|
Viime jouluna olimme Istanbulissa. Erilainen joulu kuin koskaan ennen. Ensi joulukin on erilainen. Jo lähtemisen ajatus vapauttaa paljosta täytymisestä, joka liittyy joulun viettoon kotona. On hyvä välistä astua ulos tutusta. Näkee toisin, kokee joulun eri kulmasta. Adventti – saapumisen ja lähtemisen odotus.
Toivotin tuttavalle hyvää adventtia viikonloppuostoksilla kaupassa ohimennen tavatessamme. Näin hämmennyksen hänen katseessaan. Viettävätkö ihmiset enää adventtia, mietin. Enkä nyt ajatellut adventin hengellistä sisältöä, ihan vain perinteitä, hoosiannakirkkoa, adventtikynttelikköjä neljälle valkealle kynttilälle. Hoosiannasta kerrotaan tehdyn moderni versio, jota en ole vielä kuullut, mutta josta arvattavasti on siivottu pois Daavidin poika ja Herran nimi. Huomisaamuna se vanha versio taas lauletaan seisten kirkoissa. Sytytän ensimmäisen valkoisen kynttelikössä. Sen vierellä on hennosti punertavia valkeita tulppaaneja lasimaljassa. Saunan jälkeen joimme glögiä. Katselen pihaan sytytettyä lyhtyä ja Toisen ripustamaa valonauhaa katajan uumilla. Hyvää Adventtia kaikille!
Kun jokin ajastaika päättyy, kuten pian kirkkovuosi, tunnen miten minussa hiljenee ja kumarrun odottamaan. On myötäiltävä hämärää, pimeää, niin kauan kuin sen aika on. Turha väsyttää itseään taistelemalla vastaan. Pian, ihan kohta on valoisaa. ”Yön synkkyys ei ole yötä, Sinulle, Yö loistaa kirkkauttasi, Herra” (Taizé-hymni)
Juhlaan ei aina tarvita kukkuraisia pöytiä, isoja lahjapaketteja, suuria sanoja. Silmiin katsova läsnäolo riittää tai lämmin ajatus, kaukaakin kerrottu.
On nöyryyttävää joutua pyytämään anteeksi. Nöyrtymisen tarvitsee, että voisi välttää satuttamasta toista uudelleen. Nöyrtymisen tarvitsee, että ei satuta itseään toistamalla virheitään. Ja siihen tarvitaan armahtavan Jumalan apua.
Uskonpuhdistuksen muistopäivä kirkollisessa kalenterissa muistuttaa minua henkilökohtaisesti siitä, että menneiden muistelemisen sijasta kannattaisi keskittyä käymään tosissaan keskustelua paitsi kristillisten kirkkojen kesken, myös kunkin kirkon sisäisiä keskusteluja. Luterilaiset tuskin ovat uskossaan puhtaampia kuin muutkaan Kaikkivaltiaan silmin katsottuna. Meillä olisi tehtävää kirkkomme piirissä vaikuttavien ns. herätysliikkeiden opillisten vääristymien saattamisessa raiteilleen. Ei kai puhdas usko voi sisältää oikeassa olemisen hybristä tai kenenkään tuomitsemista helvettiin. Eihän?
kurotun kohti taivastasi, Armollinen maahan kylvetty olen, maasta kasvanut, maahan palaava jokin minussa aina pyrkii valoon, Sinua kohti
kurotumme kohti toisiamme haromme tuulta, antaudumme myrskylle, paljastumme armosi ankarassa valossa
vesi huuhtoo ruohotukkaa, ranta tuoksuu vahvasti syksyltä laiturin kylki liplahtaa vielä, vene on jo kumollaan kohta täällä ei ole ketään joka lämmittäisi saunan loiskahtaisi höyryten syntymäpuvussaan laiturilta veden syliin uisi pitkin vedoin vastarantaa kohti ja takaisin jättäisi märät jäljet laiturin iholle pukeutuisi syksyyn ja lähtisi
Huomenna kristikunta viettää arkkienkeli Mikaelin ja kaikkien pyhien enkelien päivää. Luterilaisessa kirkossa enkelien pyhää kutsutaan Mikkelinpäiväksi. Taivaalliset olennot, joista raamatussa ja virsikirjassa puhutaan, ovat osa uskon maailmaa. Ei niitä ole sille, joka ei taivaallisiin usko. Tunnen useita ihmisiä, jotka kertovat nähneensä valohahmon unessa tai puolivalveilla ja tulkinneet sen enkeliksi. Joskus sillä on sanoma, joskus se on vain turvaa tuova olento tuonpuoleisesta, joka lähetetään paikalle hädän hetkellä. ”He varjelevat lapsuuden ja nuoren elämämme,/ seuraavat päiviin vanhuuden, kulkevat lähellämme” Virsi 137
Omenapuu on lumoava keväässään nuppuisena ja kesässään tuoksuvin kukin. Kaunis se on syksyssäänkin, kun hedelmät hiljaa kypsyvät. Jotain ikiaikaista on puun tehtävässä: kasvaa, kukkia, kantaa hedelmää, kuihtua viimein ja maatua tehtävänsä tultua täytetyksi. Tänään olen siistinyt pihaa. Syyssateet ovat tulossa ja niiden takaa aikanaan talvi. |
|
