jotkut päivistä vain ovat niin kirkkaita, levollisia, täyteläisiä tavalla, johon ei välttämättä kuulu tapahtumaryöppyjä tai erityisiä elämyksiä. herätessään tietää kuka on, missä ja miksi. tuntee elävänsä. tietää, minkä läpi on tullut tähän ja tietää mitä odottaa. vuoteelle käydessään kiittää elämästä, huoahtaa päivän pois ja nukahtaa unelmiinsa.

ihminen kaltaistensa joukossa on kuitenkin yksilö, uniikki, jossa näkyy merkkejä geenien ja kasvuympäristön vaikutuksista, kehitysvaurioita, koettujen kolhujen arpia, vaille jäämisen sielunkyhmyjä, tukahdutettujen itkujen ja vastarakkaudettomuuden äänetöntä kipua

sellaisenaan kaunis

toisilla on liekehtivät elämät, ja valot loimottavat silmiensä ikkunoissa

minussa tämä hiljainen harmaa kaipaus kukkii

kuin jäkäläruusut kiven iholla

 piha kukkii kevättään. vuokot ovat hiljaisia, keskenään kilpailemattomia kukkia. ne puhkeavat joka kevät kertomaan ujosti tarinansa ja väistyvät sitten värejä leiskuvien kesäkukkien tieltä. olen kerran osunut keväällä oikeaan valkovuokkometsään. oli kuin tähdet olisivat sataneet alas. puhdasta valoa…

pääsiäisiloni syntyi aamuauringon loisteessa, ortodoksista pääsiäisen aamupalvelusta kuunnellessa. avasin oven pihaan, tammen oksalla istui pikkulintu höyhen nokassaan.

mistä ilo syntyy? jos sydän on auki, ei isoja ihmeitä tarvita?

Lapsuudessani pajunkissoja sanottiin palmuiksi. Pajunoksista koristeltiin palmusunnuntaiksi virpomavitsat,  varsi kiedottiin värikkääseen kreppipaperinauhaan ja nauhasta tehtiin rusetteja. Virpomaloru oli harjoiteltu hyvin, se piti osata kuin vettä vain. Oma mummo ja ukko käytiin virpomassa, ei muita naapureita. Palmuoksat jätettiin mummolaan.  Palkka haettiin vasta pääsiäisaamuna. Oliko karkkeja, en muista, mutta ainakin keitetty ja värjätty kananmuna, joka kannettiin kotiin kuin aarre ja nautittiin asiaankuuluvalla hartaudella.

rajoille vyörytetään voimaa, se toimii viestinä, uhkana, esteenä. muureja nousee reviirien merkiksi enemmän kuin entisiä puretaan. reviireitä saa olla, rajaton maailma olisi turvaton maailma. mutta voisiko raja olla avoin kulkea

missä ovat tänään he, jotka uskaltavat olla aukkona maailman muureissa, kuolemankin uhalla

Kevät on kuoleman ja elämän rajapintaa. On talven kylmyyden ja hangen kurittamaa, näennäisen elotonta maata. Ovat puut, hiljaisia elämän virtoja täydet, uuteen kasvuun heräämäisillään. Eläimet ja ihmiset askaroivat reviireillään joka päiväisen ravintonsa eteen, mutta myös huomiselle pesää tehden.

Rajoilla väreilee väsynyttä odotusta, tulevan pelkoa, halua takertua, halua luovuttaa. Elämä on toiveikasta, etenevää liikettä. Kuolema on hiljainen salaisuus, joka aukeaa toiseen ulottuvuuteen tästä elämästä katsoen.

kaikki pimeydet / kaikenlaiset / mahtuvat valoon kasvokkain.// vain se pimeys / joka meissä on toisiimme selin / jää pimeyteensä. // mutta etkö Sinä hengitä sielläkin?  (Anna-Maija Raittila)

   ihmeellisen kevyt aamu hyvin nukutun yön jälkeen. vedän verhot. lasin takana sataa lunta, hyvin pehmeästi, hyvin hiljaa. kokoonnumme kappeliin ehtoollismessuun. vain yksi puuttuu joukosta. katselen retriittimatkalaisiamme paikaltani takaa. sydämen täyttää rakkaus, heltymyksen kyyneliin asti. Kristuksen kasvot, jokaisessa.

   aamiaisen jälkeen palaan rannalle. eilinen kirkas jää on nyt puhtaan valkeaa lumiaavaa. kumu on lakannut, on täysin hiljaista. polun varrella lumesta pilkistää kohmeisia sinivuokon lehtiä. kallio on saanut lumiharson otsalleen. sinne nousevalla tiellä ei näy vielä askeltakaan.

