Johannes-passio palmusunnuntaina kirkossa, Matteus tänään Teemalta, kotona taustalla Bachin lempeistä lempein 4 Suites for Lute, Eduardo Fernándezin kitaraversiona. Hiljaisen viikon päivien hiljaista musiikkia. Olen vihdoin ja vähän yllättävästi ymmärtänyt jotain passiomusiikin ideasta. Voiko olla, että tajuaminen tähän mittaan on todella kestänyt nämä vuosikymmenet – eikä tämäkään ole lopullista.

Johannes-evankelista laulaa raamatun kärsimyskertomusta tehtävästään tietoisena, hallitusti. Kuoro aaltoilee ja myrskyää ihmiskunnan vaihtuvissa mielialoissa. Solistit eläytyvät yksilön kokemukseen. Kuulemani Johannes-passion Jeesus-basso lauloi hämmentyneenä kuin olisi kysellyt tämäkö tosiaan oli tarkoitus. Jumalani, Jumalani, miksi…

Bachin passiokertomukset antavat tilaa kokea musiikillisia väristyksiä sekä suuren kertomuksen dramatiikkaa monesta näkökulmasta. Mitä totuus itse kullekin onkin, itse suuri kertomus ei muutu.

kevät pyrkii kuulolle sirkutellen, piiskuen / antautuu katseltavaksi väreinä, vilahtaa hohtona 

kosketa untuvaista nuppua, lehdykkää / salli hulmahtaa hiukan sydämessä / aurinkoisena päivänä / kun hiekka rahisee askelissa / ja tuulessa on sulavan maan tuoksu

Suurenmoista on tuntea miten runoni kasvaa / sitä mukaa kuin itse kutistun. / Se kasvaa, se ottaa minun paikkani. / Se tunkee minut sivuun. / Se työntää minut pesästä. / Runo on valmis.

(Tomas Tranströmer, suom. Caj Westerberg)

valo pisaroi routamaasta, tuuli kahisuttaa kuihtuneita lehtiä. kuolla, maatua, tulla maaksi, josta nousee uutta elämää. kuoleman kauneus: jossain muodossa elämä on ikuista.

elämän risukoissa versoo kauneus. sitoudun yhä muistamaan sen.

puu herättelee jo silmujaan. odotan vaiti, kuulostelen, hengittelen kevään aavistuksia. häikäistyn avarasta sinestä, jossa ajatuspilvet lipuvat. tuulenhenki sukii sulkiani. kun vain levitän siipeni, lennän. luotasi, luoksesi.

Läjiä likaista lunta. Marraskasvoinen maa. Kaduilla lätäköitä, sepeliä, kadunvierillä talviset koirankakat.

Toissapäivänä auringonpilkahduksia. Eilen räntää, tuulta. Tänään pilvistä, tuulessa raikas tuoksahdus.

Linnut lentävät yli pohjoiseen, ihmiset etelään. Pihapensaissa säpisee.

Värit haaleina, vielä. Vain kuusten vihreä, verentumma.

Kirkko täyttyy ripeästi. Messu alkaa vanhalla virrellä, jota säestää  vt. kanttori, jolla on upea lauluääni. Säestys kulkee virrenpoljennolla ja alkuperäissävellajissa. Se on mezzoäänelle vielä miellyttävän soinnikasta laulaa, mutta moni mies vaikenee kakkosoktaavin tuntumassa. Seurakunnalle kerrotaan, että vuoden alusta lähtien on alettu käyttää vuorotervehdyksissä  ykkössävelsarjaa. Se on se niekullinen. Sini-pastori laulaa osansa kauniisti.
Nykyään messuosia muokataan luovasti liturgista riippuen. Minua se miellyttää, yllätykset ovat yleensä mukavia.

Evankeliumi on lyhyt, se kertoo Jeesuksen kiusauksista erämaassa. Saarnassa pastori käyttää apuna kahta seurakuntalaista, jotka saavat kumpikin kertoa omista kiusauksistaan. Molemmat ovat keski-ikäisiä naisia. Jään miettimään mitä pari miestä olisi kiusauksistaan sanonut, mutta arvaan, että kukaan mies ei nousisi seurakunnan eteen avautumaan aiheesta päivämessussa. Mitä mahtaa läsnäoleva rippikouluryhmä miettiä naisten tähän tarkoitukseen valituista kiusauksista. Mitä mieltä toteutuksesta olenkin, saarnan pointti jää selkeänä mieleen: Koska Jeesus on ollut kiusattu ihmisen tavoin, hän voi ihmistä ymmärtää ja auttaa. Minulle riittää se, että hän ymmärtää. Olen kiitollinen, että Sini jättää pakotetun ’rauhankättelyn’ pois ehtoollisliturgian keskeltä. Saamme lähteä Jumalan Karitsan hartain sävelin saateltuina alttarille. Kättelyjen ja halausten paikka on sitten kirkkokahveilla.

jokaisella kuukaudella on mielessäni oma värinsä ja kukkaolemuksensa. jostain syystä tämänvärinen pelargonia on helmikuun oloinen: pienikukkainen, meluamattoman ystävällinen, heleä ja runsas. en saanut lähetettyä yhtään varsinaista ystävänpäiväkorttia. olkoon tämä kukkatervehdys sellainen sinulle, joka täällä käyt.  

tänä ystävänpäivänä muistelen vanhusystävää, joka viikko sitten lähti elämästään armollisen ja lempeän kuoleman mukaan. ajattelen ystävien merkitystä elämässäni. olen kiitollinen jokaisesta, joka vuosien mennen on ollut ja yhä on. ystävyys on antamisen ja vastaanottamisen kaunis kehä, sillä tavalla ikuisen ilmentymä. ihmiset tulevat, elävät ja menevät pois. elämä jatkuu ikuisesti.

”päivä kun nousee, sammuvi tähti, ei se iäks sammu, ken elämästä lähti…”

kun aikapoikanen on lähtenyt, singahtanut maailmalle kyhäämään pesäpoteroaan toisen maan maisemiin, on emon olo orpo kuin talveen unohtuneen ruusunmarjan. sitä toivoo, että poikanen löytää sijansa sielläkin, mihin lähti ja kotiutuu niin kuin nyt maailmalle lentänyt voi. ja sitäkin toivoo, että se ikävöisi sen verran, että tulisi joskus takaisin kotikoloihinsa, missä voi puhua omaa kieltään ja tietää helposti miten ollaan. onneksi heitä on kaksi toisilleen tärkeää yhdessä lentämässä. lämpöisempi on uusi pesä kahden asua. hyvää matkaa…