Kirkko sinänsä ei ollut mitenkään kaunis. Oli vain korkeaa tyhjää tilaa paljon, penkkien yksitotiset rivit, valjut seinäpinnat, liian kirkkaasti kumottavat kattokruunut. Alttariseinän tuhkanharmaan krusifiksin taustalla häälyi ulkoa valaistun kuori-ikkunan varjo. Penkit täyttyivät, puheensorina kasvoi. Tutkin konserttiesitettä. Näkyi olevan pojan nimi soittajien joukossa.
Orkesteri viritteli soittimensa. Kuoro marssi rauhallisesti ja järjestyneesti kauniissa mustanpunaisissa asuissaan kuoriin, solistit paikoilleen ja viimein kapellimestari. Karu kirkkotila heräsi eloon Bachin jouluoratorion sävelistä. Kuoro soi upeasti kuin valtava ylimaallinen instrumentti, solistien osuudet häikäisivät. Tuttu näyttelijä luki joulun evankeliumitekstiä.
Tuuli oli huljutellut pilvet sivuun, tähdet näkyivät himmeästi kaupungin yllä. Kotiin palatessa tuntui kuin mieleen olisi virittynyt jouluinen sävellaji.
Aamu aukeaa unenkirjavana. Hämärässä huoneessa raottelen silmiäni uuteen päivään. Tunnen vuoteen lämmön koko ihollani, tyyny kannattelee päätä, peitto lepää kevyesti yllä. Vuoteesta nousevan horisontti asettuu päivätasoon. Kun valo syttyy, kaikki on tutusti, kuten illalla jäi olemaan. Huone asukkaineen on siinä, tyynesti ja itsestäänselvästi silloinkin, kun vuode kannattelee ruumiini lepoa ja mieli vaeltaa unikuvissaan. Kun olen poissa, nukun toisissa vuoteissa, katselen toisia huoneita, elän maailmani tarjoamissa vaihtoehtoisissa maisemissa, tiedän, että huoneeni odottaa minua siinä asennossa, mihin se lähdöltäni jäi. Sitä merkitsee koti. Paikkaa, johon voi aina palata. Paikkaa, joka ottaa tulijan tutusti vastaan. Paikkaa, jossa on tilaa minulle ja hänelle. Meille.
Nonnih. Terveisiä. Oltiin kylpylöimässä Nuoruusystävän kanssa. Siitä erikoista kylpyilyporukkaa ollaankin, että ei käyty vesielämyspuolella ollenkaan. Kovasti siellä salamat leimusivat aika ajoin ja ukkonen jyrähteli ja mitä kaikkea elämystä olisi ollutkaan tarjolla. Nuoruusystävä oli ’unohtanut’ uima-asunsakin kotiin, vaan olisihan uimavaatteen saanut vuokrattua, jos haluja olisi ollut. Eipä ollut.
Oli niin kaunista maisemaa ikkunasta katsella ja ulkona kävellä, ettei paremmasta väliä. Hyvänä pidettiin talon puolesta. Hoitolassa poreammeet porisivat ja siinä huljutettiin kroppaa. Kädet ja jalat kuorittiin ja hauduteltiin erikseen niin, että iho oli viimein siloinen ja pehmoinen kuin vauvan pylly. Yrttiteetä lykättiin kaiken jälkeen sisuskalujen lämmikkeeksi ja huuhteeksi. Oikein oli oivallista.
Iltaohjelma oli kyllä vaisunpuoleista meikäläisen makuun. Sentään ihan uutta kummallekin päästä kokemaan karaoketanssit. Nuoruusystävä osasi listan laulujakin ihan kiitettävän määrän, mutta ei mokoma suostunut kokeilemaan esiintymistä. Minä taas huomasin olleeni niiltä markkinoilta syrjässä, missä ohjelmistoa olisi tarttunut korvaan. Oli siinä monenkirjavaa laulajaa asialla, täytyy sanoa.
