”Jos sinulla on puutarha ja kirjasto, sinulla on kaikki mitä tarvitset” – ajatelma on kirjattu Ciceron nimiin.

minulla on vuodenajat, aina uudet. minulla on kukka, kukat, kukkia huoneessa, pöydällä, pihassa, metsässä, puistossa, niityllä – vuodenajasta riippuen. minulla on kirja, kirjat, kirjoja. kotona hyllyissä, luettavaksi haettuja, luettavana, luettuna. minulla on kaikki mitä tarvitsen.

paljon en tarvitse.

kohistu taas siitä mitä presidentti on eduskunnan  avajaispuheessa sanonut. en kuullut kyseistä puhetta, vain uutisiin pätkittyjä lausahduksia. ei niistä voi muuta sanoa kuin: onhan se niinkin. mietin kohinoita ja uhkakuvia. enemmän minua kiinnostaisivat faktatiedot, joista voi tehdä omia hiljaisia johtopäätöksiä. miten kohina syntyy? eikö siitä, kun kaikilla on kiire sanoa jotain jostakin, mitä joku on jossain sanonut. ja kohina se siittää uhkakuvat.

kesälempeässä tuulessa taipuillen, syysviimassa huojahdellen. hyytävässä pakkasessa, vaiti odottaen. kevään aavistus juurisilmuissaan.

hengittää valoa. avata mieli ja sielu valolle.

tavata ihmisiä. hoitaa ystävyyttä, solmia uudestaan katkenneita siteitä.

 havaita positiiviset signaalit. kertoa hyviä uutisia.

torjua viruksia kaikin keinoin. jättää tarpeettomat joukoissa kulkemiset, suunnata mieluummin metsäpolulle tai ladulle.

ilahduttaa itseä poikkeamalla arjen rutiineista. tekemällä jotakin toisin. lähteä. palata.  

iloita talvesta!

toissailtana näin elämässäni ensimmäisen kerran revontulia. on kerrottu, että poikkeuksellisesti tänä talvena on nähty revontulia myös eteläisimmässä Suomessa, jopa pääkaupunkiseudulla. toinen meistä huomasi valoilmiön ja kutsui katsomaan. pohjoisella taivaalla oli suunnattomia himmeästi eri värisiä valopilareita, joita katsellessa tuli juhlallinen olo. ikkunan jääkiteiden monimuotoisuutta ihmetellessä taas tajuaa talvisen luonnon kauneuden pienet hurmaavat yksityiskohdat.

valoa, valoa. miten kaipasinkaan valoa. nyt sitä on, aamu aamulta aikaisemmin heräävää, iltaa kohti kurottuvaa valoa, joka lumella sädehtii.

”olette valon, ette pimeyden lapsia…” mitä se merkitsee? ettei tarvitse piileskellä pimeässä. ettei pimeyskään ole enää läpitunkematon ja raskas, vaan viipyvän ja sarastavan valon keventämä.

valoisaa kevättalvea!

kynttilä kynttilältä valo kasvaa kohti joulua. ensimmäinen on hoosiannakynttilä, toinen joulun aavistus, kolmas joulun odotus, neljäs joulun valmistus. neljä yötä jouluun! ja tänään lauletaan kauneimpia joululauluja kaikissa kirkoissa, meilläkin. kokemus on, että laulut sytyttävät joulumielen, ja osallistuminen on enemmän kuin kuuntelu.

mistä ihmiset saavat jouluperinteensä? mistä syntyy boikotti, tarve paeta kliseiseksi koettua juhlimisen tapaa? mistä halu mitätöidä toisten kokemus?

miksi moni kokee joulun rasitteena, velvollisuuksien ja täytymisten tukahduttavana sumana? miten olisi mahdollista löytää joulun yksinkertainen ilo, se pieni liekki pimeässä?

eräs ystävä kirjoitti tänään: minä rakastan joulua.

lippu hulmahtelee vesisateessa ja kynttiläin liekit lyhdyissään, tuulta

sytytän toisen adventtikynttilän

ei mitään asetelmia, vain valkeita ruusuja kristallimaljassa ja sinisen hyasintin tuoksua

ei verhoa, ei puolustusta 

paljaasti itsenään on puu 

kesän mentyä ja syksyn 

ennen lunta, talvea