Kävimme eilen illalla Toisen kanssa lumoutumassa taas laulutaiteesta. Mezzosopraano Cecilia Bartoli (s.1966) lienee nyt taiteilijana parhaissa vuosissaan. Laulajattaren italialainen temperamentti valloittaa. Ääni on huiman notkea ja saanut sitten ensi kuuleman mehevyyttä ja sointivärejä. Aarioiden intensiivinen tulkinta ja henkäyksenohuina kimaltavat pianissimot hurmasivat. Ken laulutekniikkaa tuntee, tietää, ettei trillien ja korukuvioiden laulaminen jokaiselta onnistu. Bartolia kuunnellessa tulee mieleen satakielen liverrys, niin vaivatta ääni toimii.
Saimme kuulla Bartolia myös hänen ensi vierailullaan Suomessa. Kulttuuritalon konsertissa 1993 hänen taiturimainen liverryksensä ja räiskyvä temperamenttinsa jo häikäisi kuulijat ja nimi jäi mieleen. 2000-luvulla Suomessa on saatu nauttia Bartolin loisteliaasta taiteesta muutaman vuoden välein, mistä voi olla vain kiitollinen. Maailmanluokan laulajia kun kuullaan näillä main usein vasta siinä vaiheessa, kun äänen kultaiset vuodet ovat jo takana – jos silloinkaan.
La Scintilla, barokkiorkesteri Sveitsistä, oli konsertin tasaveroinen musiikillinen osapuoli, ei vain säestävä elementti. Orkesterilla oli omaakin sanottavaa; erityisesti viulun ja klarinetin taiturisoolot soivat nautittavasti.
Toisella ja minulla on ollut onni päästä kuulemaan upeita klassisen musiikin solisteja yhteisten vuosiemme aikana. Kumpikin on tuonut oman favoriittinsa, minä laulajat, Toinen sellotaiteilijat. Olemme kohdanneetkin toisemme musiikin merkeissä 1970-luvun alussa ja pääkaupunkiseudulla asuvina on ollut mahdollisuus poimia mieluisia helmiä runsaasta tarjonnasta. – Elämän rikkautta!
– Tulehan tänne, kuuluu Toisen ääni pihalta. Hän on tyhjentänyt pihavajaa, koonnut haravoidut kasat kuljetusastiaan ja vienyt talkoopäivän jäljiltä yhteisessä pihassa vielä odottelevalle siirtolavalle. Nyt hän osoittelee kahta puista trallia. – Voisikohan nämä jo -? Ovat lahoamassa alta päin…
Nyökkään, samassa silmät kyyneltyvät. Isä teki nuo trallit omin käsin Lapsuusmaan puista kolmekymmentä vuotta sitten silloisen kotimme saunaan. Muutossa halusin ne mukaan, vaikka saunaan niitä ei enää tarvittu. Niitä on käytetty puutarhakeinun ja pihaportaiden edessä.
Aika lahottaa puun, tarpeeellinen käy tarpeettomaksi. Isä on ollut kokonaan poissa jo kahdeksan kevättä. Onko meillä enää isän käsien tekemää, kun näistä luovumme, mietin. Kummallista, miten paljon tunneseikkoja tavaroihin sitoutuu. Ihan kuin ihminen olisi läsnä tekemissään ja heitettäisiin niiden mukana pois. Ehkä siinä onkin tavarasta luopumisen vaikeus?
Sitten muistan. Annoin kerran isälle tyhjän kirjan, jonka hän toi takaisin vuosien päästä täynnä lapsuudestaan ja nuoruudestaan kertovia muistoja ja kuvia. Isän käsin minulle ja lapsilleni kirjoitettu.
Aamuyöllä heräsin enkä päässyt rauhaan niiltä kuvilta, jotka eilinen mieleen piirsi. Kaiken katoavaisuus tuntui mielessä pimeänä, painavana. Se miten turhaa lopulta on kaikki vaivannäkö. Kun ihminen menee pois ja lakkaa tarvitsemasta tavaroitaan, niistä tulee roinaa.
Eilen oli sopivan pilveilevä alkuviikon arkipäivä hoitaa asia, joka tädin kuoleman jälkeen vielä odotti. Jossakin neljän tunnin ajomatkan päässä oli mökki, jota ei kymmeneen vuoteen ollut kukaan käyttänyt. Pitäisi panna myyntiin, saada pois selvitettävien agendalta.
