Kovin samanoloisia ovat nuo painavat sanat. Murhe yksinään voi tuntua kuolemanraskaalta – murha merkitsee sekä kuolemaa että murhetta. Eilen satuimme tulemaan kotiin Toisen kanssa samalla ovenavauksella. Minä en vielä tiennyt. – Se tapahtui taas, nyt Kauhajoella, sanoi Toinen vakavana ja avasi television. Vaistomaisesti tulin parahtaneeksi ei-voi-olla-totta, vaikka jokin minussa tiesi, että voi.
Yle-Teemalla oli opettajia keskustelemassa traumapsykologin kanssa. Juontaja heitti keskustelun lopuksi: mitä jos kriisiterapiat ja debriefingit ovat vain pahasta, jos olisi paras vain jatkaa arkea niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Viisas kriisiterapeutti väisti tökeryyden ja totesi rauhallisesti: arjen pitääkin jatkua, mutta järkyttävien tapahtumien läpikäymiselle ja surulle on myös luotava tilaa.
Monet murheet ovat elämään kuuluvia ja väistyvät ajan myötä, kun kipu vähitellen lakkaa tuntumasta. Murha tuottaa mittaamatonta ja pitkäkestoista yksityistä ja yhteisöllistä murhetta ja pelkoa. Ettei kipu ja murhe jäisi kenenkään yksin kannettavaksi, on kuunneltava, oltava vierellä, puhuttava pienin sanoin.
Ja sitten on avoimin silmin nähtävä, mitä tulee vastaan yksinäisillä teillä: maailman päiväpuoli ja yöpuoli, se mikä siinä on kaunista ja ihmeellistä ja se mikä on arvoituksellista ja kauheaa. On nähtävä mitä on.
Jörg Zink
Jos vuodenaikojen olemusta jotenkin kuvaisi klassisina tansseina, olisiko kevättalvi oikukas kapriisi, kevät keinuva menuetti kenties, kesä hilpeä gavotti, syksy yhtaikaa ja vuorotellen tulinen ja raukea tango, joka vähitellen rauhoittuu talven hitaaksi valssiksi.
Kesä väsyy jo, antaa syksylle tilaa. Tänään sataa raukeasti, huomenna voi tuulla myrskyten. Sato kypsyy pelloilla, puutarhoissa, metsissä ja soilla. Jonakin myöhäisenä syysyönä hiipii halla ruohikossa ja aamuauringossa kimaltaa huurre. Puut hyvästelevät lehtensä, linnut pesänsä.
Syksyssä on täyttymystä ja haikeutta, kohtaamisen iloa ja luopumisikävää. Illat hämärtyvät, yöllä on viileää. Eilen jo sytytin takkaan tulen ja etsin villasukkia. Neljäskymmenesyhdeksäs päiväkirja tuli täyteen, uusi, Lapinruskakirja odottaa. Ensi viikolla on jo syyskuu.
Elokuun aamuna kuljen pellon piennarta Lapsuusmaalla. Kypsä vilja kahisee kevyessä tuulessa. Pilvien lomasta pilkahtavassa valossa olki kuultaa kultaisena. Pelto odottaa, entisen ladon kokoinen leikkuupuimuri on valmiina työhönsä.
Milloin katosi tummahirsinen riihi pellon poskelta, yritän muistaa. Tuolla se oli, ovi matala, kynnys korkea, nurkassa muurattu tulisija. Syksyn tuloon liittyi maisemassa leijaileva riihen tuoksu; sekoitus savua, tähkää, olkea.
Riihen sijaan rakennettiin lautaseinäinen puimala. Sisällä jyskivähampaista puimakonetta pyöritti kiihkeästi tykyttävä moottori, leveän hihnan metalliset hakaset läiskähtelivät vauhtipyörillä. Auringonkiilassa kimalsi pöly.
Kuivuri humisi maisemassa viikon, toista. Vilja tuotiin pulleissa säkeissä aittaan odottamaan myllymatkoja. Uutisen tuoksu lehahti kasvoille, kun pienen tytön käsi sukelsi kainaloa myöten säkkiin tunnustelemaan jyviä.
Äänistä ja tuoksuista on jäljellä enää häivähdyksiä muistin tiedostoissa. Rakennukset on jo aikaa sitten purettu. Korjuukoneet ovat kasvaneet kokoa ja muuttuneet muodoltaan. Aitan tilalla on valtava viljasiilo, jonne käsi ei enää ylety.
Pelto vain on yhä sama. Sukupolvesta toiseen on löytynyt joku, joka on jatkanut isien työtä, muokannut maan, kylvänyt viljan ja korjannut sadon. Talo on peltoa nuorempi, isäntä taloa. Viiri katolla kertoo sadat vuodet.
”Elämässä ei vuosilla ole merkitystä, tärkeintä on nauttia hetkistä”. Ajatus oli ystävältä tulleessa ruusukortissa. Elämä, vuodet, merkitys ja tärkeä ovat painavia sanoja. Ne tuntuvat painavan lyttyyn hennon ’hetken’.
