Yöni on sujunut kuumeisia unenpätkiä nähden. Lämpöä on yhä liikaa, tuntuu, että en jaksa mitään. Näihin äkillisiin yllätyksiin on vain mukauduttava, myötäydyttävä. Toinen on paistanut yöseen kinkun, perunalaatikon alku on imeltynyt yön. (Siunattu Kotiruokakirja!) Aattona sytytämme neljännen adventtikynttilän. Tyynesti palavia liekkejä katsellessa ajatus vaeltaa läheisten luona. Hipaisee elämänsä kukkeudessa huiskivia rakkaita nuorimiehiä tahoillaan ja heidän rakastettujaan. Muistaa oman äiti-vanhan huoneissaan hissuttelemassa ja isän ikilevossaan. Muistaa suvun nuorimmaisen pienten jalkojen iloisen ja tarmokkaan töminän. MuistaaToisen vanhemmat, joista on jäljellä vain kaukainen hautapaikka kiveen kaiverrettuine nimineen. Ajatus koskettaa ystäviä lähellä ja kaukana, käväisee niidenkin luona, joiden työtoverina sain olla. Yksitellen käyvät mielessä myös ne lähelle tulleet ihmiset, joiden kanssa vuosien mittaan elämän ja kasvamisen kipua jaettiin, yhdessä etsittiin toivoa ja muutoksen mahdollisuutta, jotain löydettiinkin.
Siunatkoon hyvä ja ihmisiä rakastava Jumala Sinunkin joulusi.
– Mikä oli ensimmäinen yhteisesti hankittu joululevymme, muistatko, kysäisin kolmannen adventtisunnuntain hämärtyessä Toiselta. – Älppäri se kumminkin oli, siihen maailman aikaan.
– Oiskohan se tuo jouluoratorio, kotelossa kolme levyä, Elly Ameling sopraanossa ja Tom Krause bassossa. Se on kyllä mahtava. Niin ja Wiener Sängerknaben, se kyllä taisi jo napsua niin pahana, että joutui hävikkiin..
– Kumpikin toi levyjä tullessaan, kun yhteen mentiin, miulla ainakin oli ne Mahalia Jacksonit, melkein kaikki. Muistan tinkineeni jonakin ensimmäistä yhteisistä jouluistamme, että Bing Grosbyn White Christmas on saatava, silloin löytyi Santa?s Greatest Hits kaksoisälppä. – Muuten, mitä arvaat, montako joululevyä meillä nyt on..?
– Oisko nelisenkymmentä? On ollut tapana tuoda vähintään yksi uusi joka jouluksi ja kokoelmissahan on useita samassa kansiossa..
Rupesin jäljittämään joulumusiikkikokoelmaa levyhyllyistä ja ?kaapeista. (Ainakin pölyä löytyy!) Viikolla oli tullut hankittua taas kaksi uutta, nyt erilaista: Mediterranean Christmas, outo, mutta kiinnostava sekä viiden euron Gospel Christmas, jossa yksi kappale sykähdytti ?Ooh, Child..?.
– Löysin kolmetoista älppäriä ja 24 c-deetä.. Täällon muutes toinenkin Jouluoratoriokansio, c-deenä, Amsterdamin barokkiorkesteri ja ?kuoro, solistit ei ole kovin nimekkäitä.. Mikäs näistä kaikista on sun lemppari..oisko se tuo pölyteknikkojen kuoron Joulupunkki, hihii..
– No, kyllä se on Bach (jämäkästi)!
– Jaa, no mut miun on tietysti tuo Mahalian Silent Night, sitä ei ylitä mikään. Osaan odottaa jokaikistä hengityskatkoa ja omituista äännähdystäkin…
– Joopa, ja muistetaan sekin Jorma Hynnisen LP-levy, jossa lapsisolistit parahtavat kesken ylen hartaan tunnelman laulamaan tosi kovaa. Se on niin cool..
Klassista, kansainvälistä ja perinteistä kotimaista joululaulumusiikkia näyttää olevan eniten, kuorolevyjä ja soololevyjä suunnilleen saman verran. Kevyempääkin on viisi, yksi niistä on nuorimiestemme ikiaikainen suosikki, puhkisoitettu Scandian muinainen LP, Joulu on taas, missä Brita, Laila, Vieno ja Annikki sekä Four Cats svengailevat legendaariseen tyyliin studio-orkesterin kanssa. Antti Sarpilan Swing-joulu viihdyttää mainiosti, mutta Richard Clyderman on vaaraksi joulurauhalle, Toinen ei kestä sitä ollenkaan. Jorma Hynnisiä riittää vuosisadaksi, kaikki kunnia uuraalle levyttäjälle. On täällä progressiivisempaakin, Sakari Kukon joulukonsertista 2003. Ja saman vuoden hankinnoista ehdoton suosikki pitkäksi aikaa on Rajattoman Joulu. Uusimmista myös Lumen Valon Mysterium soi joka joulu.