On yksi asia arvioida viileästi asiain tila paikalla ja toinen ottaa vastaan muistojen ja tunnelmien ryöppy. En ollut varautunut kokemaan niin vahvoja ja ristiriitaisia tunteita. Olin oikeastaan statisti, Toisen mukana, aistin hänenkin hämmennyksensä.
Ruusupensas oli villiintynyt, piikkisiä versoja nousi kaikkialta. Nurmikon tilalla oli sammalta. Ääriään myöten täyden joen rannalla kasvavia koivuja majava oli järsinyt jo puoleen väliin. Paksuista rungoista valui mahlaa. Joelle laskevat portaat oli vesi vienyt. Mökki seisoi paikoillaan hylätyn oloisena, verhot kiinni, ovet lukossa. Terassin lautojen välistä tunki korsia. Keinun metallirunko oli kauempana säiden armoilla, istuinosa nostettu terassin katon alle.
Kuulimme tuulen vaimean huminan metsässä, lintujen iloäänet. Täällä olimme viettäneet muutaman onnellisen päivän hääkesänämme kahdestaan. Täällä olimme käyneet Esikoista odottaessamme vierailulla tädin luona. Toisen enokin oli täällä jonakin kesänä, kun täti ei enää jaksanut. Poikkesimme enoa tervehtimässä lomamatkallamme ja miten suunnattomasti hän ilahtuikaan.
Avain kääntyi lukossa kuin helpotuksesta huokaisten. Vihdoinkin! Ovi auki ja raikasta kevättuulta ummehtuneeseen tupaan. Näky oli mykistävä. Pöydällä pesemättömiä astioita sikin sokin. Penkillä kaksi valtavaa, peitettyä vaatekasaa. Parvella mattoja, vuodevaatteita, kirjoja. Laverin vuodevaatteisiin olivat mehiläiset tehneet pesän. Hiirten silppua ja hämähäkin verkkoja kaikkialla.
Kuivat ruokatavarat, kaikki paikoillaan kaapeissa. Astioita ja ruuanlaittokamaa, mikä neljännesvuosisadan aikana oli ehtinyt kerääntyä. Saunan puolella oli kattiloita, vateja, sankoja. Pukuhuoneen naulassa roikkuivat farkut ja aamutakki. Tuvan komean takkauunin oli pakkanen halkaissut. Saunan katto oli kiuasnurkasta homeessa.
Mistä nämä kasat? Oliko täti tuonut tänne ennen viimeistä muuttoa kaiken ylijäämätavaran työvuosien kodistaan? Miksi tänne, metsän laitaan, luonnon helmaan?
Kauniin hirsimökin alennustila oli tuskallista nähdä. Yksi krookus ja pieni sinivuokko kukkivat villiintyneessä pihassa kuin rappion vastalauseena. Ehkä niiden sinnikkyys palkitaan. Ehkä joku jota menneen muistot eivät raasta, jaksaa raivata kaiken roinan, nähdä mielessään paikan vielä kukoistavan. Ehkä.
Suljimme ovet ja lähdimme hiljaisina pois. Kun käännyin vielä katsomaan, valkea perhonen lenteli auringonläikässä.
Malja keväälle – ja Pikkuritarille, joka pinnistäytyi omin neuvoin seisomaan eka kertaa vapunaattona (6 kk 10 pv)!
Sydämessä käy pieni pelon väre: tunteekohan äiti vielä, kun muistamattomuus on välillä niin totaalista. Äiti kulkee taas käytävää rollan kanssa, kun menemme hoivaosaston ovesta sisään. – Hei, tunnetko meitä? Äiti katsoo pitkään, sitten tuhahtaa: no, kylhä mie nyt siut tunnen (katsoo Toiseen, sanoo nimen) ja tunnen mie siun mieheiskii, enhä mie nyt nii höperö ole. Ehdin tuntea helpotuksen, ilon, mutta saman tien joudumme lohduttoman valituksen pyörteeseen, joka koskee nyt isää. – Miksei kukkaa oo miul kertont, jot hää on kuolt? Millo ne on hänet hauvanneetkii enkä mie oo tient mittää. Hää ko ol nii hyvä mies, mite hää nyt on miut tänne yksinää jättänt… Äidillä on itkupäivä eikä siihen ole lääkettä.