   mietiskelyrukoukseen asetan alttarikimpusta irrotetut punaiset kukat alas laakeaan maljaan antautumisen symboliksi. hiljaisuus on syvä, kevyt ja kirkas. kukaan ei kiirehdi pois.

   saamme lounaaksi uunilohta ja hedelmäsalaattia. kysyn jälkeen päin emännältä herkullisesta kalan kuorrutuksesta.  – smetanaa ja tuorejuustoa, ei kummempaa, sanoo hän. ruokailun jälkeen muutama jää takan ääreen selailemaan kirjoja. hiillos hehkuu. ajattelen maallista rakkautta, sen roihahduksia, kipunointia, hehkua, tuhkaa.

   päivärukoushetken jälkeen hiljaisuus päättyy. jo kappelin eteisessä joku lausuu ensimmäiset sanat. me tarvitsemme tämänkin yhteyden muodon. se liittää meidät arkeemme, toisiimme, samaan ihmisyyteen.

***

   aamu on raikas, muutaman pakkasasteen viileys tuntuu kasvoilla, kun kävelen lyhyen matkan ohjaajien majoituksesta hirsikappeliin. sytytän alttarikynttilät ja säädän sopivasti valoa, että näemme lukea psalmin yhteen ääneen ja laulaa virren. istun tavallisella paikallani takana. vähitellen tuolit täyttyvät.

tahdon pelkäämättä antaa Sinun pitää huolta kaikesta, mikä kohoaa tietoisuuteeni…  

   aamiaisen jälkeen ihmiset katoavat kuka minnekin. jotkut palaavat huoneisiinsa, toiset ulos, muutama jää takan ääreen lueskelemaan tai muuten vain mietteisiinsä. otan kameran ja nousen kalliolle, jolta voi nähdä kauempana alapuolella lepäävän järven vastarannan metsiin. metsäpolulla on valoisaa, aurinko pilkahtelee. erotan järven suunnalta matalaa ääntä. kun laskeudun rantaan, ääni voimistuu. jää kumahtelee! erikoinen elämys tässä hiljaisuudessa.

   ohjaajaparini on miettinyt teemaan liittyviä ajatusvirikkeitä, joita kokoonnutaan kuulemaan takan ääreen. hän sanoo antautumisesta, että siinä on riskin ottamisen vivahde, pelko itseytensä kadottamisesta. ihmissuhteessa on aina mahdollista pettyä ja pettää, haavoittua ja haavoittaa. kuitenkin juuri haavojen ja kipujen kautta Jumala tulee ihmisen elämään.

mieleeni nousee oma kipukohta. enää se ei tunnu niin raastavalta, kun ajattelen sitä rakkauden Jumalan siltana elämääni. luovutan mielessäni elämäni Jumalan rakastavaan olemukseen. sitäkö on rakkaudelle antautuminen tässä kontekstissa?

   lounaaksi saamme maukasta kasvis-kanapataa ja marjapaistosta. musiikki soi hiljaa taustalla ja aterimet kilahtelevat vaimeasti. ihmiset näyttävät olevan syvällä omissa mietteissään. lepotauon käytän paikkaamalla katkonaista yöunta ja hoitamalla päänsärkyä, joka alkoi tuntua illalla. kahvi virkistää ihanasti pienen unen jälkeen ja päänsärkykin häviää.

   hiljainen rukoushetki alkaa teemaan liittyvällä ajatuksella. oma hiljaisuus syntyy helposti ja vie kohta syvälle. viidentoista minuutin jälkeen tulen tietoiseksi ajasta ja päätän sitten  mietiskelyn siunaussanoihin.  muutama nousee ja lähtee, muut viipyvät vielä. mietiskelyyn tottuneelta menee helposti puolikin tuntia, mutta 20 minuuttia on retriitissä sovittu aika.

   aurinko laskee verenpunaisena järventakaisen metsän syliin ja taivas rusottaa. päivällisen ja vesperin jälkeen useimmat menevät saunaan. jään kappeliin keskustelua varten. päivä päättyy iltateehen ja kompletorioon. ohjaajaparini kanssa keskustelemme huoneessani vielä myöhään retriittien tulevaisuudesta ja muista seurakunnan toimintaan liittyvistä asioista.

ajat ja aionit hupenevat. elämä tasaa huippuja, näyttää laakson pohjaa. yhä uudelleen kiipeämme kirkastusvuoremme rinnettä nähdäksemme Jumalan valokasvot.

*jatkuu