Parasta reissulla taisivat olla ne elämäntuntojen päivitykset puolin ja toisin, yhteisten muistojen kerratut sirpaleet. Niin – ja ne nokipannukahvit lumisen luonnon sylissä! Ystävyys on arvokas asia, sille kannattaa antaa aikaa.
Joskus joutuu olemaan kahdessa paikassa yhtä aikaa. Se onkin taidetta. Osuipa samaan päivään tunnin välein alkamaan sellaiset juhlat, joita kumpaakaan ei halua eikä voi ohittaa. Onneksi kovin usein ei satu näin. On terveellistä, vaikkei mukavaa, joutua pohtimaan miten semmoinen tilanne ratkaistaan.
Päähenkilöt olivat siinä määrin eri maailmoista, että kummassakin juhlassa jouduin olemaan se, jonka piti lähteä tai tulla kesken. Matkalla juhlasta toiseen kerroin ystävän syntymäpäivien vietosta ja Toinen puolestaan sai selostaa miten vihkiparin kirkkoseremonia oli sujunut morsiamen enon näkökulmasta.
Sen siinä havaitsi oikein konkreettisesti, että juhlilla on eroa. Miten on valmisteltu, ketä on koolla, mitä juhlitaan ja millä tyylillä. Juhlassa on hyvä tavoite saada vieraat viihtymään, ei ainoastaan isäntäväki. Joskus tavoitteen saavuttaminen saattaa olla vaikeaa, kun juhlaväki koostuu monista ?maailmoista?.
Omat herkimmät hetkeni olivat syntymäpäivillä: ystäväni kukkean onnellisena ruususeppele hiuksillaan, tuokio Päivänsäteen kuopuspojan sylinä, mielenkiintoiset keskustelut tuttujen pöytänaapureiden kanssa ja viihdyttävä musiikkiesitys. Häitä juhlittiin sitten komeasti ja pitkän kaavan mukaan ylelliseen tyyliin.
Näin eilen ? ja tänään tulee kuopuksemme neitoineen isänpäivälounaalle. Iloa, iloa!
Monta tuttua on mennyt siitä portista, josta mennään vain yhteen suuntaan. Olen saanut seisoa portin pielessä, katsoa kun toinen menee, saatella matkaan. Kuoleman portista on käynyt myös rakas ja tärkeä ihminen. Hänen mentyään, portin sulkeuduttua, hiljaisuus on ollut syvin.
Luin isän kuoleman surussa vuosien mittaan kirjoittamani tekstit. Niihin on tallentunut todellinen tunnelma, värejä ja sävyjä valikoimatta. Kuolemasta on jo aikaa. Lukiessa kaikki on uudelleen niin totta, että tuntuu. Ajattelen miten paljon minussa olisi toisin, jos isää ei olisi ollut.
Suru ohenee suremalla. Kyyneleet haihtuvat hiljakseen, poismenneen elämän ja kuoleman kuvat haalistuvat, säilöytyvät muistojen albumiin. Haudalle kasvaa nurmi, nurmen peittää lumi yhä uudelleen ja lumeen lasketaan palava kynttilä tänäänkin. Kiitollisin ajatuksin.
Yöllä oli satanut hiukan lisää lunta. Sen verran, että lehdenhakija on jättänyt tuoreet jäljet pihaan. Aamukahvilla istuttiin tavallista vaiteliaampina. Kaupunki tuntui yhä nukkuvan, vaikka oli jo valoisaa.
Toinen meistä jäi lukemaan lehteä, kun läksin ulos. Ilma tuntui raikkaalta, pakkasta oli ehkä aste tai pari. Askelsin rivakasti tuttuun suuntaan: kotikatua metsän läpi ja kentän laitaa radalle päin. Sillalla huomasin kaiteeseen teipatun kynttilän ja sen vieressä kortin. ?Syvästi kaivaten, Naapurit ?. Oliko joku hypännyt sillalta sähköjohtoihin? Kauhea kuolema, kaikin tavoin.