Onhan vuosilla toisaalta merkitystä. Elämänpituisella matkalla vuodet ovat raskaana niihin latautuneista kokemuksista, muistoista ja niiden merkityksistä. Lauselma sisältäneekin ajatuksen, ettei vuosien määrä ole tärkeä.
Elämän hetkellisyys ei sekään ole kevyttä. Monella on kokemusta siitä miten silmänräpäys voi täysin muuttaa, jopa kokonaan päättää elämän. Kertomukset peruuttamattoman painavista hetkistä alkavat usein: jos…
Paino tulee siitä, mitä kannan mukanani. Menneiden paino tai tulevien pelko voi ihan luhistaa. Ilo hetkestä on aina yhtä kevyt, ohimenevä ja silti uusiutuva. Me dokumentoimme hetkiä, mutta niiden merkitys ei siitä riipu.
Hetki on kuin kukalle istahtava perhonen, jonka siipi värähtää ja sisäiset maailmani huojahtavat.
Iloista hälinää äidin huoneessa palvelutalossa, sukupolvien katkeamatonta ketjua neljässä polvessa. Äiti näyttää hämillisen onnelliselta. Hän ei muista miksi olemme siellä, mutta kyllä hän tunnistaa meidät perheekseen.
Äiti syö kakkua ja mansikoita. – Hyvväähä tää on, mut mistäs työ kaik tiesittä tänne tulla? – Siulla on syntymäpäivä, sanoo tytär ties monennenko kerran. Sie täytät 94. – Vainnii, äiti ihmettelee, jo mie sit taijan ollakkii aika vanha.
Tunnin ja vartin päästä – äiti on ollut jo kahdesti välillä lepäämässä vuoteellaan – jätämme äidin hoitoväen huomaan ja siirrymme Lapsuusmaalle, missä ilohälinä jatkuu veljenvaimon taannoisten synttärien merkeissä.
Äiti oli nukahtanut lähdettyämme. – Mistäs nuo kukat on tänne tulleet, hän ihmetteli kohta herättyään.
Suremme niin paljon, kun ymmärtäisi onnellisten hetkien arvon.
Kun järjestää syntymäpäiväkseen puutarhajuhlan, on hyvä olla väleissä ilmojen haltijan kanssa. Viikkoja aiemmin tullut kutsu sai varmaan kaikki osalliset hartaasti toivomaan koleahkon ja epävakaisen säätyypin purjehtimista muualle juhlapäiväksi.
Pilvisestä aamusta kehkeytyikin oikein kaunis ja lämmin sää iltapäiväksi. Puutarhan vehreydessä ja kukkaloistossa viihtyivät sekä juhlan päähenkilö että vieraat. Juhlien lähestyessä loppuaan, alkoi pilvistyä ja kotimatkalla jo ripsahtelivat pisarat.
Puoliso toi kuoronsa kvartetin laulamaan serenadeja juhlan kuningattarelle. Saksofoni soi ja kesäisiä lauluja laulettiin. Pöytä notkui herkkuja, salaatteja, uusia perunoita, savukalaa. Kun väki siirtyi sisätiloihin kahville, laulua lennähti jatkamaan lintu veden solinan säestyksellä.
Juhla on päähenkilön elämänvaiheen kohokohtia, siksi siihen latautuu odotuksia. Juhla syntyy tärkeistä ja rakkaista ihmisistä, jotka tulevat koolle. Kutsuja mietitään, kutsuttuja odotetaan. Joskus joku joutuu vaikean valinnan eteen, kun kutsu käy kahtaalle.
Olen ollut juhlan päähenkilönä, kahdestikin. Ymmärrän miksi ystävä kuiskasi lähtiessä: kiitos, että tulit.
Olimme juuri vaeltaneet pitkospuita suon halki, nousseet Yst.Nuuskamuikkusen kanssa harjulle ja istahtaneet tankkaamaan vettä Huuhkajankierroksen ensimmäisellä etapilla, kun puhelimeni soi. Arvasin heti hälytysäänestä, että asia koskee äitiä.
Hiljaisessa ja karunkauniissa maisemassa kaukana kaikesta oli outoa kuunnella paniikkia, jonka palvelutalosta kadonnut muistamaton äiti oli saanut aikaan. – Ei, en voi nyt lähteä tulemaan sinne, olen kaukana kaikesta. Kyllä, nyt on vain pysyttävä rauhallisena ja luotettava, että henkilökunta hoitaa asian miten parhaiten taitaa.
Katse lipui ruosteenpunaista ja kellanruskeaa hetteikköä. Kuin pilvistä varistettuina kehystivät niittyvillojen valkeat pumpulipallot tummana päilyvää suonsilmää. Suopursujen tuoksu kantautui hennosti tuulen mukana harjulle. Nostin repun selkään ja jatkoimme taivallusta.
