Todellinen rakkaus on sitä, että ei tule sivalletuksi menneillä. Sitä, että sallii toisen muuttua, kasvaa, kehittyä – ja haurastua. Sitä, että ei hylkää toista, vaikka näkee hänen murenevan. Myös ei-toivottuun suuntaan muuttuminen on hyväksyttävissä, jos ei kadota suhteen ydintä. Ytimessä on rakkaus, tietoisuus, joka yltää tunteisiin asti: olet minulle ainoa laatuisesi ihminen.
tänä vuonna Joulun Lapsi
löytyi hylättynä huoltorakennuksen takaa
yksin ja kylmissään
enkeli mikael
sattui kulkemaan siitä
kuuli itkun ja löysi lapsen
hän riisui siipensä, levitti ne lapsen ylle
ja kutsui taivaallisen sotajoukon
ihmisen lapselle avuksi
enkeleitä on
he sytyttävät toivon kynttilän
joka muistuttaa: älä kulje ohi
myös sinä voit olla enkeli
hänelle joka itkee yksin
*
Jouluna 2013 blogiystäville
Ellinoora
Viime jouluna olimme Istanbulissa. Erilainen joulu kuin koskaan ennen.
Ensi joulukin on erilainen.
Jo lähtemisen ajatus vapauttaa paljosta täytymisestä, joka liittyy joulun viettoon kotona.
On hyvä välistä astua ulos tutusta. Näkee toisin, kokee joulun eri kulmasta.
Adventti – saapumisen ja lähtemisen odotus.
Toivotin tuttavalle hyvää adventtia viikonloppuostoksilla kaupassa ohimennen tavatessamme. Näin hämmennyksen hänen katseessaan. Viettävätkö ihmiset enää adventtia, mietin. Enkä nyt ajatellut adventin hengellistä sisältöä, ihan vain perinteitä, hoosiannakirkkoa, adventtikynttelikköjä neljälle valkealle kynttilälle.
Hoosiannasta kerrotaan tehdyn moderni versio, jota en ole vielä kuullut, mutta josta arvattavasti on siivottu pois Daavidin poika ja Herran nimi. Huomisaamuna se vanha versio taas lauletaan seisten kirkoissa.
Sytytän ensimmäisen valkoisen kynttelikössä. Sen vierellä on hennosti punertavia valkeita tulppaaneja lasimaljassa. Saunan jälkeen joimme glögiä. Katselen pihaan sytytettyä lyhtyä ja Toisen ripustamaa valonauhaa katajan uumilla. Hyvää Adventtia kaikille!
Kun jokin ajastaika päättyy, kuten pian kirkkovuosi, tunnen miten minussa hiljenee ja kumarrun odottamaan. On myötäiltävä hämärää, pimeää, niin kauan kuin sen aika on. Turha väsyttää itseään taistelemalla vastaan. Pian, ihan kohta on valoisaa.
”Yön synkkyys ei ole yötä, Sinulle,
Yö loistaa kirkkauttasi, Herra”
(Taizé-hymni)
Juhlaan ei aina tarvita kukkuraisia pöytiä, isoja lahjapaketteja, suuria sanoja.
Silmiin katsova läsnäolo riittää tai lämmin ajatus, kaukaakin kerrottu.
On nöyryyttävää joutua pyytämään anteeksi. Nöyrtymisen tarvitsee, että voisi välttää satuttamasta toista uudelleen. Nöyrtymisen tarvitsee, että ei satuta itseään toistamalla virheitään. Ja siihen tarvitaan armahtavan Jumalan apua.
Tahallisen loukkauksen anteeksi antaminen lähimmäiselle on melkein mahdotonta. Miksi pitäisi antaa anteeksi, jos ei pyydetä? Siksi, että jokainen anteeksiantamaton loukkaus jäytää sielua kuin parantumaton tauti. Siksi, että sielu tarvitsee anteeksiantamista kuin kukka aurinkoa.
Uskonpuhdistuksen muistopäivä kirkollisessa kalenterissa muistuttaa minua henkilökohtaisesti siitä, että menneiden muistelemisen sijasta kannattaisi keskittyä käymään tosissaan keskustelua paitsi kristillisten kirkkojen kesken, myös kunkin kirkon sisäisiä keskusteluja. Luterilaiset tuskin ovat uskossaan puhtaampia kuin muutkaan Kaikkivaltiaan silmin katsottuna. Meillä olisi tehtävää kirkkomme piirissä vaikuttavien ns. herätysliikkeiden opillisten vääristymien saattamisessa raiteilleen. Ei kai puhdas usko voi sisältää oikeassa olemisen hybristä tai kenenkään tuomitsemista helvettiin. Eihän?
kurotun kohti taivastasi, Armollinen
maahan kylvetty olen, maasta kasvanut, maahan palaava
jokin minussa aina pyrkii valoon, Sinua kohti
kurotumme kohti toisiamme
haromme tuulta, antaudumme myrskylle, paljastumme
armosi ankarassa valossa
vesi huuhtoo ruohotukkaa, ranta tuoksuu vahvasti syksyltä
laiturin kylki liplahtaa vielä, vene on jo kumollaan
kohta täällä ei ole ketään joka lämmittäisi saunan
loiskahtaisi höyryten syntymäpuvussaan laiturilta veden syliin
uisi pitkin vedoin vastarantaa kohti ja takaisin
jättäisi märät jäljet laiturin iholle
pukeutuisi syksyyn
ja lähtisi