Utuisen pilviverhon takaa auringon valo sirosi maisemaan lempeänä ja häikäisemättä. Väkeä oli tosi vähän liikkeellä. Vainajien päivä. Kotiin tultua sytytin tuikun isän kuvan eteen ikonipöydälle.
Ruokaa tehdessä en paljon mitään miettinyt. Paisti uuniin ja vokattuja vihanneksia, perunoita ja kastike, salaattia. Italialaista punaviiniä tällä kertaa, erinomaista. Sytytin kynttilän pöytäänkin. Radiosta kuului lasten toivekonserttilöpinää. Puhuimme hetken aikaa lintulaudan paikasta pihalla. Pitäisi hankkia uusi lintumökki ja talipallo. Tintit katselevat pihaa jo siihen malliin, että jotain puuttuu. Toiselle jäi kohtalainen röykkiö tiskiä, kun noustiin pöydästä.
Onko nyt jo toinen pyhäinpäivä isän kuolemankevään jälkeen? Isä vain kuihtui pois. Jokin herkkä fiilis läikehtii mielen pinnan alla; itkunhäivä. Menin Toisen luokse, nojasin hetken hänen olkapäähänsä tuolin selkänojan yli. Se tuntui jotenkin lohdulliselta.
Kynttilä palaa levollisesti pitkälle yöhön.
2002.
Nykyisestä elämänrytmistä solahtaminen hiljaisuuteen käy niin helposti, että eroa tuskin huomaa. Työvuosina valtavan painavana tuntunut retriitin ensimmäisen illan väsymys tuntuu enää ohuesti. Sekin työstään ehättäneiden retriittitoverien kautta, ilmapiirissä. Oma olo on kevyt, ilmava.
Vaellan onnellisena valoisassa maisemassa puukansan, tuulen ja veden hiljaista vuoropuhelua aistien. Menneiden aikojen kuiske tuntuu vanhojen tammien luona. Vedentakaiset metsät seisovat vaiti kuin juhlapukeissa kullankeltaisen, kuparinruskean ja vihreän sävyissään. Valoa, valoa!
Syksyn tuoksu! Kuljeskelen kallioilla, istun rannassa, unohdun katselemaan aaltojen hengitystä. Maa ja metsä tummuvat hitaasti iltaa kohti, vedessä heijastuu taivaan valo pitkään. Kappelin kellon vaimea kutsu kantautuu hämärään. Kohta soi virsi. Iltarukouksesta palatessa taivas kimaltaa upeasti tähdissä.
*
Toinen tulee hakemaan neljän päivän perästä. Palaan kotiin kauneudesta kylläisenä, vapaana huolista, koko olemus sielua myöten hyvin ravittuna. Tämän syysvalon koettuani ehkä selviän marraskuusta.
Ensimmäisenä kotipäivänä puunkaataja tulee pihaan moottorisahoineen. Hyvästi rakas vanha koivu, hyvästi oravanpoikasten uljas pesämänty… minua itkettää…
Syysvärikkäitä pyhäpäiviä ei ole vuodessa monta. Tuuli jo lennättää lehtiä, pian ne ovat maassa ja paljaat oksat piirtyvät kauniisti avartuvaa taivasta vasten.
Tänään vietämme kotona sunnuntairauhaa kahdestaan. Kirjoitin pari kirjettä, valmistin aterian. Soitan äidille, kun arvelen hänen heränneen päiväuniltaan. Esikoiselta tuli illalla ihana tekstari häälahjamatkalta: ?yövymme pienessä romanttisessa hotellissa, Firenzessä?.
Illemmalla pakkaan laukkua. Aamulla nousen varhaiseen lähtöön. Syksyn retriittiviikkoni alkaa.
