Aamun posti
Syntynyt pieni poika äidin ja isin rakastavaan syliin ja turvallisiin käsiin. Syntynyt Iso Ilo isovanhempien sydämeen. Taivaan Isä pientä perhettä siunatkoon
Lähdimme yhdessä käymään lapsuusmaillemme, Toinen ja minä. Ajelimme huikean kauniissa syysvärisessä maisemassa. Kullankeltaiset sänkipellot yhtyivät tummanvihreän ja keltaisen kirjavaan metsänrajaan milloin lähempänä milloin kauempana tiestä. Musteensiniset ja helmenharmaat pilvet päästivät pitkiksi toveiksi auringon kultaamaan lehtipuut, toisin ajoin taas sadekuuro huuhtoi maisemaa ja tiellä kulkijoita.
Viivähdimme menomatkalla Toisen kotikaupungissa hänen vanhempiensa haudalla ja palatessa lempiravintolassamme myöhäisellä sunnuntailounaalla. Satakunta kilometriä tuonnempana on minun Lapsuusmaani; veli ja vaimonsa kylällä vanhaa kotia kahdestaan asumassa, kummipojan perhe pikkuisineen kuntakeskuksessa omassa talossaan. Ja vanhainkodissa Äiti.
Hoivaosastolla on kolme pappaa ja viisi hopeahiuksista mummelia, enemmän tai vähemmän muistamattomia kaikki. Juttelen hoitajien ja jokaisen asukkaan kanssa äidin luona käydessäni. Viidesti päivässä asukkaat kutsutaan yhteiseen ruokailutilaan syömään tai kahville. Siinä on rollaattoreita ruuhkaksi asti, kun kaikki saapuvat ajokkeineen paikalle. Hoitaja huomioi ruokaa jakaessaan ystävällisesti jokaisen. Aamupäivähoitajat huolehtivat puhtaudesta, iltahoitaja auttelee nukkumaan.
Vaikka Äiti ei itse osaa kertoa missä on, hän tuntuu tyytyväiseltä, koska on vihdoinkin oikeassa paikassa. Kun oli juteltu ja muisteltu ja halattu, kysyin vieläkö kipeää olkapäätä särkee. – Ei se ennää niin kivistä, ko sie sitä silittelit, sanoo Äiti ja nauraa. On hyvä lähteä, kun Äiti jää toisten joukkoon ja kaikki hopeahiuksiset vilkuttavat hyvästiksi. Pian taas tapaamme, jos Luoja suo.
Kovin samanoloisia ovat nuo painavat sanat. Murhe yksinään voi tuntua kuolemanraskaalta – murha merkitsee sekä kuolemaa että murhetta. Eilen satuimme tulemaan kotiin Toisen kanssa samalla ovenavauksella. Minä en vielä tiennyt. – Se tapahtui taas, nyt Kauhajoella, sanoi Toinen vakavana ja avasi television. Vaistomaisesti tulin parahtaneeksi ei-voi-olla-totta, vaikka jokin minussa tiesi, että voi.
Yle-Teemalla oli opettajia keskustelemassa traumapsykologin kanssa. Juontaja heitti keskustelun lopuksi: mitä jos kriisiterapiat ja debriefingit ovat vain pahasta, jos olisi paras vain jatkaa arkea niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Viisas kriisiterapeutti väisti tökeryyden ja totesi rauhallisesti: arjen pitääkin jatkua, mutta järkyttävien tapahtumien läpikäymiselle ja surulle on myös luotava tilaa.
Monet murheet ovat elämään kuuluvia ja väistyvät ajan myötä, kun kipu vähitellen lakkaa tuntumasta. Murha tuottaa mittaamatonta ja pitkäkestoista yksityistä ja yhteisöllistä murhetta ja pelkoa. Ettei kipu ja murhe jäisi kenenkään yksin kannettavaksi, on kuunneltava, oltava vierellä, puhuttava pienin sanoin.
Ja sitten on avoimin silmin nähtävä, mitä tulee vastaan yksinäisillä teillä: maailman päiväpuoli ja yöpuoli, se mikä siinä on kaunista ja ihmeellistä ja se mikä on arvoituksellista ja kauheaa. On nähtävä mitä on.
Jörg Zink
Jos vuodenaikojen olemusta jotenkin kuvaisi klassisina tansseina, olisiko kevättalvi oikukas kapriisi, kevät keinuva menuetti kenties, kesä hilpeä gavotti, syksy yhtaikaa ja vuorotellen tulinen ja raukea tango, joka vähitellen rauhoittuu talven hitaaksi valssiksi.
Kesä väsyy jo, antaa syksylle tilaa. Tänään sataa raukeasti, huomenna voi tuulla myrskyten. Sato kypsyy pelloilla, puutarhoissa, metsissä ja soilla. Jonakin myöhäisenä syysyönä hiipii halla ruohikossa ja aamuauringossa kimaltaa huurre. Puut hyvästelevät lehtensä, linnut pesänsä.
