kohistu taas siitä mitä presidentti on eduskunnan  avajaispuheessa sanonut. en kuullut kyseistä puhetta, vain uutisiin pätkittyjä lausahduksia. ei niistä voi muuta sanoa kuin: onhan se niinkin. mietin kohinoita ja uhkakuvia. enemmän minua kiinnostaisivat faktatiedot, joista voi tehdä omia hiljaisia johtopäätöksiä. miten kohina syntyy? eikö siitä, kun kaikilla on kiire sanoa jotain jostakin, mitä joku on jossain sanonut. ja kohina se siittää uhkakuvat.

kesälempeässä tuulessa taipuillen, syysviimassa huojahdellen. hyytävässä pakkasessa, vaiti odottaen. kevään aavistus juurisilmuissaan.

hengittää valoa. avata mieli ja sielu valolle.

tavata ihmisiä. hoitaa ystävyyttä, solmia uudestaan katkenneita siteitä.

 havaita positiiviset signaalit. kertoa hyviä uutisia.

torjua viruksia kaikin keinoin. jättää tarpeettomat joukoissa kulkemiset, suunnata mieluummin metsäpolulle tai ladulle.

ilahduttaa itseä poikkeamalla arjen rutiineista. tekemällä jotakin toisin. lähteä. palata.  

iloita talvesta!

toissailtana näin elämässäni ensimmäisen kerran revontulia. on kerrottu, että poikkeuksellisesti tänä talvena on nähty revontulia myös eteläisimmässä Suomessa, jopa pääkaupunkiseudulla. toinen meistä huomasi valoilmiön ja kutsui katsomaan. pohjoisella taivaalla oli suunnattomia himmeästi eri värisiä valopilareita, joita katsellessa tuli juhlallinen olo. ikkunan jääkiteiden monimuotoisuutta ihmetellessä taas tajuaa talvisen luonnon kauneuden pienet hurmaavat yksityiskohdat.

valoa, valoa. miten kaipasinkaan valoa. nyt sitä on, aamu aamulta aikaisemmin heräävää, iltaa kohti kurottuvaa valoa, joka lumella sädehtii.

”olette valon, ette pimeyden lapsia…” mitä se merkitsee? ettei tarvitse piileskellä pimeässä. ettei pimeyskään ole enää läpitunkematon ja raskas, vaan viipyvän ja sarastavan valon keventämä.

valoisaa kevättalvea!

kynttilä kynttilältä valo kasvaa kohti joulua. ensimmäinen on hoosiannakynttilä, toinen joulun aavistus, kolmas joulun odotus, neljäs joulun valmistus. neljä yötä jouluun! ja tänään lauletaan kauneimpia joululauluja kaikissa kirkoissa, meilläkin. kokemus on, että laulut sytyttävät joulumielen, ja osallistuminen on enemmän kuin kuuntelu.

mistä ihmiset saavat jouluperinteensä? mistä syntyy boikotti, tarve paeta kliseiseksi koettua juhlimisen tapaa? mistä halu mitätöidä toisten kokemus?

miksi moni kokee joulun rasitteena, velvollisuuksien ja täytymisten tukahduttavana sumana? miten olisi mahdollista löytää joulun yksinkertainen ilo, se pieni liekki pimeässä?

eräs ystävä kirjoitti tänään: minä rakastan joulua.

lippu hulmahtelee vesisateessa ja kynttiläin liekit lyhdyissään, tuulta

sytytän toisen adventtikynttilän

ei mitään asetelmia, vain valkeita ruusuja kristallimaljassa ja sinisen hyasintin tuoksua

ei verhoa, ei puolustusta 

paljaasti itsenään on puu 

kesän mentyä ja syksyn 

ennen lunta, talvea

Hoosianna puree! Adventtina seurakunta, tutut sekä harvemmin sinne ehtivät, täyttää kirkon. Omastakin edellisestä kirkkokäynnistäni on aikaa. Oliko se kuitenkin syyskuussa? On aina ihanaa mennä kotikirkkoon. Adventtimessu on juhlaa kulkueineen. Alttarilla on kuusi kynttilää ja valkeita ruusuja. Kirkon kaunein kukkaniitty on kuitenkin seurakunta, joukossaan nykyiset ja entiset työntekijät, joista moni on messussa mukana, vaikkei virkatehtävissä. Siitä tulee suloisen lämmin perheväen tuntu. Toivon, että moni muukin kokee näin.

Kirkkorakennuskin elää! Äärimmäisen yksinkertaiseksi ja niukkasävyiseksi aikanaan 1960-luvulla suunniteltu betonirakennus on vuosien myötä saanut lämmintä puuta seinilleen ja pehmentävän urkufasadin. Alttaripöytä rakennettiin uusiksi, irti seinäreliefistä, kaiteesta tuli keskeltä avoin.  Myös muu sisustus on vuosien mittaan elänyt. Tuli sateenkaariryijy saarnatuolin taakse, tuli muistokynttelikkö, joka myöhemmin siirrettiin alttariin. Siihen sytytetään nykyään esirukouksen yhteydessä kynttilä jokaiselle kastetulle lapselle, kuulutetulle parille ja poisnukkuneelle. Kastemaljan jalusta muistuttaa yhä savupiippua, mutta sen paikka on nyt keskikäytävällä alttaripöytää vastapäätä. Sen entiselle paikalle alttarin sivuun on tehty lastenpaikka, jossa messun aikana on toisinaan oikein eloisaa.

Tänä adventtina kirkko on saanut sivuseinälleen kastepuun. Sen runko muodostuu kristalleista, jotka kimaltavat kuin vesipisarat, ja lehvästö on käsin virkatuista pyöreistä pitsikuvioista. Puuhun kiinnitetään jokaiselle vuoden aikana kastetulle  lapselle nimikukka. Ari-kirkkoherra kertoi kastettuja olevan 200-250 vuosittain, niinpä on suunniteltu, että loppiaisena olisi edellisenä vuonna kastettujen perhekirkko, jossa kastepuun nimikukka luovutetaan omistajalleen. Näin tulee tilaa uusille pikku kukille.

Niin, mikä nyt jäi mieleeni messusta, on ajatus kivusta siunauksena. Se nousi jostain virrestä.  Kun siunauksen perusolemus on rakkautta, ansaitsematonta ja enenevästi hyvää tuottavaa – miten kipu voi olla siunaus. Sitä nyt mietin.