Parhaat elokuvat ovat hätkähdyttäviä ja lumoavia tarinoita. Espanjalaisohjaaja Pedro Almodóvarin töitä ei käy sivuuttaminen, jos taidemuoto kiinnostaa. Kun käyn elokuvateattereissa melko harvakseltaan, tulee sitäkin tarkemmin valittua se, minkä haluaa nähdä laajakankaalla. Nyt se oli Volver – Paluu.
Elokuva on näennäisesti kertomus naisista sukupolvien ketjussa. Miesten poissaolo ja sivullisuus tuntuu kuitenkin säteilevän kaikkeen, mitä tapahtuu. Elämän vastavoimat solmiutuvat yhteen mystiikka kolmantena säikeenä. Niin paljon äärimmäisiä tunteita; niin paljon huikean kaunista, niin raapivan rumaa.
Almodóvarin espanjalainen elämänmuoto on kiehtovan hullu sekoitus hetkellisyyttä, kiihkeää rytmiä, aitoa eroottisuutta, nautinnonhalua, pahuutta ja hyvyyttä, tasapainoilua absurdin pateettisuuden ja naurettavuuden rajamaastossa. Tarina on arjen taidetta; romantiikkaa veren suolainen maku suussa.
Koskettavin hetki elokuvassa oli minulle Raimundan laulu, joka syttyi nopeasti, leikkautui tuskasta viiltäen salaisuuksien läpi ? sekä varjeltujen että paljastumattomien ? ja sammui pois. Siinä oli kaikki.
PS. Kirjoitus näkyy herättäneen keskustelua Kirjailijan häiriöklinikalla.
Salissa oli pimeää, valaistulla lavalla odotti flyygeli ja kolme tuolia. Oli jo tervehditty tuttuja ja ystäviä, joiden kanssa ennenkin on täällä tavattu. Oli myös muita kuulijoita, joita emme tunteneet. Toinen oli todennut lippuja ostaessaan, että ensi kertaa isäkin maksoi täällä sisäänpääsystä.
Nuorimies tuli sivuovesta, kumarsi, istui ja sovitteli sellon syliinsä. Bachin preludi alkoi soida pehmeästi ja varman tuntuisesti. Pimeässä ei nähnyt pienellä präntätystä ohjelmalehtisestä mitään. Olisi pitänyt lukea odotellessa esittelyt kappaleista.
Toiseen sessioon mukaan tuli pianisti nuotinkääntäjineen. Brahmsin sonaatti on vaikea, nuorimies tuntui epävarmemmalta sen kanssa. Yhteistyö säestäjän kanssa ei ollut ihan balanssissa sekään, ajoittain piano jyräsi sellon. Aloin jännittää pojan puolesta.
Väliajalla Toinen sanoi, ettei häntä jännitä, hän keskittyy musiikkiin. Päätin yrittää samaa. Resitaalin jälkiosa alkoi Raution hauskalla pikku Divertimentolla. Nuorimies rentoutui soittaessaan. Yleisö tuntui pitävän tästä musiikista. Siitä tuli jotenkin hilpeä olo.
Kun Prokofjevin sonaatti alkoi, suljin silmät ja keskityin kuulemaan. Jokin siinä myös loksahti vihdoin kohdalleen; sello lauloi vuoroin ryhdikkäästi ja herkästi ja piano myötäili. Tämä oli musiikkia! Yleisö palkitsi muusikot yhteistyöstä railakkain aplodein.
Jälkeen päin takahuoneessa oli jonoa: pikku oppilaita vanhempineen, ystäviä, ruusuja ja onnitteluja. Hikipisaroita oli vielä nuorimiehen otsalla, kun äiti pääsi kohdalle kysymään: millainen olo? ? niin kuin näkyy? – onnellinen ja tyhjä? ? niin?
Eräs etappi muusikon pitkällä polulla on ohi. Ensikonsertti.
|
|