Musiikkimaussa on omia vivahteita kummallakin, mutta yhteinen alue on niin laaja, että kuunneltavaa (ja kommentoitavaa) riittää yhden elämän ajaksi. Ja ainahan meillä joulu soi ? milloin iloisesti svengaillen, milloin hartaasti tunnelmoiden.
Seurakuntatalo täyttyi ihmisistä, jotka halusivat laulaa. Kaikki irtotuolit oli jo kannettu saliin, osa jäi eteiseenkin. Tähtilatva kuusi loisti punaisin palloin koristeltuna, sähkökynttiläin valo heijastui palloista. Gaselli istui pianon ääreen ja antoi laululle ryhtiä. Talon katto tuntui kohoavan paikoiltaan laulun ja laulajien mielessä risteilevien muistojen ja tunteiden voimasta.
Pitkän aikaa jälkeen päin tuntui laulu koko olemuksessa, kannatteli iloa. Ennen maailmassa oli erikseen järjestettyjä yhteislaulutilaisuuksia myös kesäiseen aikaan. Nykyäänkin on, jos tv-kamerat ovat paikalla. Jokin yhteisessä laulamisessa vetää. Kaikenmoisten illanistujaisten pikkutunneilla puhkeaa lauluinto porukkaan. Laulut saattavat olla riehakkaita ja rokkaavia, mutta lopuksi joku yleensä haluaa ehdottaa haikean tai suorastaan hartaan laulun, joka yhdistää porukan tunnot. Se on suomalaisuutta.
Ei ole ihme, että kauneimmat joululaulut vetää vuodesta toiseen väen koolle kirkkoihin ja seurakuntataloihin. Laulu nostaa mielen jouluun. Miehetkään eivät häpeile silmännurkan kostuessa.
Isoon Kaupunkiin putkahtelee tuon tuostakin uusia miellyttäviä kahviloita, joissa on oma atmosfäärinsä ja kussakin näkyy olevan omanlaisensa asiakaskuntakin. Sielunsisko ja mie olemme ehdottomasti kahvilaihmisiä, silloin kun tapaamme, ympäristön pitää olla semmoinen, missä viihtyy. Meillä on iät ja ajat ollut yksi suosikkipaikka, mutta viimeksi olimme sopineet tapaamisen meille uuteen pikku kahvilaan joulukadun ja puistokadun välisessä korttelissa yliopiston ja Senaatintorin kulmilla.
Saavuin ensin, kahvila oli täynnä. Opiskelijanuorukainen teki tilaa tyylisohvaan, istuin odottamaan. Ensi vaikutelma: pieni! viehättävä! runsaasti sisustuksellisia yksityiskohtia! tunnelma sekoitus mannermaista ja intialaissävyistä brittikulttuuria (sikari- ja herkkupöytä!). Seinillä moderneja naisvartalotutkielmia. Ikkunapöytä vapautui, tilasin cappuccinon. Sen toi pöytään kumarruksen kera tumma herrasmies, ehkä omistaja? Vau! kupillisen kruununa oli jopa sydänfiguuri. Parasta cappuccinoa aikoihin!
Sielunsisko ihastui välittömästi paikkaan, hänkin sai lattensa pinnalle saman koristelun. Tarkkailin sivusilmällä hänen selkänsä takana huojuvaa naulakkoa, joka oli aivan liian pieni kahdenkymmenen takille. Ja niinhän siinä kävi kuin pelkäsin, että jonkun etsiessä takkiaan, pystynaulakko rojahti pitkin pituuttaan Sielunsiskon olkaa hipoen. Ehdin varoittaa, joten hän ei saanut sentään päähänsä puisen naulakon tappeja. Huh! Kun oveen kiinnitettiin privat klo 18 ?lappua, päätimme siirtyä lasilliselle kulman taakse.
Vanha suosikkipaikkamme oli tupaten täynnä, kuten aina iltaisin. Keskusteluvolyymi oli huumaava, pääosa asiakkaista naisia, etuhuoneessa kolmisenkymmentä henkeä. Mahduimme sentään pöytään lähelle ikkunaa. Siinähän ne tärkeimmät tuli jaettua sorinan seassa. Kävi mielessä vastakohdat: oman olon ihana hiljaisuus päivisin kotona ja kaupungin sosiaalista elämää kuhiseva atmosfääri. Molemmilla on hetkensä.
