaieten?