Vanhainkodin kokoushuoneessa tuoksuu kahvi. Kotoinen puheensorina täyttää tilan, johon tuon Äitiä hoivaosastolta pyörätuolissa. Äiti on puettu parhaimpiinsa, hoitaja oli aamulla kihartanut valkotukan. Äiti hämmentyy: ”Voi, oottaks työ kaik tulleet miun takkein tänne..” On tultu! Neljättä polvea on paikalla kolme neljästä ja serkkuvelikin puolisonsa kera. Äitiä halaillaan, lauletaan onnittelulauluja. Kukat hehkuvat pöydällä, Äidin syli on täynnä korttien kauniita sanoja.
Kirkkoherra tulee iloisena ja ystävällisenä kuten aina, huomaa pienimpiä myöten kaikki, jutustelee mukavia. Istutaan kotoisasti yhtä pitkää pöytää, veljenemäntä häärii kahvin kanssa. Kakku on komea ja maistuu mansikalle. Auttelen Äitiä, jonka kädet vapisevat. Ehdotan virren Päivä vain ja hetki kerrallansa, siinä kiteytyy niin lohdullisesti iäkkään ja muistamattoman elämän hetkellisyys. Kirkkoherra puhuu Äidille ja meille, tavallisia sanoja, joihin on sydämessään helppo yhtyä.
Sukulaisten joukko hajaantuu tahoilleen, vien Äidin huoneeseensa lepäämään. Hän tuntuu tyytyväiseltä, vaikka onkin väsynyt. Puolentoista tunnin verran iloista hälinää on 95-vuotiaalle kylliksi yhden päivän osalle. Katselemme vielä kortteja ja valokuvia. Veli on tuonut huoneen seinille tauluja Äidin kotoa, se tuntuu hyvältä. Kun toiset ovat menneet meillä on vielä hetki Äidin kanssa kolmisin. Äiti kehuu taas vävyään hyväksi mieheksi. Sitten hän kysyy mistähän tänne on tullut noin paljon kukkia.
Kun saatan Äidin ruokapöytään toisten joukkoon, käy ilmi, että hän on hoivaosaston vanhin tällä hetkellä. Samalla vuosikymmenellä kaikki muutkin jo. Mielessäni häivähtää kolea kunnan viranhaltija, joka opasti meitä vielä viime kesänä, ettei ikä mitään merkitse hoivapaikkajonossa. Hänen prioriteettinsa lienee jono, vanhuksella eletyt vuodet.
Kävelen mietteissäni keskustan katuja ja äkkiä huomaan olevani loittonemassa määränpäästä. Miten ihmeessä onnistun hukkaamaan suunnan entisessä kotikaupungissani. Iso Kaupunki muuttuu joka vuosi jostakin kohtaa. Hautausmaa on kuitenkin ikiaikaisella paikallaan. Viereisen sairaalan ikkunoista näkee mihin ihmisen matka lopulta päätyy.
Tiedän, ettei matkaa voi olla pitkälti, mutta mikä katu on paras valita. Kulmassa on kuppila. Kolme kaljaveikkoa turisee kadulle nostetun pöydän ääressä. Emmin hetken, sitten astun sisään. Vierasmaalainen baarinpitäjä tuskin tuntee kaupunkia, turha kysyäkään, mutta sisällä istuu lehteä lukeva tavallinen mies, kahvimuki edessä. Hän on ystävällinen, tulee ulos asti näyttämään suuntaa. Ohje on niin selkeä, että osun vaivatta minne pitääkin.
Kukkakauppakin on paikallaan. On jotain mikä muuttuvassa kaupungissa on pysynyt. Myyjärouva kertoo liikkeen olleen tässä viime vuosisadan alkupuolelta ja itse hän on pitänyt tätä puotia jo 15 vuotta. Valitsen kaksi erilaista kukkaa, jotka myyjä kääräisee sellofaaniin.
Portista pujahdettuani valitsen vasemman kiviaidan reunaa kulkevan käytävän. Kaupungin häly vaimenee. On kuin tulisi toiseen maailmaan, jossa vallitsee käsittämätön rauha. Tuuli kuiskii vanhojen puiden lehvissä. Kivet, osa jo sammaloituneita, kantavat nimissään maamme historiaa. Patsaat ja korkokuvat kertovat vainajan arvostuksesta – tai suvun varakkuudesta.
Vanha mies haravoi sukuhaudan hiekkaa ja käytävää. Nyökkäämme toisillemme. Ikäiseni nainen pysähtyy juttelemaan. Puhumme hautausmaakulttuurista, ihastelemme kukkia. Nainen tuntuu tyyneltä sillä tavoin kuin on surun läpielänyt ihminen. Sedän hautapaikka löytyy veteraanilehdosta. Jätän siihen auringonkeltaisen. Kuljen ohi pienen mustavalkoasuisen ryhmän, joiden kasvoilla tuore menetys näkyy paljaana. He tuovat veteraaniristille kukkia, jotka ehkä äsken on laskettu tuhkaukseen menevän arkun ympärille.
Vaellan verkalleen eteen päin, kunnes löydän toisen etsimäni haudan. Hän oli nuoruuteni työtoveri ensin, sitten ystävä. Meitä yhdisti tämä sama päivä sydänkesässä, nimipäiväni on hänen syntymäpäivänsä. Huomaan, että viime käyntini jälkeen vaimonsa nimikin on kullattu kiveen. Muistoja palaa mieleen kutsumatta eikä niissä ole säröjä enää.
Hiekka ratisee askelissa. Istahdan penkille. Vesi solisee, ruusut ja jasmiinit tuoksuvat. Lokki kirkuu. Pilvet hohtavat valoa.
?
?
Huoneeseen hiipii pehmeä aamuvalo, herättelee lempeästi. Vastahan nukahdin, unikuvat jo hajoavat. Valo huuhtoo yötä silmistäni, hipaisee ikonin Jumalanäidin kasvoja, vaeltaa seinää, käy katonrajassa. Valohan varjot luo, ei niitä olisikaan.
Uni kätkee niin paljon menneitä hetkiä, nekin, jolloin yö vaihtuu aamuun. Varhaisimmat tunnit ovat niin usein jo kuluneet, kun herään. Milloin eilisestä tulee tänään. Millaista olisi herätä, jos eilistä ei olisi, ei muistia. Jos olisi vain nyt, ainainen aamu.
Ajatus viipyilee unenlämpimässä, nuuhkii nousevaa päivää. Eilisen suloiset hetket häilähtelevät mielessä. Miten voi pienen ihmisen läsnäolo lämmittää, hymy valostaa sydämen huoneet niin kokonaan. Lapsi on isoäidin sydämen aamuvalo.
?
Vanhainkodin talonmies laittelee ovella koivuja. Juhannusruusu kukkii äidin ikkunan kohdalla. Odotamme käytävällä. Äiti näkyy seisovan rollaan nojaten naapurinsa huoneessa, kuuluu puhetta. Hän kääntyy, huomaa meidät, tulee luokse. Hetken olen hänen siskonsa, kuolleeksi unohtunut. Sitten hän havahtuu: ”kah, työhä siin ootta, mitäs mie.. ”
Hoivaosaston väki ilahtuu aina vieraista. Esittäydymme joka kerran kätellen. Kahvilla tarjoilen pikkuleipiä, puhuttelen tuttuja asukkaita ja hoitajia nimeltä, kyselen kuulumisia. Oi niitä hymyjä nyt! Jopa osaston afaattinen ja apaattinen pappa hymyilee ja urahtaa jotain, joka kuulostaa myönteiseltä.
– Miul ei oo ennää muistii, kaik on hävint mikä joskus on olt nii selvää, äiti huokaa taas. – Toisinaa käyp sellane häive, jot ihan ku muistais jottai, mut sit se häipyy kohta. Tämmöseks on elämä mänt. Mut vissii hyö hoitaat miut täälä niin ko nää muutkii muistamattomat…
Siihen on luotettava ja se tässä lohduttaa, jos jokin.
?
Luottamus kantaa
”Kiitos elämästä, Äiti. / Pari riviä tein kirjaimia tänään. / Siinä kaikki. Olen onnellinen.” (Lauri Viita)
Äitienpäivän aikaan poimin hyllystäni Tuula Simolan Otavalle toimittaman kokoelman Äideistä parhain. Sain kirjan Esikoiselta valmistumisensa keväänä. Arvostan elettä; poika oli merkinnyt Lauri Viidan runon ja kirjoittanut kirjaan omistuksen äidilleen.
Runon ilme on valoisa. Kirjailijan ja hänen äitinsä suhteesta se kertoo oleellisen: elämän alkuhoiva ja tiukoissa paikoissa saatu tuki on ollut riittävän hyvä kasvualusta, että aikuistuva poika kykenee saavuttamaan tavoitteensa, ottamaan elämänsä haltuun ja tuntemaan syvästi. Runoilija uskoo kykyynsä luoda sanoilla maailmoita ja se tekee hänestä onnellisen miehen.
Runossa viehättää olennaiseen keskittyvä koruttomuus. Kieli on tiheää, ytimekästä. Sanat ovat yksinkertaista arkipuhetta, kuitenkin merkityksiin aukeavaa. Runoilijan tehtävä tiivistyy pariin riviin kirjaimia, joihin Viita tässä puhaltaa hulmuavan hengen. Syntyy kaunis kuva onnesta, elämästä.
Näinä aikoina haetaan onnittelukortteihin kiivaasti tekstejä. Valitseminen on aika vaikea ellei mahdoton tehtävä olipa runokirjoja saatavilla tai ei. Niinkin voi käydä, että huolella valitun runon sanoma ei saajaa tavoita tai tulee ohitetuksi juhlahumussa. Aikuisen ajatus onnesta ei aina ole nuoren maailmassa relevantti. Jotkut runotkin ovat puhki kulutettuja, toiset hassun yleviä.
Mitäpä jos kirjoittaisi ihan oman runon – loppusoinnuista piittaamatta – jotain mitä oikeasti haluaa sanoa nuorelleen, omin sanoin, suoraan sydämestä.
Onnea kaikille koulunsa päättäville, ylioppilaille ja valmistuville; luottakaa itseenne! Iloista juhlan päivää nuorten äideille, isille, sisaruksille ja isovanhemmille. Rohkeutta teille, joiden matkaan tuli mutka; vielä tulee teidänkin päivänne.
Kävimme eilen illalla Toisen kanssa lumoutumassa taas laulutaiteesta. Mezzosopraano Cecilia Bartoli (s.1966) lienee nyt taiteilijana parhaissa vuosissaan. Laulajattaren italialainen temperamentti valloittaa. Ääni on huiman notkea ja saanut sitten ensi kuuleman mehevyyttä ja sointivärejä. Aarioiden intensiivinen tulkinta ja henkäyksenohuina kimaltavat pianissimot hurmasivat. Ken laulutekniikkaa tuntee, tietää, ettei trillien ja korukuvioiden laulaminen jokaiselta onnistu. Bartolia kuunnellessa tulee mieleen satakielen liverrys, niin vaivatta ääni toimii.
Saimme kuulla Bartolia myös hänen ensi vierailullaan Suomessa. Kulttuuritalon konsertissa 1993 hänen taiturimainen liverryksensä ja räiskyvä temperamenttinsa jo häikäisi kuulijat ja nimi jäi mieleen. 2000-luvulla Suomessa on saatu nauttia Bartolin loisteliaasta taiteesta muutaman vuoden välein, mistä voi olla vain kiitollinen. Maailmanluokan laulajia kun kuullaan näillä main usein vasta siinä vaiheessa, kun äänen kultaiset vuodet ovat jo takana – jos silloinkaan.
La Scintilla, barokkiorkesteri Sveitsistä, oli konsertin tasaveroinen musiikillinen osapuoli, ei vain säestävä elementti. Orkesterilla oli omaakin sanottavaa; erityisesti viulun ja klarinetin taiturisoolot soivat nautittavasti.
Toisella ja minulla on ollut onni päästä kuulemaan upeita klassisen musiikin solisteja yhteisten vuosiemme aikana. Kumpikin on tuonut oman favoriittinsa, minä laulajat, Toinen sellotaiteilijat. Olemme kohdanneetkin toisemme musiikin merkeissä 1970-luvun alussa ja pääkaupunkiseudulla asuvina on ollut mahdollisuus poimia mieluisia helmiä runsaasta tarjonnasta. – Elämän rikkautta!
– Tulehan tänne, kuuluu Toisen ääni pihalta. Hän on tyhjentänyt pihavajaa, koonnut haravoidut kasat kuljetusastiaan ja vienyt talkoopäivän jäljiltä yhteisessä pihassa vielä odottelevalle siirtolavalle. Nyt hän osoittelee kahta puista trallia. – Voisikohan nämä jo -? Ovat lahoamassa alta päin…
Nyökkään, samassa silmät kyyneltyvät. Isä teki nuo trallit omin käsin Lapsuusmaan puista kolmekymmentä vuotta sitten silloisen kotimme saunaan. Muutossa halusin ne mukaan, vaikka saunaan niitä ei enää tarvittu. Niitä on käytetty puutarhakeinun ja pihaportaiden edessä.
Aika lahottaa puun, tarpeeellinen käy tarpeettomaksi. Isä on ollut kokonaan poissa jo kahdeksan kevättä. Onko meillä enää isän käsien tekemää, kun näistä luovumme, mietin. Kummallista, miten paljon tunneseikkoja tavaroihin sitoutuu. Ihan kuin ihminen olisi läsnä tekemissään ja heitettäisiin niiden mukana pois. Ehkä siinä onkin tavarasta luopumisen vaikeus?
