Tarvitseeko silmät luoda ylös taivaan nähdäkseen? Evankeliumia meille, joita pimeys painaa joskus niin, ettei katse maasta kohoa. Taivas yllättää.
Näen jo pihalta tutun istuvan hahmon hoivaosaston ikkunan ääressä. Äiti on jalkeilla, näyttää hyvin väsyneeltä, mutta ilostuu kuitenkin tulijoista. Tullessani olen taas hänen sisarensa, vasta vähitellen saan Äidin mielessä omat kasvoni. Hyvästellessämme olemme taas tytär ja vävy.
Olenko koskaan tajunnut näin riipaisevasti, miten kaukana vanhuksen mieli vaeltaa menneissä. Hän kuvailee oman lapsuutensa mummolaa, äitinsä kotipaikkaa, Hilma-tätiään, jonka luona sai yöpyä talvipakkasilla, kun koulumatka oli pienelle kovin pitkä. Hän muistelee Saimia, kouluaikaista ystävää ja luokkatoveria. – Mis hää nyt lienöö, en oo mittää kuult sen perrää, ko koulusta piästii.
Kerron taas elämästämme, pojistamme ja pojanpojasta. Kerron silti, vaikka Äiti ei kohta muista, vaikka näen sanojen merkityksen hajoavan, kun ei niillä enää ole kehystä hänen mielessään. Äiti tuntuu kelluvan kauan sitten eletyn ja unohdetun eilisen välitilassa. Vain yksi isompi aalto ja ranta on siinä. Näkö on hämärtynyt, värit haalistuneet eikä ihmisillä ole kasvoja. Äänet kuuluvat kauempaa kuin kaikuna, eivät aina tavoita. Huoneen kaikista aikoinaan tutuista esineistä viimeiseksi kiinnekohdaksi on jäänyt vanhempiensa suurennettu valokuva seinällä.
Äiti jää lepäämään vuoteelle, kun teemme lähtöä. ? En mie ennää jaksa ellää, Äiti sanoo silmät kiinni. Sitten katsoo Toista: ”En mie sinnuu nii hyvin tult tuntemaa, mut mie tiijän, et sie oot hyvä mies miun tytöllein.” Halataan, Äidin poski on viileä, käsi lämmin. – Ol se hyvä ko myö viel nähtii. Hyvä on sekkii, jos ei ennää nähhä…sithä mie oon jo kotona.
Kypsä kaura aaltoilee kullankeltaisena, vehnä tummempana. Aurinko välähtelee esiin tuon tuostakin, sitten taas tuuli huiskii pilviä väliin. Olen Lapsuusmaalla, kuljen vainioiden halki kiemurtelevaa tietä Toisen kanssa perhosniitylle. Se on usein sydänkesällä punaisenaan kultasiipiä. Elokuun viimeisinä päivinä, tämän hurmaavan kesän päättyessä, täällä näkee enää muutaman neitoperhon. Äisen sateen pisarat huikaisevat valonsäteiden osuessa taipuneihin korsiin, poimulehdille, lukinseitteihin ruohossa.
Iltapäivällä Veli esittelee meille Vanhaa Paikkaa, joka odottaa remonttia ennen muuttoa. Illalla saunomme Lammen rannassa. Lauteilla ihmisestä valuu tiukan päivän hiki, kirahtelevat sanat pehmenevät löyly löylyltä. Veli haastelee tuntojaan Toiselle, Veljenemäntä pakisee kanssani. Muutospelkoa on ja luopumisen kipua. Laskeudun Lammen veteen, kylmää jo, mutta uin silti. Joutsen soutelee etäämpänä yksinään.
Nykyään tapaamiset Lapsuusmaalla ovat pieniä pätkiä, mutta merkitykseltään tiheitä. Olemme olemassa toisillemme, Veli ja minä. Nyt siellä on myös Kummipojan perheen tuomia uusia raikkaita energiavirtoja. Sukutilan viiri keinahtelee tuulessa. Jos Isä eläisi, hän ilahtuisi pojanpojanpojan tomerista askelista pihamaalla. Lapsuusmaa elää aikakausien taitetta, muutosvirtaa.
Lähtöaamuna käymme uudelleen Äidin luona vanhainkodissa, nyt Velikin on mukana. Lyhyitä nämäkin kohtaamiset ovat, Äiti pieni niin väsynyt, kääntynyt sisintään kohti jo. Oli kaatunut taas pari viikkoa sitten, vieläkin kuhmu ja side haavan peittona huivin alla. Taluttelemme hänet pihakeinuun pihlajaterttujen alle. Siinä istumme ja keinuttelemme sen hetken, minkä Äiti jaksaa. Koetan säilöä Äidin hymyn mieleeni, tiedän: kun olemme menneet, hän ei meitä muista.
Meitä tuli koolle kolmetoista, opiskelutovereita, ystäviäkin. Suunnilleen sama ydinjoukko on ollut joka kerta mukana, muutama harvemmin. Alku oli iloista hälinää ja lämpimiä halauksia kuten aina, sitten jo ripsahteli päällimmäisiä kuulumisia kahvipöydän ääressä. Auringonlaskun aikaan saunan löylyissä viimeistään pehmisi pintakoreus ja järvi otti miellyttävän viileään syleilyynsä kuusikymppisensä jo ohittaneet naiset vuosirenkaineen ja arpineen.
Jakamisen hetket koskettivat. Elämä on antanut ja ottanut. Moni on joutunut kokemaan kovia, luovuttamaan terveyttä tai tärkeän ihmisen. On saatu rakkautta ja rikkautta monin tavoin. Joukossamme oli onnellisia isoäitejä ja -tätejä, myös iäkkäistä äideistään huolta kantavia. Jos jostain unelmastaan on joutunutkin luopumaan, uusia on syntynyt sitä mukaa ja ne päästettiin leijaamaan tuuliin tuleviin.
Ja tosiaan, kun ollaan yön yli koolla, ehtii paljastua henkinen köhämme ja keskeneräisyytemme, huomiontarpeemme ja juoruilunhalummekin. Pinnanalainen omahyväisyys saattaa sohaista toisen kipeää kohtaa. Ehtii tapahtua myös hiljaisia, myötäeläviä kohtaamisia ja syvän ymmärryksen väreitä ihmisten välillä.
Kypsymme vanhetessamme, ehkä vielä viisastummekin. Eläkkeelle jääneiden tasapainoisuus näkyi ja tuntui. Mitä kauemmas jäävät yhteiset nuoruusvuodet sitä merkittävämmäksi nousevat henkilökohtaisen kypsymisen prosessit.
***
polun varren puolukat
kesän mennessään kypsyttämät
oi, punaisen mehuisa ilo
pisara sydänverta
avokämmenellä
***
Pihassa kukkii kuunlilja. Odotettavissa täysikuun öitä merellä ja matkantekoa uusissa maisemissa. Elokuu, elämänkuu.
…se näyttäisi pieneltä punaiselta tuvalta vanhojen koivujen suojassa rauhallisen lammen rannalla
…haluaisin elää mökkikesää yksinkertaisesti ja sopusoinnussa luonnon kanssa – en kuitenkaan itsetarkoituksellisen epämukavasti
…antaisin mökin sisustuksen ja ympäristön rakentua tarpeiden mukaan vähän kerrassaan kauniiksi kokonaisuudeksi – en tekisi siitä ylijäämäkalusteiden ja kulahtaneen arkiesineistön loppusijoituspaikkaa
…toivottaisin omat rakkaat aina tervetulleiksi ja hyvät ystävät kun molemmille sopii
…sopisin muutamasta perussäännöstä: kunnioitetaan luontoa, eletään siivosti ja jätetään paikka kuntoon
…puhuttelisin tupaani lempeästi, viettäisimme kesää yhdessä, antaisin sen rauhassa nukkua talviunta…
?
Kesän toinen kävely hautausmaalla, nyt torstaimummolan ystävän kanssa. Lupasin, että etsimme isänsä haudan. Oli kova paikka, ainoalle tyttärelle, ettei jaksanut isän hautajaisiin. Tuntui kuin kylmä kivi olisi jäänyt sydäntä hiertämään.
Jumalanpuiston suntio sattuu paikalle työtehtävissään. Tulee halaamaan, sieluntoveri. Kuultuaan ketä etsimme, ohjaa meidät oikeaan paikkaan. Kuljemme saman tien, jota ystävän isä on saatettu arkussaan kappelilta leposijalle. Syvänpunainen pelargonia tärisee tyttären käsissä. Isän elämä täyttyi viimein lähes satavuotiaana.
Ymmärsihän isä, lepoon päästyään, miksi tytär ei jaksanut. Tuonpuoleisessa tuskin maallisia muistellaaan. Kylmän ja kipeän kevään jälkeen tytär jaksaa nyt tulla, sydänkesässä. Muistelee vesissäsilmin isää ja äitiä. Tajuaa omankin leposijansa olevan tässä sitten, kun se aika tulee, uljaankauniin männyn katveessa. Kivi ei enää paina sydämessä.
Haudoilla kukat hehkuvat. Tuuli soi puiden uruissa. Tytär lähtee, keventynein mielin.
Vanhainkodin kokoushuoneessa tuoksuu kahvi. Kotoinen puheensorina täyttää tilan, johon tuon Äitiä hoivaosastolta pyörätuolissa. Äiti on puettu parhaimpiinsa, hoitaja oli aamulla kihartanut valkotukan. Äiti hämmentyy: ”Voi, oottaks työ kaik tulleet miun takkein tänne..” On tultu! Neljättä polvea on paikalla kolme neljästä ja serkkuvelikin puolisonsa kera. Äitiä halaillaan, lauletaan onnittelulauluja. Kukat hehkuvat pöydällä, Äidin syli on täynnä korttien kauniita sanoja.
Kirkkoherra tulee iloisena ja ystävällisenä kuten aina, huomaa pienimpiä myöten kaikki, jutustelee mukavia. Istutaan kotoisasti yhtä pitkää pöytää, veljenemäntä häärii kahvin kanssa. Kakku on komea ja maistuu mansikalle. Auttelen Äitiä, jonka kädet vapisevat. Ehdotan virren Päivä vain ja hetki kerrallansa, siinä kiteytyy niin lohdullisesti iäkkään ja muistamattoman elämän hetkellisyys. Kirkkoherra puhuu Äidille ja meille, tavallisia sanoja, joihin on sydämessään helppo yhtyä.
Sukulaisten joukko hajaantuu tahoilleen, vien Äidin huoneeseensa lepäämään. Hän tuntuu tyytyväiseltä, vaikka onkin väsynyt. Puolentoista tunnin verran iloista hälinää on 95-vuotiaalle kylliksi yhden päivän osalle. Katselemme vielä kortteja ja valokuvia. Veli on tuonut huoneen seinille tauluja Äidin kotoa, se tuntuu hyvältä. Kun toiset ovat menneet meillä on vielä hetki Äidin kanssa kolmisin. Äiti kehuu taas vävyään hyväksi mieheksi. Sitten hän kysyy mistähän tänne on tullut noin paljon kukkia.
Kun saatan Äidin ruokapöytään toisten joukkoon, käy ilmi, että hän on hoivaosaston vanhin tällä hetkellä. Samalla vuosikymmenellä kaikki muutkin jo. Mielessäni häivähtää kolea kunnan viranhaltija, joka opasti meitä vielä viime kesänä, ettei ikä mitään merkitse hoivapaikkajonossa. Hänen prioriteettinsa lienee jono, vanhuksella eletyt vuodet.
Kävelen mietteissäni keskustan katuja ja äkkiä huomaan olevani loittonemassa määränpäästä. Miten ihmeessä onnistun hukkaamaan suunnan entisessä kotikaupungissani. Iso Kaupunki muuttuu joka vuosi jostakin kohtaa. Hautausmaa on kuitenkin ikiaikaisella paikallaan. Viereisen sairaalan ikkunoista näkee mihin ihmisen matka lopulta päätyy.
