sadonkorjuuaika; vilja, marjat, juurekset – kypsää kaikki ja niin syötävän hyvää. olenko itse kypsynyt kokemusten myötä? oppinut jotakin, saanut aikaan jotakin hyvää? osaanko luopua turhasta ja antaa anteeksi pyytämättäkin? nytkö olen ihmisenä parhaimmillani?

minulle hyvin rakas maisema, kypsyvä viljapelto, metsän takana metsä, iltapilven hento punerrus kaiken yllä. viljankorjuun ja syyskyntöjen jälkeen maisema tummuu, kunnes lumen valo sen taas avartaa. täällä ei surra eikä huokailla maailman sotia ja kriisejä. en kanna minäkään huolta tulevista päivistä. luotan, että kyntö, kylvö, kasvu ja korjuu jatkuu – elämän ehjä peruskuvio.

jotkut päivistä vain ovat niin kirkkaita, levollisia, täyteläisiä tavalla, johon ei välttämättä kuulu tapahtumaryöppyjä tai erityisiä elämyksiä. herätessään tietää kuka on, missä ja miksi. tuntee elävänsä. tietää, minkä läpi on tullut tähän ja tietää mitä odottaa. vuoteelle käydessään kiittää elämästä, huoahtaa päivän pois ja nukahtaa unelmiinsa.

ihminen kaltaistensa joukossa on kuitenkin yksilö, uniikki, jossa näkyy merkkejä geenien ja kasvuympäristön vaikutuksista, kehitysvaurioita, koettujen kolhujen arpia, vaille jäämisen sielunkyhmyjä, tukahdutettujen itkujen ja vastarakkaudettomuuden äänetöntä kipua

sellaisenaan kaunis

toisilla on liekehtivät elämät, ja valot loimottavat silmiensä ikkunoissa

minussa tämä hiljainen harmaa kaipaus kukkii

kuin jäkäläruusut kiven iholla

 piha kukkii kevättään. vuokot ovat hiljaisia, keskenään kilpailemattomia kukkia. ne puhkeavat joka kevät kertomaan ujosti tarinansa ja väistyvät sitten värejä leiskuvien kesäkukkien tieltä. olen kerran osunut keväällä oikeaan valkovuokkometsään. oli kuin tähdet olisivat sataneet alas. puhdasta valoa…

pääsiäisiloni syntyi aamuauringon loisteessa, ortodoksista pääsiäisen aamupalvelusta kuunnellessa. avasin oven pihaan, tammen oksalla istui pikkulintu höyhen nokassaan.

mistä ilo syntyy? jos sydän on auki, ei isoja ihmeitä tarvita?

Lapsuudessani pajunkissoja sanottiin palmuiksi. Pajunoksista koristeltiin palmusunnuntaiksi virpomavitsat,  varsi kiedottiin värikkääseen kreppipaperinauhaan ja nauhasta tehtiin rusetteja. Virpomaloru oli harjoiteltu hyvin, se piti osata kuin vettä vain. Oma mummo ja ukko käytiin virpomassa, ei muita naapureita. Palmuoksat jätettiin mummolaan.  Palkka haettiin vasta pääsiäisaamuna. Oliko karkkeja, en muista, mutta ainakin keitetty ja värjätty kananmuna, joka kannettiin kotiin kuin aarre ja nautittiin asiaankuuluvalla hartaudella.

rajoille vyörytetään voimaa, se toimii viestinä, uhkana, esteenä. muureja nousee reviirien merkiksi enemmän kuin entisiä puretaan. reviireitä saa olla, rajaton maailma olisi turvaton maailma. mutta voisiko raja olla avoin kulkea

missä ovat tänään he, jotka uskaltavat olla aukkona maailman muureissa, kuolemankin uhalla

Kevät on kuoleman ja elämän rajapintaa. On talven kylmyyden ja hangen kurittamaa, näennäisen elotonta maata. Ovat puut, hiljaisia elämän virtoja täydet, uuteen kasvuun heräämäisillään. Eläimet ja ihmiset askaroivat reviireillään joka päiväisen ravintonsa eteen, mutta myös huomiselle pesää tehden.

Rajoilla väreilee väsynyttä odotusta, tulevan pelkoa, halua takertua, halua luovuttaa. Elämä on toiveikasta, etenevää liikettä. Kuolema on hiljainen salaisuus, joka aukeaa toiseen ulottuvuuteen tästä elämästä katsoen.