Kirkko sinänsä ei ollut mitenkään kaunis. Oli vain korkeaa tyhjää tilaa paljon, penkkien yksitotiset rivit, valjut seinäpinnat, liian kirkkaasti kumottavat kattokruunut. Alttariseinän tuhkanharmaan krusifiksin taustalla häälyi ulkoa valaistun kuori-ikkunan varjo. Penkit täyttyivät, puheensorina kasvoi. Tutkin konserttiesitettä. Näkyi olevan pojan nimi soittajien joukossa.
Orkesteri viritteli soittimensa. Kuoro marssi rauhallisesti ja järjestyneesti kauniissa mustanpunaisissa asuissaan kuoriin, solistit paikoilleen ja viimein kapellimestari. Karu kirkkotila heräsi eloon Bachin jouluoratorion sävelistä. Kuoro soi upeasti kuin valtava ylimaallinen instrumentti, solistien osuudet häikäisivät. Tuttu näyttelijä luki joulun evankeliumitekstiä.
Tuuli oli huljutellut pilvet sivuun, tähdet näkyivät himmeästi kaupungin yllä. Kotiin palatessa tuntui kuin mieleen olisi virittynyt jouluinen sävellaji.
Aamu aukeaa unenkirjavana. Hämärässä huoneessa raottelen silmiäni uuteen päivään. Tunnen vuoteen lämmön koko ihollani, tyyny kannattelee päätä, peitto lepää kevyesti yllä. Vuoteesta nousevan horisontti asettuu päivätasoon. Kun valo syttyy, kaikki on tutusti, kuten illalla jäi olemaan. Huone asukkaineen on siinä, tyynesti ja itsestäänselvästi silloinkin, kun vuode kannattelee ruumiini lepoa ja mieli vaeltaa unikuvissaan. Kun olen poissa, nukun toisissa vuoteissa, katselen toisia huoneita, elän maailmani tarjoamissa vaihtoehtoisissa maisemissa, tiedän, että huoneeni odottaa minua siinä asennossa, mihin se lähdöltäni jäi. Sitä merkitsee koti. Paikkaa, johon voi aina palata. Paikkaa, joka ottaa tulijan tutusti vastaan. Paikkaa, jossa on tilaa minulle ja hänelle. Meille.
Nonnih. Terveisiä. Oltiin kylpylöimässä Nuoruusystävän kanssa. Siitä erikoista kylpyilyporukkaa ollaankin, että ei käyty vesielämyspuolella ollenkaan. Kovasti siellä salamat leimusivat aika ajoin ja ukkonen jyrähteli ja mitä kaikkea elämystä olisi ollutkaan tarjolla. Nuoruusystävä oli ’unohtanut’ uima-asunsakin kotiin, vaan olisihan uimavaatteen saanut vuokrattua, jos haluja olisi ollut. Eipä ollut.
Oli niin kaunista maisemaa ikkunasta katsella ja ulkona kävellä, ettei paremmasta väliä. Hyvänä pidettiin talon puolesta. Hoitolassa poreammeet porisivat ja siinä huljutettiin kroppaa. Kädet ja jalat kuorittiin ja hauduteltiin erikseen niin, että iho oli viimein siloinen ja pehmoinen kuin vauvan pylly. Yrttiteetä lykättiin kaiken jälkeen sisuskalujen lämmikkeeksi ja huuhteeksi. Oikein oli oivallista.
Iltaohjelma oli kyllä vaisunpuoleista meikäläisen makuun. Sentään ihan uutta kummallekin päästä kokemaan karaoketanssit. Nuoruusystävä osasi listan laulujakin ihan kiitettävän määrän, mutta ei mokoma suostunut kokeilemaan esiintymistä. Minä taas huomasin olleeni niiltä markkinoilta syrjässä, missä ohjelmistoa olisi tarttunut korvaan. Oli siinä monenkirjavaa laulajaa asialla, täytyy sanoa.
Parasta reissulla taisivat olla ne elämäntuntojen päivitykset puolin ja toisin, yhteisten muistojen kerratut sirpaleet. Niin – ja ne nokipannukahvit lumisen luonnon sylissä! Ystävyys on arvokas asia, sille kannattaa antaa aikaa.
Joskus joutuu olemaan kahdessa paikassa yhtä aikaa. Se onkin taidetta. Osuipa samaan päivään tunnin välein alkamaan sellaiset juhlat, joita kumpaakaan ei halua eikä voi ohittaa. Onneksi kovin usein ei satu näin. On terveellistä, vaikkei mukavaa, joutua pohtimaan miten semmoinen tilanne ratkaistaan.