Sitten muistan. Annoin kerran isälle tyhjän kirjan, jonka hän toi takaisin vuosien päästä täynnä lapsuudestaan ja nuoruudestaan kertovia muistoja ja kuvia. Isän käsin minulle ja lapsilleni kirjoitettu.
Aamuyöllä heräsin enkä päässyt rauhaan niiltä kuvilta, jotka eilinen mieleen piirsi. Kaiken katoavaisuus tuntui mielessä pimeänä, painavana. Se miten turhaa lopulta on kaikki vaivannäkö. Kun ihminen menee pois ja lakkaa tarvitsemasta tavaroitaan, niistä tulee roinaa.
Eilen oli sopivan pilveilevä alkuviikon arkipäivä hoitaa asia, joka tädin kuoleman jälkeen vielä odotti. Jossakin neljän tunnin ajomatkan päässä oli mökki, jota ei kymmeneen vuoteen ollut kukaan käyttänyt. Pitäisi panna myyntiin, saada pois selvitettävien agendalta.
On yksi asia arvioida viileästi asiain tila paikalla ja toinen ottaa vastaan muistojen ja tunnelmien ryöppy. En ollut varautunut kokemaan niin vahvoja ja ristiriitaisia tunteita. Olin oikeastaan statisti, Toisen mukana, aistin hänenkin hämmennyksensä.
Ruusupensas oli villiintynyt, piikkisiä versoja nousi kaikkialta. Nurmikon tilalla oli sammalta. Ääriään myöten täyden joen rannalla kasvavia koivuja majava oli järsinyt jo puoleen väliin. Paksuista rungoista valui mahlaa. Joelle laskevat portaat oli vesi vienyt. Mökki seisoi paikoillaan hylätyn oloisena, verhot kiinni, ovet lukossa. Terassin lautojen välistä tunki korsia. Keinun metallirunko oli kauempana säiden armoilla, istuinosa nostettu terassin katon alle.
Kuulimme tuulen vaimean huminan metsässä, lintujen iloäänet. Täällä olimme viettäneet muutaman onnellisen päivän hääkesänämme kahdestaan. Täällä olimme käyneet Esikoista odottaessamme vierailulla tädin luona. Toisen enokin oli täällä jonakin kesänä, kun täti ei enää jaksanut. Poikkesimme enoa tervehtimässä lomamatkallamme ja miten suunnattomasti hän ilahtuikaan.
Avain kääntyi lukossa kuin helpotuksesta huokaisten. Vihdoinkin! Ovi auki ja raikasta kevättuulta ummehtuneeseen tupaan. Näky oli mykistävä. Pöydällä pesemättömiä astioita sikin sokin. Penkillä kaksi valtavaa, peitettyä vaatekasaa. Parvella mattoja, vuodevaatteita, kirjoja. Laverin vuodevaatteisiin olivat mehiläiset tehneet pesän. Hiirten silppua ja hämähäkin verkkoja kaikkialla.
Kuivat ruokatavarat, kaikki paikoillaan kaapeissa. Astioita ja ruuanlaittokamaa, mikä neljännesvuosisadan aikana oli ehtinyt kerääntyä. Saunan puolella oli kattiloita, vateja, sankoja. Pukuhuoneen naulassa roikkuivat farkut ja aamutakki. Tuvan komean takkauunin oli pakkanen halkaissut. Saunan katto oli kiuasnurkasta homeessa.
Mistä nämä kasat? Oliko täti tuonut tänne ennen viimeistä muuttoa kaiken ylijäämätavaran työvuosien kodistaan? Miksi tänne, metsän laitaan, luonnon helmaan?
Kauniin hirsimökin alennustila oli tuskallista nähdä. Yksi krookus ja pieni sinivuokko kukkivat villiintyneessä pihassa kuin rappion vastalauseena. Ehkä niiden sinnikkyys palkitaan. Ehkä joku jota menneen muistot eivät raasta, jaksaa raivata kaiken roinan, nähdä mielessään paikan vielä kukoistavan. Ehkä.
Suljimme ovet ja lähdimme hiljaisina pois. Kun käännyin vielä katsomaan, valkea perhonen lenteli auringonläikässä.
Malja keväälle – ja Pikkuritarille, joka pinnistäytyi omin neuvoin seisomaan eka kertaa vapunaattona (6 kk 10 pv)!
|
|