Syksyssä on täyttymystä ja haikeutta, kohtaamisen iloa ja luopumisikävää. Illat hämärtyvät, yöllä on viileää. Eilen jo sytytin takkaan tulen ja etsin villasukkia. Neljäskymmenesyhdeksäs päiväkirja tuli täyteen, uusi, Lapinruskakirja odottaa. Ensi viikolla on jo syyskuu.
Elokuun aamuna kuljen pellon piennarta Lapsuusmaalla. Kypsä vilja kahisee kevyessä tuulessa. Pilvien lomasta pilkahtavassa valossa olki kuultaa kultaisena. Pelto odottaa, entisen ladon kokoinen leikkuupuimuri on valmiina työhönsä.
Milloin katosi tummahirsinen riihi pellon poskelta, yritän muistaa. Tuolla se oli, ovi matala, kynnys korkea, nurkassa muurattu tulisija. Syksyn tuloon liittyi maisemassa leijaileva riihen tuoksu; sekoitus savua, tähkää, olkea.
Riihen sijaan rakennettiin lautaseinäinen puimala. Sisällä jyskivähampaista puimakonetta pyöritti kiihkeästi tykyttävä moottori, leveän hihnan metalliset hakaset läiskähtelivät vauhtipyörillä. Auringonkiilassa kimalsi pöly.
Kuivuri humisi maisemassa viikon, toista. Vilja tuotiin pulleissa säkeissä aittaan odottamaan myllymatkoja. Uutisen tuoksu lehahti kasvoille, kun pienen tytön käsi sukelsi kainaloa myöten säkkiin tunnustelemaan jyviä.
Äänistä ja tuoksuista on jäljellä enää häivähdyksiä muistin tiedostoissa. Rakennukset on jo aikaa sitten purettu. Korjuukoneet ovat kasvaneet kokoa ja muuttuneet muodoltaan. Aitan tilalla on valtava viljasiilo, jonne käsi ei enää ylety.
Pelto vain on yhä sama. Sukupolvesta toiseen on löytynyt joku, joka on jatkanut isien työtä, muokannut maan, kylvänyt viljan ja korjannut sadon. Talo on peltoa nuorempi, isäntä taloa. Viiri katolla kertoo sadat vuodet.
”Elämässä ei vuosilla ole merkitystä, tärkeintä on nauttia hetkistä”. Ajatus oli ystävältä tulleessa ruusukortissa. Elämä, vuodet, merkitys ja tärkeä ovat painavia sanoja. Ne tuntuvat painavan lyttyyn hennon ’hetken’.
Onhan vuosilla toisaalta merkitystä. Elämänpituisella matkalla vuodet ovat raskaana niihin latautuneista kokemuksista, muistoista ja niiden merkityksistä. Lauselma sisältäneekin ajatuksen, ettei vuosien määrä ole tärkeä.
Elämän hetkellisyys ei sekään ole kevyttä. Monella on kokemusta siitä miten silmänräpäys voi täysin muuttaa, jopa kokonaan päättää elämän. Kertomukset peruuttamattoman painavista hetkistä alkavat usein: jos…
Paino tulee siitä, mitä kannan mukanani. Menneiden paino tai tulevien pelko voi ihan luhistaa. Ilo hetkestä on aina yhtä kevyt, ohimenevä ja silti uusiutuva. Me dokumentoimme hetkiä, mutta niiden merkitys ei siitä riipu.
Hetki on kuin kukalle istahtava perhonen, jonka siipi värähtää ja sisäiset maailmani huojahtavat.
Iloista hälinää äidin huoneessa palvelutalossa, sukupolvien katkeamatonta ketjua neljässä polvessa. Äiti näyttää hämillisen onnelliselta. Hän ei muista miksi olemme siellä, mutta kyllä hän tunnistaa meidät perheekseen.
Äiti syö kakkua ja mansikoita. – Hyvväähä tää on, mut mistäs työ kaik tiesittä tänne tulla? – Siulla on syntymäpäivä, sanoo tytär ties monennenko kerran. Sie täytät 94. – Vainnii, äiti ihmettelee, jo mie sit taijan ollakkii aika vanha.
Tunnin ja vartin päästä – äiti on ollut jo kahdesti välillä lepäämässä vuoteellaan – jätämme äidin hoitoväen huomaan ja siirrymme Lapsuusmaalle, missä ilohälinä jatkuu veljenvaimon taannoisten synttärien merkeissä.
Äiti oli nukahtanut lähdettyämme. – Mistäs nuo kukat on tänne tulleet, hän ihmetteli kohta herättyään.
Suremme niin paljon, kun ymmärtäisi onnellisten hetkien arvon.