adventtivalo pimeässä yössä voi olla yksikin ihminen, joka lahjoittaa ystävärakkautta, auttaa missä voi, rohkenee jäädä vierelle

  terveisinä adventtikirkosta virren 230 toinen säkeistö
hyvää adventtia sinulle

varisseet unelmat kesästä, niin kauniita luovutettuinakin

satonsa luovuttaneen ja uuteen kylvöön muokatun pellon rauha – minussakin

Heidän leposijoilleen loistaa marraskuun kalpea valo kuolivatpa uskossa tuonpuoleiseen tai siihen, että se oli sitten tässä, tämä elämä. Mikä lohduttaa heitä, joilla on suru ja muistot, katkerat tai kauniit. Mikä on vainajien kohtalo tämän elämän jälkeen, heräävätkö kirkkaaseen aamuvaloon uudessa todellisuudessa vai sammuuko kaikki kuolemaan?

Et tullut sinäkään kertomaan, jota nyt muistelen, sinä joka uskoit hyvän Jumalan lupauksiin. Emme edelleenkään tiedä, uskon varassa olemme. Onneksi usko ei ole meidän varassamme, vaan Jumalan.

harhaa vainko on lyhyt elämä… katson puuta tuokion, puu on totta, taivaskin, yhtä totta on vesi, johon puu kuvastuu, mutta kuva on harhaa…

sinä olet tosi… vaan mikä on tämä harha, jota katson?

Naapuri on silloin tällöin huomautellut pihavaahteramme oksasta, joka ulottuu heidän terassinsa ylle. Varmaan he saavat osansa myös värikkäistä syyslehdistä, mutta niistä ei ole sanottu haittaa olevan. Tällä viikolla Toinen haki tikapuut ja sahasi kolme alinta oksaa. Minä pitelin osallistuakseni tikapuita ja lohtuhalasin puuta itkusilmin jälkeen päin. Jonakin kauheana päivänä ne kaatavat koko puun, kun emme enää asu täällä.

Ei ole kaupunkipihan puilla vanhuuden turvaa eikä ihmisellä ikuista nuoruutta. Kun muutimme tähän pihaan, molemmat puumme olivat pikku taimia. Niistä näemme ajan merkit.

Kuuntelen pihaovella maan hiljaisia ääniä, lehtien kahinaa, linnun tiiskahduksia pensaassa. Kaupungin kohina laantuu viikonlopuksi. Orava juoksee touhukkaasti yli kadun, sen maailma ei tunne rauhallista kävelyä tai suojateitä.

Menijät ovat menneet ja palaavat kukin ajallaan ja tavallaan. Riisuudun viikon askareista ja raukenen saunan lämpöön. Huomenna on uusi päivä.

”…ennen sammumistaan liekki leimahtaa, ennen kuolemaansa joutsen joikuu…”

*kuolevan kesän viimeiset liekit loimuavat luonnossa. miten onkaan kuolema kaunis, kun se tulee näin.

”vain hiven tuhkaa iltapilven keinuun…”

ihminen ajattelee tulevaisuutta, sumumaisemaa, joka aukeaa, ei tarjoa kiinnekohtia, hiljaisuutta vain. mikä on, on nyt, tämä syksy, nämä keltaiset lehdet, ohi lipuneen kesän muisto. linnut lähteneet, taivas tyhjä, pihassa kukkivat viimeiset kukat. hengitän syvään hiljaisuutta, tunnen sen kipuna, siis elän.

Suon kasvot ovat kauniit, tyynet. Suolla viipyminen on aistien juhlaa: tuoksuja, tuoksuja, hiljaisuutta, ensin kukkailoa, sitten marjailoa, syksyisellä suolla ruskan väri-iloa. Kulkijalle maasto on vaativaa, upottavaakin. Olen kiitollinen pitkospuupoluista, kipeäjalkainenkin pääsee osalliseksi aistien juhlasta.

Isossa Kirjassa puhutaan jotain kaidasta tiestä, tuli mieleen. Sekin on valmis, mahdollinen kulkea.