Meitä tuli koolle kolmetoista, opiskelutovereita, ystäviäkin. Suunnilleen sama ydinjoukko on ollut joka kerta mukana, muutama harvemmin. Alku oli iloista hälinää ja lämpimiä halauksia kuten aina, sitten jo ripsahteli päällimmäisiä kuulumisia kahvipöydän ääressä. Auringonlaskun aikaan saunan löylyissä viimeistään pehmisi pintakoreus ja järvi otti miellyttävän viileään syleilyynsä kuusikymppisensä jo ohittaneet naiset vuosirenkaineen ja arpineen.
Jakamisen hetket koskettivat. Elämä on antanut ja ottanut. Moni on joutunut kokemaan kovia, luovuttamaan terveyttä tai tärkeän ihmisen. On saatu rakkautta ja rikkautta monin tavoin. Joukossamme oli onnellisia isoäitejä ja -tätejä, myös iäkkäistä äideistään huolta kantavia. Jos jostain unelmastaan on joutunutkin luopumaan, uusia on syntynyt sitä mukaa ja ne päästettiin leijaamaan tuuliin tuleviin.
Ja tosiaan, kun ollaan yön yli koolla, ehtii paljastua henkinen köhämme ja keskeneräisyytemme, huomiontarpeemme ja juoruilunhalummekin. Pinnanalainen omahyväisyys saattaa sohaista toisen kipeää kohtaa. Ehtii tapahtua myös hiljaisia, myötäeläviä kohtaamisia ja syvän ymmärryksen väreitä ihmisten välillä.
Kypsymme vanhetessamme, ehkä vielä viisastummekin. Eläkkeelle jääneiden tasapainoisuus näkyi ja tuntui. Mitä kauemmas jäävät yhteiset nuoruusvuodet sitä merkittävämmäksi nousevat henkilökohtaisen kypsymisen prosessit.
***
polun varren puolukat
kesän mennessään kypsyttämät
oi, punaisen mehuisa ilo
pisara sydänverta
avokämmenellä
***
Pihassa kukkii kuunlilja. Odotettavissa täysikuun öitä merellä ja matkantekoa uusissa maisemissa. Elokuu, elämänkuu.
…se näyttäisi pieneltä punaiselta tuvalta vanhojen koivujen suojassa rauhallisen lammen rannalla
…haluaisin elää mökkikesää yksinkertaisesti ja sopusoinnussa luonnon kanssa – en kuitenkaan itsetarkoituksellisen epämukavasti
…antaisin mökin sisustuksen ja ympäristön rakentua tarpeiden mukaan vähän kerrassaan kauniiksi kokonaisuudeksi – en tekisi siitä ylijäämäkalusteiden ja kulahtaneen arkiesineistön loppusijoituspaikkaa
…toivottaisin omat rakkaat aina tervetulleiksi ja hyvät ystävät kun molemmille sopii
…sopisin muutamasta perussäännöstä: kunnioitetaan luontoa, eletään siivosti ja jätetään paikka kuntoon
…puhuttelisin tupaani lempeästi, viettäisimme kesää yhdessä, antaisin sen rauhassa nukkua talviunta…
?
Kesän toinen kävely hautausmaalla, nyt torstaimummolan ystävän kanssa. Lupasin, että etsimme isänsä haudan. Oli kova paikka, ainoalle tyttärelle, ettei jaksanut isän hautajaisiin. Tuntui kuin kylmä kivi olisi jäänyt sydäntä hiertämään.
Jumalanpuiston suntio sattuu paikalle työtehtävissään. Tulee halaamaan, sieluntoveri. Kuultuaan ketä etsimme, ohjaa meidät oikeaan paikkaan. Kuljemme saman tien, jota ystävän isä on saatettu arkussaan kappelilta leposijalle. Syvänpunainen pelargonia tärisee tyttären käsissä. Isän elämä täyttyi viimein lähes satavuotiaana.
Ymmärsihän isä, lepoon päästyään, miksi tytär ei jaksanut. Tuonpuoleisessa tuskin maallisia muistellaaan. Kylmän ja kipeän kevään jälkeen tytär jaksaa nyt tulla, sydänkesässä. Muistelee vesissäsilmin isää ja äitiä. Tajuaa omankin leposijansa olevan tässä sitten, kun se aika tulee, uljaankauniin männyn katveessa. Kivi ei enää paina sydämessä.
Haudoilla kukat hehkuvat. Tuuli soi puiden uruissa. Tytär lähtee, keventynein mielin.
Vanhainkodin kokoushuoneessa tuoksuu kahvi. Kotoinen puheensorina täyttää tilan, johon tuon Äitiä hoivaosastolta pyörätuolissa. Äiti on puettu parhaimpiinsa, hoitaja oli aamulla kihartanut valkotukan. Äiti hämmentyy: ”Voi, oottaks työ kaik tulleet miun takkein tänne..” On tultu! Neljättä polvea on paikalla kolme neljästä ja serkkuvelikin puolisonsa kera. Äitiä halaillaan, lauletaan onnittelulauluja. Kukat hehkuvat pöydällä, Äidin syli on täynnä korttien kauniita sanoja.
Kirkkoherra tulee iloisena ja ystävällisenä kuten aina, huomaa pienimpiä myöten kaikki, jutustelee mukavia. Istutaan kotoisasti yhtä pitkää pöytää, veljenemäntä häärii kahvin kanssa. Kakku on komea ja maistuu mansikalle. Auttelen Äitiä, jonka kädet vapisevat. Ehdotan virren Päivä vain ja hetki kerrallansa, siinä kiteytyy niin lohdullisesti iäkkään ja muistamattoman elämän hetkellisyys. Kirkkoherra puhuu Äidille ja meille, tavallisia sanoja, joihin on sydämessään helppo yhtyä.
Sukulaisten joukko hajaantuu tahoilleen, vien Äidin huoneeseensa lepäämään. Hän tuntuu tyytyväiseltä, vaikka onkin väsynyt. Puolentoista tunnin verran iloista hälinää on 95-vuotiaalle kylliksi yhden päivän osalle. Katselemme vielä kortteja ja valokuvia. Veli on tuonut huoneen seinille tauluja Äidin kotoa, se tuntuu hyvältä. Kun toiset ovat menneet meillä on vielä hetki Äidin kanssa kolmisin. Äiti kehuu taas vävyään hyväksi mieheksi. Sitten hän kysyy mistähän tänne on tullut noin paljon kukkia.
Kun saatan Äidin ruokapöytään toisten joukkoon, käy ilmi, että hän on hoivaosaston vanhin tällä hetkellä. Samalla vuosikymmenellä kaikki muutkin jo. Mielessäni häivähtää kolea kunnan viranhaltija, joka opasti meitä vielä viime kesänä, ettei ikä mitään merkitse hoivapaikkajonossa. Hänen prioriteettinsa lienee jono, vanhuksella eletyt vuodet.
Kävelen mietteissäni keskustan katuja ja äkkiä huomaan olevani loittonemassa määränpäästä. Miten ihmeessä onnistun hukkaamaan suunnan entisessä kotikaupungissani. Iso Kaupunki muuttuu joka vuosi jostakin kohtaa. Hautausmaa on kuitenkin ikiaikaisella paikallaan. Viereisen sairaalan ikkunoista näkee mihin ihmisen matka lopulta päätyy.
Tiedän, ettei matkaa voi olla pitkälti, mutta mikä katu on paras valita. Kulmassa on kuppila. Kolme kaljaveikkoa turisee kadulle nostetun pöydän ääressä. Emmin hetken, sitten astun sisään. Vierasmaalainen baarinpitäjä tuskin tuntee kaupunkia, turha kysyäkään, mutta sisällä istuu lehteä lukeva tavallinen mies, kahvimuki edessä. Hän on ystävällinen, tulee ulos asti näyttämään suuntaa. Ohje on niin selkeä, että osun vaivatta minne pitääkin.
Kukkakauppakin on paikallaan. On jotain mikä muuttuvassa kaupungissa on pysynyt. Myyjärouva kertoo liikkeen olleen tässä viime vuosisadan alkupuolelta ja itse hän on pitänyt tätä puotia jo 15 vuotta. Valitsen kaksi erilaista kukkaa, jotka myyjä kääräisee sellofaaniin.
Portista pujahdettuani valitsen vasemman kiviaidan reunaa kulkevan käytävän. Kaupungin häly vaimenee. On kuin tulisi toiseen maailmaan, jossa vallitsee käsittämätön rauha. Tuuli kuiskii vanhojen puiden lehvissä. Kivet, osa jo sammaloituneita, kantavat nimissään maamme historiaa. Patsaat ja korkokuvat kertovat vainajan arvostuksesta – tai suvun varakkuudesta.
Vanha mies haravoi sukuhaudan hiekkaa ja käytävää. Nyökkäämme toisillemme. Ikäiseni nainen pysähtyy juttelemaan. Puhumme hautausmaakulttuurista, ihastelemme kukkia. Nainen tuntuu tyyneltä sillä tavoin kuin on surun läpielänyt ihminen. Sedän hautapaikka löytyy veteraanilehdosta. Jätän siihen auringonkeltaisen. Kuljen ohi pienen mustavalkoasuisen ryhmän, joiden kasvoilla tuore menetys näkyy paljaana. He tuovat veteraaniristille kukkia, jotka ehkä äsken on laskettu tuhkaukseen menevän arkun ympärille.
Vaellan verkalleen eteen päin, kunnes löydän toisen etsimäni haudan. Hän oli nuoruuteni työtoveri ensin, sitten ystävä. Meitä yhdisti tämä sama päivä sydänkesässä, nimipäiväni on hänen syntymäpäivänsä. Huomaan, että viime käyntini jälkeen vaimonsa nimikin on kullattu kiveen. Muistoja palaa mieleen kutsumatta eikä niissä ole säröjä enää.
Hiekka ratisee askelissa. Istahdan penkille. Vesi solisee, ruusut ja jasmiinit tuoksuvat. Lokki kirkuu. Pilvet hohtavat valoa.
?
?
Huoneeseen hiipii pehmeä aamuvalo, herättelee lempeästi. Vastahan nukahdin, unikuvat jo hajoavat. Valo huuhtoo yötä silmistäni, hipaisee ikonin Jumalanäidin kasvoja, vaeltaa seinää, käy katonrajassa. Valohan varjot luo, ei niitä olisikaan.
Uni kätkee niin paljon menneitä hetkiä, nekin, jolloin yö vaihtuu aamuun. Varhaisimmat tunnit ovat niin usein jo kuluneet, kun herään. Milloin eilisestä tulee tänään. Millaista olisi herätä, jos eilistä ei olisi, ei muistia. Jos olisi vain nyt, ainainen aamu.
Ajatus viipyilee unenlämpimässä, nuuhkii nousevaa päivää. Eilisen suloiset hetket häilähtelevät mielessä. Miten voi pienen ihmisen läsnäolo lämmittää, hymy valostaa sydämen huoneet niin kokonaan. Lapsi on isoäidin sydämen aamuvalo.
?
Vanhainkodin talonmies laittelee ovella koivuja. Juhannusruusu kukkii äidin ikkunan kohdalla. Odotamme käytävällä. Äiti näkyy seisovan rollaan nojaten naapurinsa huoneessa, kuuluu puhetta. Hän kääntyy, huomaa meidät, tulee luokse. Hetken olen hänen siskonsa, kuolleeksi unohtunut. Sitten hän havahtuu: ”kah, työhä siin ootta, mitäs mie.. ”
Hoivaosaston väki ilahtuu aina vieraista. Esittäydymme joka kerran kätellen. Kahvilla tarjoilen pikkuleipiä, puhuttelen tuttuja asukkaita ja hoitajia nimeltä, kyselen kuulumisia. Oi niitä hymyjä nyt! Jopa osaston afaattinen ja apaattinen pappa hymyilee ja urahtaa jotain, joka kuulostaa myönteiseltä.
– Miul ei oo ennää muistii, kaik on hävint mikä joskus on olt nii selvää, äiti huokaa taas. – Toisinaa käyp sellane häive, jot ihan ku muistais jottai, mut sit se häipyy kohta. Tämmöseks on elämä mänt. Mut vissii hyö hoitaat miut täälä niin ko nää muutkii muistamattomat…
Siihen on luotettava ja se tässä lohduttaa, jos jokin.
?
Luottamus kantaa
”Kiitos elämästä, Äiti. / Pari riviä tein kirjaimia tänään. / Siinä kaikki. Olen onnellinen.” (Lauri Viita)
Äitienpäivän aikaan poimin hyllystäni Tuula Simolan Otavalle toimittaman kokoelman Äideistä parhain. Sain kirjan Esikoiselta valmistumisensa keväänä. Arvostan elettä; poika oli merkinnyt Lauri Viidan runon ja kirjoittanut kirjaan omistuksen äidilleen.
Runon ilme on valoisa. Kirjailijan ja hänen äitinsä suhteesta se kertoo oleellisen: elämän alkuhoiva ja tiukoissa paikoissa saatu tuki on ollut riittävän hyvä kasvualusta, että aikuistuva poika kykenee saavuttamaan tavoitteensa, ottamaan elämänsä haltuun ja tuntemaan syvästi. Runoilija uskoo kykyynsä luoda sanoilla maailmoita ja se tekee hänestä onnellisen miehen.
Runossa viehättää olennaiseen keskittyvä koruttomuus. Kieli on tiheää, ytimekästä. Sanat ovat yksinkertaista arkipuhetta, kuitenkin merkityksiin aukeavaa. Runoilijan tehtävä tiivistyy pariin riviin kirjaimia, joihin Viita tässä puhaltaa hulmuavan hengen. Syntyy kaunis kuva onnesta, elämästä.
Näinä aikoina haetaan onnittelukortteihin kiivaasti tekstejä. Valitseminen on aika vaikea ellei mahdoton tehtävä olipa runokirjoja saatavilla tai ei. Niinkin voi käydä, että huolella valitun runon sanoma ei saajaa tavoita tai tulee ohitetuksi juhlahumussa. Aikuisen ajatus onnesta ei aina ole nuoren maailmassa relevantti. Jotkut runotkin ovat puhki kulutettuja, toiset hassun yleviä.
Mitäpä jos kirjoittaisi ihan oman runon – loppusoinnuista piittaamatta – jotain mitä oikeasti haluaa sanoa nuorelleen, omin sanoin, suoraan sydämestä.
Onnea kaikille koulunsa päättäville, ylioppilaille ja valmistuville; luottakaa itseenne! Iloista juhlan päivää nuorten äideille, isille, sisaruksille ja isovanhemmille. Rohkeutta teille, joiden matkaan tuli mutka; vielä tulee teidänkin päivänne.
|
|