Illalla Nuuskamuikkusen piilopirtissä saunanraukeina palattiin päivän tapahtumiin. Veli oli soittanut myöhemmin, että äiti oli löytynyt läheisestä vanhainkodista ja kieltäytynyt itsepäisesti lähtemästä sieltä minnekään. Hänet oli otettu dementiaosastolle juhannusviikonlopuksi tilanteen rauhoittamiseksi.
Joskus on hyvä, ettei pääse paikalle. Täytyy vain luottaa.
Ensimmäinen kesäviikko on ollut tunteiden ja tapahtumien pyörteitä. Olen havainnut suojausten hiljalleen murtuvan. Itku on ollut herkässä. Ehkä tämä on jokin vaihe ennakoivan surun matkalla. Näihin päiviin asti asti olen voinut melko tyynesti keskustella äidin tilanteesta. Tiivis yhteys sairaalaan on tavallaan pakottanut pysymään koossa, että jaksaa kysyä järkeviä ja ottaa vastaan tietoja äidin voinnin muutoksista.
Toissapäivänä hoitaja sanoi, että äiti oli kaatunut osastolla, päähän tulleet haavat oli ommeltu ja olkapää kuvattu ja että hän saa olla osastolla ensi viikolla tehtävään ultraäänitutkimukseen asti. Eilen äiti siirrettiin takaisin palvelutaloon. – Lääkärin mielestä hänen tilansa ei vaadi enää sairaalahoitoa, oli selitys.
Nyt äiti on taas aivan sekava, itkee ja kysyy lakkaamatta missä hän on. Sydämen vajaatoimintaa helpottavaa lääkitystä on lisätty ja kipuilua hoidetaan kolmen päivän välein vaihdettavalla laastarilla. Lääketieteellisestä näkökulmasta siirtopäätös on varmaan oikea, mutta muistamattoman, kipuilevan, sekavan ja kaatuilevan vanhuksen asuminen palvelutalossa ei tunnu enää oikealta.
Pihamme ruohossa niittyhumalan siniset kynttilät loistavat lohdullisina. Lavendelipensaan hopealehdet ja lilansävyiset kukinnot tuoksuvat lempeästi isossa ruukussa, jonka reunaa valuu globelian valkoinen kukkapilvi. Saponarian sormenpäihin ovat puhjenneet vaaleanpunaiset kukkatähtöset. Seinustalle istutin kolmannen jalokärhön. Liljojen nuput paisuvat.
Äidin ikkunan takana nurmikolla omenankukkalunta.
Toukokuun viimeistä lauantaita juhlistimme Turun reissulla. Sää oli mitä parhain ja tungos oli toisaalla meidän reiteiltämme. Kaupungilla on kauneutensa kaikkina vuodenaikoina, mutta erityisen viehättävä Turku on kesällä, kun vedet ovat vapaana ja vanhat lehtipuut viheriöivät.
Minulla ei ole tunnesiteitä Varsinais-Suomen suuntaan, Toisella on muistonsa Paimiosta, jossa asui muinoin yhden talven diplomityötään tehden. Turku on meille kaupunki muiden joukossa, aina positiivisesti koettu paikka, jossa olemme vapaita poimimaan rusinat pullasta kuin kuka tahansa turisti.
Wäinö Aaltosen museo on yksi vakiokohteeni. Tällä kertaa se tarjosi upean ja puhuttelevan kokonaisuuden herkkiä valokuvia, jyhkeitä veistoksia ja ikivanhaa afrikkalaista kulttuuria. ’Maailman ihanin tyttö’, kuvattuna voimaa ja herkkyyttä, värejä ja vuodenaikoja uhkuvassa maisemassa, sykähdytti.
Harry Kivijärven keräämien afrikkalaisveistosten kooste kirvoitti keskinäisen ajatustenvaihdon taiteen alkuperäisen käyttöluonteen muuttumisesta arvokaupan kohteeksi. Kivijärven omat kiviveistokset tuntuivat tutkivan materian ja liikkeen suhdetta. Helsingillähän on oma Kivijärvensä ydinkeskustassa, presidentti Paasikiven muistomerkki, jota kutsutaan lempinimellä Alli ja Kusti.
Olen ollut joskus Ruissalossa kylpylöimässä, mutta käynti kasvitieteellisessä puutarhassa oli ensimmäinen meille molemmille. Inspiraation antoi Haavetar, joka usein on maininnut ja kuvannut blogissaan paikan kasveja. Tuttua ja eksoottista kukkailoa saa kokea kesäaikaan sekä ulkona että sisällä. Viihdyimme, vaikka varoituksen sana onkin sanottava paikan nuhjuisen kahvion sämpylöistä. Huh!
Ihanat tulokahvit sekä myöhemmin lounaan nautimme Aurajoen rannalla. Erityisesti tykästyimme ravintola Mamin hyvään palveluun ja herkulliseen ruokaan. Valitsimme listalta pariloitua lohta, parsaa ja korvasienikastiketta sekä vaniljaliemessä marinoitua raparperia jäätelön kera. Nam!
Herkkuaterian ja antoisan päivämme päätteeksi vanhan Tuomiokirkon ehtookellot saattelivat meitä kotimatkalle.
|
|