Käymme Kummipojan kotona viemässä Tyttelin ja Pikkuveljensä tuliaiset. Siellä on lapsiperheen iloinen rätinä, joka tuntuu niin mukavalta sen hetken. Veljen luokse mennään taas yöksi. Lapsuusmaalla on kaunista, mutta kylmää. Piha on iltapäivällä kurainen ja yön jälkeen askelet rouskahtelevat kohmeisessa maassa. Kottarainen kyhjöttelee paljaassa pihakoivussa höyhenet pörröllään.
Yöllä herään hiljaisuuteen, kuten usein siellä tapahtuu. Nousen istumaan vuoteen laidalle. Ikkunasta tuikahtaa muutama valopiste ja tajuan: on tähtiyö! Nopsasti hamuilen villasukat jalkaan ja aamutakin yöpaidan päälle. Hipsin raput alas, naulakosta vielä viitta hartioille. Eteisessä sujautan jalat Veljen saappaisiin ja koetan päästä ulos talonväkeä herättämättä.
Taas seison tässä pihassa kuin ennen lapsena. Tähtitaivas lepää ylläni majesteettisena. Tunnistan haltioituneen juhlavan olon, joka tulee hiljaisen avaruuden katselemisesta. Lapsen taivas tuntui niin kaukaiselta, äärettömältä, lähes pelottavan mahtavalta. Aikuisen taivas on lähempänä, kuin voisin vain ojentaa käteni ja poimia Otavan, koskettaa Pohjantähteä. Siitäkö se ero, että ensimmäisten oivallusten huikaisulle oli silloin niin paljon enemmän tilaa? Aikuinen tietää liikaa kaikesta, avaruudestakin, vaikka tuskin mitään. Tietämisen paino muuttaa suhteita. Ihmisen koti on Maa, yksi avaruuden valopisteistä. Maasta olen, tältä tähdeltä. Mikä minussa on täältä jää tänne, mikä minussa on ikuista, jatkaa matkaa uudessa muodossa, uudessa maassa.
Toisena päivänä Äidin kanssa on harvinaisen mukavaa. Hoitaja kertoo, että Äiti oli itkenyt koko illan, mutta tänään me kuljemme rauhallisesti vanhainkodin käytävillä ja istumme jutustelemassa keinutuoleissa. Kertoilen muistojani, isän kuolemankin ja äidin leskeysvuodet sen jälkeen. Tänään Äiti vastailee kuin muistaisi, tuskin kuitenkaan, minusta tuntuu, että olen hänen nuorempi siskonsa ja hän kuulee minun puhuvan heidän isästään enkä omastani. Minuakin väsyttää, on niin raskasta pitää yksin käsissään ajan lankoja ja kutoa siltaa sukupolvien yli. Äidin huoneessa lepäämme tutuissa lauluissa kunnes on ilta-aterian aika. Pientä iloa siitä, että tänään Äitiä ei itketä.
Illalla nousemme Toisen kanssa syntymämäelleni Serkkuveljen luo kyläilemään. Emäntä kattaa pöytään herkullista iltapalaa. Rattoisaa jutustelua riittää myöhään. Serkkuveli soittelee mielellään hammondia ja hyvin soittaakin. Sitä on mukava kuunnella ja katsella, sillä soittaessaan hän näyttää onnelliselta mieheltä. Saan kurkistaa syntymäkammarini ovesta. Täältä olen lähtöisin. Miten pitkä ja polveileva onkaan tieni ollut sieltä tähän päivään.
Yöllä nousee kuume, taudin kynnet raapivat kurkkua. Tajuan: on aika palata. Aamulla lähdemme kotiin poikkeamatta enää Äidin luo. Nukun koko matkan, Toinen ajaa.
Oli hyvä lähteä, olla ja palata
Yöni on levoton. Näen outoja unia, joissa käy yllättäviä henkilöitä menneisyydestäni. (Tämän saa, kun vatvoo elämänsä käänteitä illalla viimeksi.) Heräilen, jalkaa särkee. Luen yöllä Johannes Viiniköynnöstä, jonka tekstit ovat poikkeuksellisen kaunista uskonnollista kieltä ja kuvaavat Hengestä hurmaantuneen mystikon näkyjä.
Pilvisen aamun meditaatiokävelyksi valitsen tien matkamiehen ristille. Suoraan aamiaiselta paarustan reppuineni alas mäkeä ja metsäpolun alkuun. Yöllisen lumen alta kuultavat eilisen isokenkäisen kulkijan jäljet. Jäniksen iloloikkia ja pikku otusten varpaanjälkiä risteilee tien poikki. Metsä huokailee ja humisee.