Päähenkilöt olivat siinä määrin eri maailmoista, että kummassakin juhlassa jouduin olemaan se, jonka piti lähteä tai tulla kesken. Matkalla juhlasta toiseen kerroin ystävän syntymäpäivien vietosta ja Toinen puolestaan sai selostaa miten vihkiparin kirkkoseremonia oli sujunut morsiamen enon näkökulmasta.
Sen siinä havaitsi oikein konkreettisesti, että juhlilla on eroa. Miten on valmisteltu, ketä on koolla, mitä juhlitaan ja millä tyylillä. Juhlassa on hyvä tavoite saada vieraat viihtymään, ei ainoastaan isäntäväki. Joskus tavoitteen saavuttaminen saattaa olla vaikeaa, kun juhlaväki koostuu monista ?maailmoista?.
Omat herkimmät hetkeni olivat syntymäpäivillä: ystäväni kukkean onnellisena ruususeppele hiuksillaan, tuokio Päivänsäteen kuopuspojan sylinä, mielenkiintoiset keskustelut tuttujen pöytänaapureiden kanssa ja viihdyttävä musiikkiesitys. Häitä juhlittiin sitten komeasti ja pitkän kaavan mukaan ylelliseen tyyliin.
Näin eilen ? ja tänään tulee kuopuksemme neitoineen isänpäivälounaalle. Iloa, iloa!
Monta tuttua on mennyt siitä portista, josta mennään vain yhteen suuntaan. Olen saanut seisoa portin pielessä, katsoa kun toinen menee, saatella matkaan. Kuoleman portista on käynyt myös rakas ja tärkeä ihminen. Hänen mentyään, portin sulkeuduttua, hiljaisuus on ollut syvin.
Luin isän kuoleman surussa vuosien mittaan kirjoittamani tekstit. Niihin on tallentunut todellinen tunnelma, värejä ja sävyjä valikoimatta. Kuolemasta on jo aikaa. Lukiessa kaikki on uudelleen niin totta, että tuntuu. Ajattelen miten paljon minussa olisi toisin, jos isää ei olisi ollut.
Suru ohenee suremalla. Kyyneleet haihtuvat hiljakseen, poismenneen elämän ja kuoleman kuvat haalistuvat, säilöytyvät muistojen albumiin. Haudalle kasvaa nurmi, nurmen peittää lumi yhä uudelleen ja lumeen lasketaan palava kynttilä tänäänkin. Kiitollisin ajatuksin.
Yöllä oli satanut hiukan lisää lunta. Sen verran, että lehdenhakija on jättänyt tuoreet jäljet pihaan. Aamukahvilla istuttiin tavallista vaiteliaampina. Kaupunki tuntui yhä nukkuvan, vaikka oli jo valoisaa.
Toinen meistä jäi lukemaan lehteä, kun läksin ulos. Ilma tuntui raikkaalta, pakkasta oli ehkä aste tai pari. Askelsin rivakasti tuttuun suuntaan: kotikatua metsän läpi ja kentän laitaa radalle päin. Sillalla huomasin kaiteeseen teipatun kynttilän ja sen vieressä kortin. ?Syvästi kaivaten, Naapurit ?. Oliko joku hypännyt sillalta sähköjohtoihin? Kauhea kuolema, kaikin tavoin.
Utuisen pilviverhon takaa auringon valo sirosi maisemaan lempeänä ja häikäisemättä. Väkeä oli tosi vähän liikkeellä. Vainajien päivä. Kotiin tultua sytytin tuikun isän kuvan eteen ikonipöydälle.
Ruokaa tehdessä en paljon mitään miettinyt. Paisti uuniin ja vokattuja vihanneksia, perunoita ja kastike, salaattia. Italialaista punaviiniä tällä kertaa, erinomaista. Sytytin kynttilän pöytäänkin. Radiosta kuului lasten toivekonserttilöpinää. Puhuimme hetken aikaa lintulaudan paikasta pihalla. Pitäisi hankkia uusi lintumökki ja talipallo. Tintit katselevat pihaa jo siihen malliin, että jotain puuttuu. Toiselle jäi kohtalainen röykkiö tiskiä, kun noustiin pöydästä.
Onko nyt jo toinen pyhäinpäivä isän kuolemankevään jälkeen? Isä vain kuihtui pois. Jokin herkkä fiilis läikehtii mielen pinnan alla; itkunhäivä. Menin Toisen luokse, nojasin hetken hänen olkapäähänsä tuolin selkänojan yli. Se tuntui jotenkin lohdulliselta.
Kynttilä palaa levollisesti pitkälle yöhön.
2002.
|
|
