Hoosianna puree! Adventtina seurakunta, tutut sekä harvemmin sinne ehtivät, täyttää kirkon. Omastakin edellisestä kirkkokäynnistäni on aikaa. Oliko se kuitenkin syyskuussa? On aina ihanaa mennä kotikirkkoon. Adventtimessu on juhlaa kulkueineen. Alttarilla on kuusi kynttilää ja valkeita ruusuja. Kirkon kaunein kukkaniitty on kuitenkin seurakunta, joukossaan nykyiset ja entiset työntekijät, joista moni on messussa mukana, vaikkei virkatehtävissä. Siitä tulee suloisen lämmin perheväen tuntu. Toivon, että moni muukin kokee näin.

Kirkkorakennuskin elää! Äärimmäisen yksinkertaiseksi ja niukkasävyiseksi aikanaan 1960-luvulla suunniteltu betonirakennus on vuosien myötä saanut lämmintä puuta seinilleen ja pehmentävän urkufasadin. Alttaripöytä rakennettiin uusiksi, irti seinäreliefistä, kaiteesta tuli keskeltä avoin.  Myös muu sisustus on vuosien mittaan elänyt. Tuli sateenkaariryijy saarnatuolin taakse, tuli muistokynttelikkö, joka myöhemmin siirrettiin alttariin. Siihen sytytetään nykyään esirukouksen yhteydessä kynttilä jokaiselle kastetulle lapselle, kuulutetulle parille ja poisnukkuneelle. Kastemaljan jalusta muistuttaa yhä savupiippua, mutta sen paikka on nyt keskikäytävällä alttaripöytää vastapäätä. Sen entiselle paikalle alttarin sivuun on tehty lastenpaikka, jossa messun aikana on toisinaan oikein eloisaa.

Tänä adventtina kirkko on saanut sivuseinälleen kastepuun. Sen runko muodostuu kristalleista, jotka kimaltavat kuin vesipisarat, ja lehvästö on käsin virkatuista pyöreistä pitsikuvioista. Puuhun kiinnitetään jokaiselle vuoden aikana kastetulle  lapselle nimikukka. Ari-kirkkoherra kertoi kastettuja olevan 200-250 vuosittain, niinpä on suunniteltu, että loppiaisena olisi edellisenä vuonna kastettujen perhekirkko, jossa kastepuun nimikukka luovutetaan omistajalleen. Näin tulee tilaa uusille pikku kukille.

Niin, mikä nyt jäi mieleeni messusta, on ajatus kivusta siunauksena. Se nousi jostain virrestä.  Kun siunauksen perusolemus on rakkautta, ansaitsematonta ja enenevästi hyvää tuottavaa – miten kipu voi olla siunaus. Sitä nyt mietin. 

adventtivalo pimeässä yössä voi olla yksikin ihminen, joka lahjoittaa ystävärakkautta, auttaa missä voi, rohkenee jäädä vierelle

  terveisinä adventtikirkosta virren 230 toinen säkeistö
hyvää adventtia sinulle

varisseet unelmat kesästä, niin kauniita luovutettuinakin

satonsa luovuttaneen ja uuteen kylvöön muokatun pellon rauha – minussakin

Heidän leposijoilleen loistaa marraskuun kalpea valo kuolivatpa uskossa tuonpuoleiseen tai siihen, että se oli sitten tässä, tämä elämä. Mikä lohduttaa heitä, joilla on suru ja muistot, katkerat tai kauniit. Mikä on vainajien kohtalo tämän elämän jälkeen, heräävätkö kirkkaaseen aamuvaloon uudessa todellisuudessa vai sammuuko kaikki kuolemaan?

Et tullut sinäkään kertomaan, jota nyt muistelen, sinä joka uskoit hyvän Jumalan lupauksiin. Emme edelleenkään tiedä, uskon varassa olemme. Onneksi usko ei ole meidän varassamme, vaan Jumalan.

harhaa vainko on lyhyt elämä… katson puuta tuokion, puu on totta, taivaskin, yhtä totta on vesi, johon puu kuvastuu, mutta kuva on harhaa…

sinä olet tosi… vaan mikä on tämä harha, jota katson?

Naapuri on silloin tällöin huomautellut pihavaahteramme oksasta, joka ulottuu heidän terassinsa ylle. Varmaan he saavat osansa myös värikkäistä syyslehdistä, mutta niistä ei ole sanottu haittaa olevan. Tällä viikolla Toinen haki tikapuut ja sahasi kolme alinta oksaa. Minä pitelin osallistuakseni tikapuita ja lohtuhalasin puuta itkusilmin jälkeen päin. Jonakin kauheana päivänä ne kaatavat koko puun, kun emme enää asu täällä.

Ei ole kaupunkipihan puilla vanhuuden turvaa eikä ihmisellä ikuista nuoruutta. Kun muutimme tähän pihaan, molemmat puumme olivat pikku taimia. Niistä näemme ajan merkit.

Kuuntelen pihaovella maan hiljaisia ääniä, lehtien kahinaa, linnun tiiskahduksia pensaassa. Kaupungin kohina laantuu viikonlopuksi. Orava juoksee touhukkaasti yli kadun, sen maailma ei tunne rauhallista kävelyä tai suojateitä.

Menijät ovat menneet ja palaavat kukin ajallaan ja tavallaan. Riisuudun viikon askareista ja raukenen saunan lämpöön. Huomenna on uusi päivä.

”…ennen sammumistaan liekki leimahtaa, ennen kuolemaansa joutsen joikuu…”

*kuolevan kesän viimeiset liekit loimuavat luonnossa. miten onkaan kuolema kaunis, kun se tulee näin.

”vain hiven tuhkaa iltapilven keinuun…”

ihminen ajattelee tulevaisuutta, sumumaisemaa, joka aukeaa, ei tarjoa kiinnekohtia, hiljaisuutta vain. mikä on, on nyt, tämä syksy, nämä keltaiset lehdet, ohi lipuneen kesän muisto. linnut lähteneet, taivas tyhjä, pihassa kukkivat viimeiset kukat. hengitän syvään hiljaisuutta, tunnen sen kipuna, siis elän.