Kiikari jäi, niinpä pitää tyytyä nimeämään Isoksi Taivaanlinnuksi tuo, joka liitelee vastaan korkealla tuulta pidellen kuin haukka. Pieni Taivaanlintu taas pyrähtelee edelläni, pysähtyy oksille, piiskuttaa. Tie polveilee vuoroin tasaista, ylämäkeä ja alamäkeä. Metsään on ilmaantunut hakkuuaukeita. Tie on valoisampi nyt.
Matkamiehen risti on nimennokassa kalliolla. Järveltä puhalteleva navakka tuuli soi uljaasti havupuissa. Jäällä kauempana näkyy istuvan pilkkijä. Laavulla tarkenee istuakin tovi, kun joku on tuonut sinne styroksilevyn. Hetken levähdettyä matka jatkuu. En mieti erityisiä, hengittelen metsää, kuuntelen askelteni ääniä, tuulta.
Aurinkonäkyjä ja marianpunaista
Palattuani laitan majoituksen keittiössä teetä. Kirjastokin on auennut. Avulias kirjastonhoitaja kaivaa lisää tietoa Maria Egyptiläisestä. Englanninkielinen aineisto näyttää perustuvan pääosin legendoihin, joiden todenperäisyys tuskin on kovin tukevalla pohjalla. Romaanikin Mariasta löytyy. Tuula Saarron tyyli on kovin romanttista ja maalailevaa. Voinhan kysyä kotikirjastosta, mutta jaksaisinko lukea.
Luostarin kirjasto suljetaan kahdelta. Kun tulen ulos, huikea kirkkaus tulvii vastaani. Aurinko! Puhdas lumi sädehtii ja kirkon kuparikupoli näyttää liekehtivän. Ilahdun hillittömästi niin kuin ihminen, joka on valvonut ja niellyt aamiaiseksi sinisen särkypillerin, kävellyt itsensä väsyksiin metsässä ja vielä uppoutunut tunneiksi outoihin tarinoihin vieraalla kielellä. Mieleni tekee tanssia aurinkoisella pihalla!
Lounaalla istuudun taas vastapäätä punaviittaista Jumalanäiti Ennusmerkki-ikonia. Ikonin ja minun väliin on joka kerta nyt tullut istumaan joku punapukuinen nainen. Mistä riittääkin. Tällä on avomiehustainen musta pusero ja punainen jakku. Kultainen ortodoksiristi lepää rehevien rintojen vaossa.
Kun astun ulos trapesasta, taivas on jälleen täysin pilvessä ja lumihiutaleita leijuu ilmassa. Näkyjäkö näin auringosta? Kujan päässä Expressbussista jää luostarin pysäkille mies sinisissä farkuissa ja tulee vastaan kuusten katveessa. Siniset silmät ja harmaa, hoidettu parta. Mies tervehtii, hymyilee. Sen koommin en häntä näekään.
Luostarin kasvot
Tulen ajatelleeksi täällä kohtaamiani ihmisiä. Munkkeja mustissa kaavuissaan, kotsa päässä. (Viinitynnyrin kokoinen munkki, jota ei viimeksi näkynyt, on kaventunut havaittavasti ja palannut mutisemaan rukouksia kirkkoon.) Elämäntapatalkoolaisia, naavapartaisia, liehuvatukkaisia ja rohevasti nauravia äijiä, kauniita androgyynisiä nuorukaisia, hurskaita huivimummoja ja tyylitietoisia esteetikkoja. Niin ja tietysti meitä satunnaisia (toisuskoisia) kävijöitä.
”Autuas se, jonka aurinko sarastaa hänen sisällään. Se jättää varjoonsa kyvyn nähdä ulkonaisia. – – Mistä ja miten ulkonainen aurinko voisi näyttää sinulle Hänen kaikessa säteilevän salaisuutensa. – – Voi minua, jos Aurinkoni on varjossa ja näen vain sen, mikä on kasvojeni edessä.”
