Harvoin tapaavat ystävät toivottelevat toisilleen erotessa: pidä huoli itsestäsi. Joskus ihmisen elämäntiessä on tiettyjä pätkiä karua polkua. Jos tietää mihin on matkalla, jaksaa sinnitellä. Jos ei tiedä, voi kadottaa halun tai kyvyn jaksaa. Loputtoman tuntuinen erämaa vie voimat, ellei ole evästä mukana tai osu keitaalle.  Mistä saat evästä matkallesi? Missä on keitaasi?

Lähimmäisen vastakohta ei ole kauimmainen, paremminkin ohitettu. Tulee tilanteita, joissa jonkun pitäisi tehdä jotain. Omatunto muistuttaa toisinaan tuttuja tai tuntemattomia kohdatessa: kysy edes. Joskus apua ei tarvita tai sitä ei huolita, joskus apu ei ulotu tai ehdi tai riitä. Pysähtyessäni kysymään, olen ilmaissut lähimmäisyyteni ja antanut hiukan toivoa, vaikka en voisikaan auttaa.

Veera ja Kaapo löysivät kesän

Lapset ovat löytäjiä, joista aikuisina tulee ikuisia etsijöitä. Ainakin monista aikuisista tulee. Ryntäillään sinne tänne, riennetään idolien perään. Epämääräinen ikävä kaihertaa mielen pohjaa. Kunpa joku joskus jossain kertoisi miten elää, että tulisi onnelliseksi.

Jos vain pysähtyisin, osaisin olla hetken auki, kuunnella, katsoa, tuntea. Onni on tässä, odottaa löytäjää.

Kesän lämpimässä sylissä, auringon hymyssä ja sateen virkistävien pisaroiden alla on hyvä muistaa kuolemaa, omaa kuolemaansa. Jossain tuolla edessä päin se on, odottaa, että ehdin sinne.

Maailmassa on paljon aidosti viihtyisää, kaunista, aisteja lumoavaa, nautittavaksi tarkoitettua. Paljon on myös pinnallista kuohua, ilon räimettä ja totuuden nimissä roihuavaa, kitkeränä savuna haihtuvaa.

Kristallihetket, jotka elämä antoi ja vielä antaa, niistä kiitän.

”On olemassa kirkas ja valoisa tie / pisarat ja kukkasten lehdet putoavat kaikkialle / oli olemassa vielä kerran sanon oi kauniit ihmiset / taivaat ja yksi taivas ja maa oli kimmellystä tämän muotoa / ja tämän muotoa meri ja ilma. Ja hävitäkseen kaikki –  / kun pisarat ja kukkaset putoavat / on olemassa kirkas ja valoisa tie”

(Runo Jyrki Pellinen)

Kirkossa. Markus-papin saarna oli eräänlainen meditaatio tavallisen seurakuntalaisen kosketuskohdista kirkkoon. Meditaation yhdistävänä teemana oli vuorella Kristuksen kirkastumisen hetkellä Pietarin sanoma: ”on hyvä, että me olemme täällä”.

Kasteesta alkaen on nimeni ollut kulloisenkin kotiseurakunnan kirkonkirjoissa. Kuolemaani asti niin tulee myös olemaan. Vaikka näin olen sangen kirjavassa seurassa. Vaikka rinnalla kulkee monta, jonka mielipiteitä tai  raamatuntulkintoja en ymmärrä. Vaikka samaan ehtoollispöytään polvistuu eri tavalla uskovia ja uskomattomiakin yksilöitä. Ihmiset tulevat ja menevät kulloisenkin tuulen työntäminä. On hyvä, että kirkko on yhteisö, joka ei erota vaan yhdistää.

Niin virtaavat vedet, uomassaan pyörteillen. Ja koivun lehdet taipuvat janoisina vettä kohti. Luoja puhuu luonnon kieltä ja hengen koskettama sen kuulee.