Tiedän, ettei matkaa voi olla pitkälti, mutta mikä katu on paras valita. Kulmassa on kuppila. Kolme kaljaveikkoa turisee kadulle nostetun pöydän ääressä. Emmin hetken, sitten astun sisään. Vierasmaalainen baarinpitäjä tuskin tuntee kaupunkia, turha kysyäkään, mutta sisällä istuu lehteä lukeva tavallinen mies, kahvimuki edessä. Hän on ystävällinen, tulee ulos asti näyttämään suuntaa. Ohje on niin selkeä, että osun vaivatta minne pitääkin.
Kukkakauppakin on paikallaan. On jotain mikä muuttuvassa kaupungissa on pysynyt. Myyjärouva kertoo liikkeen olleen tässä viime vuosisadan alkupuolelta ja itse hän on pitänyt tätä puotia jo 15 vuotta. Valitsen kaksi erilaista kukkaa, jotka myyjä kääräisee sellofaaniin.
Portista pujahdettuani valitsen vasemman kiviaidan reunaa kulkevan käytävän. Kaupungin häly vaimenee. On kuin tulisi toiseen maailmaan, jossa vallitsee käsittämätön rauha. Tuuli kuiskii vanhojen puiden lehvissä. Kivet, osa jo sammaloituneita, kantavat nimissään maamme historiaa. Patsaat ja korkokuvat kertovat vainajan arvostuksesta – tai suvun varakkuudesta.
Vanha mies haravoi sukuhaudan hiekkaa ja käytävää. Nyökkäämme toisillemme. Ikäiseni nainen pysähtyy juttelemaan. Puhumme hautausmaakulttuurista, ihastelemme kukkia. Nainen tuntuu tyyneltä sillä tavoin kuin on surun läpielänyt ihminen. Sedän hautapaikka löytyy veteraanilehdosta. Jätän siihen auringonkeltaisen. Kuljen ohi pienen mustavalkoasuisen ryhmän, joiden kasvoilla tuore menetys näkyy paljaana. He tuovat veteraaniristille kukkia, jotka ehkä äsken on laskettu tuhkaukseen menevän arkun ympärille.
Vaellan verkalleen eteen päin, kunnes löydän toisen etsimäni haudan. Hän oli nuoruuteni työtoveri ensin, sitten ystävä. Meitä yhdisti tämä sama päivä sydänkesässä, nimipäiväni on hänen syntymäpäivänsä. Huomaan, että viime käyntini jälkeen vaimonsa nimikin on kullattu kiveen. Muistoja palaa mieleen kutsumatta eikä niissä ole säröjä enää.
Hiekka ratisee askelissa. Istahdan penkille. Vesi solisee, ruusut ja jasmiinit tuoksuvat. Lokki kirkuu. Pilvet hohtavat valoa.
?
?
Huoneeseen hiipii pehmeä aamuvalo, herättelee lempeästi. Vastahan nukahdin, unikuvat jo hajoavat. Valo huuhtoo yötä silmistäni, hipaisee ikonin Jumalanäidin kasvoja, vaeltaa seinää, käy katonrajassa. Valohan varjot luo, ei niitä olisikaan.
Uni kätkee niin paljon menneitä hetkiä, nekin, jolloin yö vaihtuu aamuun. Varhaisimmat tunnit ovat niin usein jo kuluneet, kun herään. Milloin eilisestä tulee tänään. Millaista olisi herätä, jos eilistä ei olisi, ei muistia. Jos olisi vain nyt, ainainen aamu.
Ajatus viipyilee unenlämpimässä, nuuhkii nousevaa päivää. Eilisen suloiset hetket häilähtelevät mielessä. Miten voi pienen ihmisen läsnäolo lämmittää, hymy valostaa sydämen huoneet niin kokonaan. Lapsi on isoäidin sydämen aamuvalo.
?