Ehtoopalvelus kestää kaksi tuntia. Istun melkein koko muun ajan paitsi suitsutukset. Efraim Syyrialaisen paastorukousta luetaan ainakin kolmesti. Siihen kuuluu useita polvistumisia. Lattia jymisee, kun miehet lankeavat alas. Ketterästi kokoavat talkoomummotkin helmansa, lennähtävät lattialle kerta toisensa perään, kutovat ristinmerkkejään tanakasti seisten. Istun huoletta, hengitän tuohusten ja pihkan tuoksua. Jalkaa särkee, mutta sielu on kotonaan.
Laskeudun kuusikujaa palveluksesta hitaasti, hengitän syvään. Kuuset humisevat hiljaa. Iltabussista näkyy jäävän nainen laukkuineen. Iltarituaalikseni on muodostunut tee, omena ja ykkösen uutiset majapaikan keittiössä. Fortumin johdon eläkkeistä ja bonuksista melutaan. Täällä se tuntuu oudon kaukaiselta ja yhdentekevältä.
Palaan Johanneksen pariin taas. Hämmentävää tekstiä ja kuitenkin niin tuttua. Ei ole autuuden tasoja, ei pyhyyden mittapuita. On vain armoa, lahjaa, yllättäviä sisäisiä näkemisen hetkiä, jotka kantavat monen kiusan, murheen ja koetuksen läpi uusiin vaiheisiin.
Lähtöaamuna
Taivas on pilvessä, yhä. Muistutan itseäni, että aurinko on, sillä päivä valostuu. Katse saattaa pysähtyä pilviin, mutta tietoisuus näkee auringon niiden takana.
Kohta seison laukkuineni kuusikujan päässä odottamassa bussia. Pilvet rakoilevat. Ja aurinko välähtää esiin.
”Yöllisen unen jälkeen valaise minulle synnitön päivä… Valaise ajatustemme silmät…” Millainenkohan olisi synnitön päivä. Kuin muistikirjan valkoinen sivu, vielä kirjoittamaton lehti? Merkintöjen puhtaus, valosilmäiset ajatukset?
Kyselen illalla puhelimessa Toiselta auringon nousun ajasta. Herään toiveikkaana katsomaan, onko aamu kirkas. Eipä ole, satelee hiljalleen lunta. Torkahdan vielä tunniksi, nousen sitten kuusikujaa ylös trapesaan aamiaiselle. Seinäkellot eivät näköjään piittaa kesäaikamuutoksesta. Trapesan runsasmuotoinen emäntähenkilö kommentoi, että ruoka on kyllä oikeassa ajassa, mutta kellot tottelevat vain munkkeja.
Trapesa on tupaten täynnä heti aamusta. Osa eilen päättyneen ympäristöestetiikan kansainvälisen konferenssin väestä on yhä täällä. Eteistilassa pyörii myös hyväntuulisia mummoja, joiden puheenparsi kuulostaa tutulta. Linja-autollinen lappeenrantalaisia on tullut tutustumaan luostariin. Hersyvä ’mie ja sie’ -puhe jatkuu pihalla, loittonee kirkon suuntaan.
Aamun polkua on kuljettava varovasti. Ohut lumi kätkee tiellä olevan jään. Hautausmaan kujan ’ihanasti murheiset’ kuuset suojaavat tulijaa havuntummin siipioksin. Tuuli kantaa korviin muutaman soinnikkaan venäjänkielisen sanan. Igumenien ja piispojen ristirivillä on hiljentynyt ryhmä kuuntelemaan opasta.
Ristirivit ovat pidentyneet metsään päin, muutama uusi sielunmajakin rakentunut. Minä suuntaan Isä Efraimin leposijalle. Leikkauksin koristettu puuristi on harmaantunut, kasvaa jo jäkälää. Olkoon muistosi siunattu, Isä, joka aina rukoilit kaikkien kristittyjen, ei ainoastaan oikeauskoisten, puolesta.
Maria Egyptiläinen, katumuksen ja kilvoittelun esikuva
Ortodokseilla on laaja pyhien joukko, monilla oma muistopäivä, jolloin heitä erityisesti kunnioitetaan. Pyhittäjä Maria Egyptiläisen ikoni on esillä lauantain vigiliassa ja sunnuntain palveluksissa. Pääsen tulostamaan respan koneelta tiivistetyn elämänkertaversion, jota tutkin huoneessani.