Äitini – poissa; läsnä unissa, muistoissa, kättensä töissä. Itse äitinä, läsnä, taustalla, aikuisille pojille, jotka elävät kiihkeintä aikaansa. Lastenlasten äiti, joka on tuonut mahdollisuuden isoäitinä rakastaa ja ihmetellä uutta elämää.

Jokaisella on äiti, läsnä tai poissa, lähellä tai kaukana. Kaunista äitienpäivää kaikille!

Alttarille on aseteltu valkeat kukat, paljon vihreää. Kuusi kynttilänliekkiä liikahtelee levollisesti. Kuorin seinälle heijastuu sunnuntain teemakuva Korotettu Kristus. Kellojen vaiettua alkavat urut soida ja messun toimittaja avustajineen tulee kuoriin juhlakulkueessa. Hilkka kantaa kulkueristiä. Hän on palvellut uskollisesti jo kauan seurakuntamme suntiona. Muistan hänen työtoveruuttaan lämpimästi. Hän on ihminen, jolla on harvinaista hienotunteisuutta ja tilannetajua.

Mietin uskoni tilaa penkissä istuessani. Tiedän, ettei usko ole omasta viisaudesta tai voimasta riippuvainen, mutta ei se staattistakaan ole. Olen tuntenut uskoni hapertuvan, murenevan reunoiltaan, jotenkin huokoistuvan. Siinä kuitenkin on jokin minuudesta riippumaton luja ydin, joka ei murene. Ehkä on niin, että usko elää ikääntymisen tuomien tuntojen mukana.   

Samuli-pappi puhaltaa tekstien välisoiton pasuunallaan ja Lotta-kanttori kuvioi pianolla melodiaa. Kuulostaa raikkaalta ja energiseltä urkujensoiton lomassa. Saarnassa Samuli-pappi tulee maininneeksi, että kymmenen vuotta sitten helatorstaina hänet vihittiin papiksi. Muistan hänet ja Ari-kirkkoherran rovastikunnan kehitysvammaisten rippikoululeiriltä 1990-luvulla. Ari oli nuori pappi silloin ja toimi rippikoulun vastaavana teologina. Samuli oli seurakunnassamme kesäteologina vastuullaan myös yhden rippikoulupojan fyysinen huolenpito. Varsin diakoninen tehtävä nuorelle teologiopiskelijalle.

Penkeissä olisi tilaa enemmällekin väelle, mutta ne tutut kasvot siellä nytkin huomaa. Ihanaa, että on monta moikattavaa, kun soljumme ulos. Tänään ei ole kirkkoväärtejä alasalin keittiössä kahvinlaitossa, joten kukin menee kotiinsa kirkkokahville, pyhän tuntu mukanaan.

Sunnuntain otsikko viittaa rukoukseen. Tiedän monta, joilla on käytössä lapsena oppimansa iltarukous, jossa puhutaan levosta, suojasta, taivaasta. Eräänlainen mantra, tottakai, mutta miksi ei. Hätärukous, sydämen huuto, puristuu ihmisestä yllättävässä tilanteessa, jossa omat voimat ja selviytymiskeinot eivät riitä.

Monen usko on ajatuksissa käytyä polemiikkia järkeen käyvän ja itselle sopivan maailmanselityksen puolesta. Sydämen puhe on rukousta, jossa en yritä selostaa itselleni, muille enkä Jumalalle mitä mieltä milloinkin olen ja miten elämäni asiat olisivat paremmin. Jos Jumala on, hän on tietoinen missä täällä mennään ja mitä tarvitaan, riittää huokaus: Ohjaa mua. Jos Jumalaa ei sinulle ole, kuka kuulee sydämesi puheen? 

veden laulu; tihkusateen pianissimo

puron  leggiero metsässä, tunturilla,

ryskivien jäiden furioso keväisellä joella

sulavesien hajahiusitku kalliota vasten, glissando