Mietin, miten ja ketä ortodoksikirkko kanonisoi. Melko erikoinen on tämänkin pyhittäjän tarina lapsiprostituoidusta erakoksi autiomaahan. Siinain erämaassa paastoava munkki Zosima kohtaa Marian ja merkitsee muistiin hänen tarinansa. Marian elämänvaiheisiin liittyy monia ihmeenomaisia tapahtumia. *
Olen ikävöinyt lintuja. Aamulla joku lauloi pihakoivussa. Ei se ollut tavallinen tintti, kuka lie piiskuttaja. Olen oikein odottanut mustarastaan laulua, mutta varikset vain raakkuvat.
En jaksa seisoa koko ehtoopalvelusta kuten ennen. Jo puolen tunnin päästä selkää ja jalkaa särkee niin armottomasti, että on istuttava seinänvieruspenkille. Jossain kohtaa tämä käänne oli tuleva, olen aavistanut. ”Ne, jotka ovat menettäneet jotain, saavat tilalle jotain muuta”, sanoo Johannes Viiniköynnös.
Psalmien ja tavanomaisten iltarukoustekstien lisäksi kirkossa luetaan ihana akatistos Kristuksen kärsimyksille. ”Poista syntiemme käsikirjoitus…naulitse meidät haavoillasi rakkauteesi…Jeesus, muista minua valtakunnassasi.” Iltataivas rusottaa pilvien takana. Lauha ilta, sulavia lumia, räystäsvesiä.
*
Pimeä lankeaa pihaan. Mietin elämäni käännekohtia. Yksi niistä on tässä, nyt. Kun palaan täältä, alkaa puolison kanssa uusi elämänvaihe. Hänen viimeiset lomaviikkonsa ovat ohi ja eläkeaika alkaa. ”Ihmisiä rakastava Herra, sovita minun kohtaloni niin kuin Sinä tahdot.”
*Jatkuu.
Seison laiturirannassa. Hämärtyy. Aurinko on painumassa metsään, viimeiset säteet punertavat kuusten latvuksia. Poikkesin sytyttämässä tuohukseni Valamolaisen Jumalanäidin ikonille vain kertoakseni, että tulin taas. Kirkko oli tupaten täynnä väkeä. Vigilian alkurukoukset jäivät soimaan, kun pujottauduin ulos ja laskeuduin rantaan.
Olen väsynyt. En muuten erityisesti, mutta niin reilun kuuden tunnin bussimatka Helsingin Kampin uumenista Valamoon aina vaikuttaa. Työvuosina väsymys oli paljolti päänsisäistä ja kerääntynyttä, nyt se tuntuu vain päivän matkan kokoiselta ja fyysisemmältä.
Huoneeni on kansanopiston majoitusrakennuksessa tällä kertaa. Sieltä voi kulkea ikikuusten kujaa kirkkoon ja trapesaan. Pyysin pihanpuoleisen huoneen toisesta kerroksesta, kun oli mahdollisuus valita. Haluan nähdä kirkon kuparikupolin illalla viimeksi ja aamulla ensin.
Kun astuin bussista Valamon kuusikujan päässä, päivä oli häikäisevän kirkas. Nyt iltapimeällä pihalla harvat lamput loistavat kuin täysikuut, valokehä hangella, varjot ympärillä syvät. Hotellin kaikissa ikkunoissa on valot. Majataloissa trapesan takanakin on paljon väkeä, mutta tässä talossa ihanan hiljaista.
Retriittini matkaevääksi olen valinnut Johannes Viiniköynnöksen kirjekokoelman Palava ruoko. Johannes syntyi vuoden 690 tienoilla Pohjois-Irakissa ja kuului Idän apostoliseen kirkkoon. Munkki Serafim on kirjeet suomentanut syyriasta ja sanoo esipuheessaan palavaa ruokoa kauniiksi symboliksi Jumalaa kaipaavasta sielusta.
Laskeudun levolle. Sinun käsiisi, Isä, ihmisiä rakastava.
*Jatkuu
Kirkkaat aamut ja ohjelmoimattomat päivät ovat viekotelleet kävelyille metsään, peltoaukeille. Toinen on kantanut repun, jossa kamera tykötarpeineen ja appelsiini. Eilen löysimme vihdoin kissapajuja. Muutama vastaantulija aurinkoisin kasvoin.
Lepän norkot punertavat. Linnut pulputtavat kevätjuttujaan. Ihmeen raikasta, sulavan lumen hengitys, taivaan huikea sini. Ajatus käy kurkkaamassa edessä oleviin päiviin. Lähteä vapaasti yksin, viipyä. Ilo palata kotiin, jossa joku odottaa.
|
|
