Huomasin, että Kolmannen Huoneen viisivuotispäivä meni jo. Lukijapalaute näyttää kutistuvan, mitä se sitten kertoneekin. Aina jossain vaiheessa itse kukin kyllästyy kirjoittamiseen, toisten tekstien lukemiseen tai tietokoneen ääressä istuskeluun. Omakin ystävälista elää, jotkut katoavat, toiset vaikenevat pitkiksi ajoiksi. Joskus huomaa, että tutun blogin aihepiiri ei enää tunnu kiinnostavan tarpeeksi tai tyyli on alkanut jotenkin harmittaa. Kirjoittaja tulee väistämättä toistaneeksi itseään ja aiheitaan, niin se vain on.

*

Lokakuussa on aina se hauska hulinapäivä, jolloin on paljon lapsi-iloa koolla yhtäaikaa. Pikkuritarin serkkuja oli paikalla neljä, kummiperheen pienet ja tällä kertaa myös isin serkun lapset – isät ja äidit, mummot ja vaarit joukon jatkona. Sylejä riitti pienille ja omankokoisia leikkikavereita pienen päiväkotiryhmän verran. Pikkuritarin setämies ja Neitokin olivat paikalla. Ulkona sateli hissukseen, sisällä oli kivaa huisketta ja puheenporinaa.

*

Kummipojan perhe oli käymässä lauantaina. Sain tuulahduksen Lapsuusmaalta heidän mukanaan. Aamupäivällä olin leiponut puolukkakakkua ja ’täydellisiä korvapuusteja’ ihan heitä varten. Nuorimmainen tutki Pikkuritarin ja Murusen lelulaatikkoa ja vähän muitakin laatikoita kiinnostuneena ja isosiskonsa osallistui naisten sisustuspulmia koskeviin juttuihin sillä välin kun miehet puhuivat teknisiä. Rattoisa iltapäivä yhdessä!

*

Tuttavapariskunta oli mennyt naimisiin sitten viime tapaamisen. – Miksi juuri nyt, kysyin virallistetulta vaimolta. – Ehkä me vain tultiin siihen tulokseen, että nyt on hyvä aika. Neljäkymmentä yhteistä vuotta riittää vakuuttumaan suhteen kestävyydestä. Yhteiset lapset ovat aikuisia ja lapsenlapsiakin on jo kahdeksan. Onnittelin, onhan parisuhteen kestävyys pienen juhlavan eleen väärti, vaikkei se ehkä arjessa mitään muutakaan.

*

 Pilvisenä lauantaiaamuna kuljimme yhdessä sielunsisko Sofian kanssa satojen muiden mukana Anna-Maijan siunaus- ja muistojuhlaan Agricolan kirkkoon. Sellomusiikki ja Taizén hymnit loivat hellänhartaan tunnelman ja kuorissa yksinkertainen valkoinen arkku sai laulujen aikana ympärilleen kauniin kukkameren. ”Rakkaat ihmiset”, aloitti Irja-piispa siunauspuheensa kirkon täyttävälle joukolle. Miten hyvältä tuntuikaan, ettei viipaloitu saattajia omaisiin ja muihin, ihmisinä siinä oltiin, kaipauksen koskettamina. Anna-Maijalla on ollut ystäviä mitä erilaisimmista yhteyksistä ja jokainen tiesi sisimmässään, mikä se yhteys on ollut. Juhla oli täynnä kiitollisuutta Anna- Maijan elämäntyöstä ja muistopuheissa myös hyvin valittuja välähdyksiä hänen persoonansa vaikutuksesta. Minua koskettivat erityisen syvästi Anna-Maijan sisarenpoikien veisaamat Siionin laulut, joissa hienolla tavalla tuli kosketus Anna-Maijan hengellisiin juuriin.

Aurinko oli tullut esiin pilvimuurista, kun kävelimme kirkosta kaupungin keskustaa kohti ja poikkesimme yhteen lempikahviloistamme. Sielunsisaruutemme alkoi vuonna 1989 Taizén matkalla, jonka sydänhahmo Anna-Maija oli. Ennen sitä olin jo lukenut Anna-Maijan runoja ja Omenapuukylän päiväkirjan. Rakasta Äitiä muistellessa vierähti kahvilassa tunti ja toinenkin. Sisko saatteli vielä junalle. Kotimatkalla mietin, miten monissa muistotilaisuuksissa olen elämäni aikana ollutkaan, mutta ainutlaatuinen kokemus oli olla juhlassa, joka oli täynnä uskon, toivon ja rakkauden ihmisiä.    

Aina ei tiedä minkä kokemuksen kanssa tulee takaisin kotiin, kun johonkin suuntaan lähtee. Toiset reissut menevät oletusten mukaan, yllätyksiä ei tule – toisissa tulee vastaan odottamattomia, ihania tai kamalia  elämyksiä. Niin tai näin, aina kannattaa lähteä.

Matkasin ystävän luo, joka on erämiehen vaimo. Mies oli ollut viikon kalassa pohjoisen erämaajärvillä veljensä kanssa ja oli juuri tullut kotiin saaliineen kotiin savulta ja kalalta tuoksuen. Toimen mies muutoinkin tämä seitsemänkymppinen, seuraavana aamuna varhain hän oli jo taas työn touhussa ja illalla palatessaan poikkesi vielä poimimaan kankaalta pari litraa mustikoita. Ken vierii, ei sammaloidu, ei.  

Erämiehen vaimon on opittava olemaan paljon yksin ja hankittava oma harrastus. Ystävällä on sosiaalista elämää sekä taidemaalaus harrastuksena. Heidän kotinsa sekä kesäresidenssinsä on Kuopion takana, mikä on kohtalaisen kaukana täältä etelästä katsoen. Edellisestä käynnistäni oli vierähtänyt neljä vuotta. Tällä välin kesäkodin seinille ja talvikotiin oli ilmaantunut hieno kokoelma tauluja. Maalauskurssit antavat ystävälle sekä sosiaalista virikettä että kehittävät taitoa. Näkee, että hän on löytänyt ’oman juttunsa’.

Paitsi tavallista mökkiherkkua: savukalaa, saunomista ja uintia, pääsin suoretkelle, jota erityisesti olin toivonut. Tällä kertaa ei löytynyt kihokkeja, mutta muuraimia loisti siellä täällä sammalmättäillä ja suopursut tuoksuivat väkevästi. Juolukoita, variksenmarjoja ja mustikoita harjujen rinteet sinisenään ja kanervien hennonpunervat kukat tarjosivat perhosille mettä. Pikkuiset sinisiivet suorastaan parveilivat kanervikossa ja seurailivat mukanamme harjupolkua suolta noustuamme.

Toisena iltana Erämies toi iltapalapöytään kypsiä lakkoja. Minä noukin mökkirinteeltä mustikoiden seuraksi metsämansikoita. Kuulin vasta jälkeen päin, että pihanurmella ja saunarinteessä on nähty kyitä. Siellähän marjastin iloisesti paljain jaloin! Itikat pitivät myös huolen, että paukamilla olen yhäkin ja kaksi ampiaisen pistoakin ehdin saada ennen kotiin lähtöä. (Kehtaanko kertoakaan, että olin uimassa ensi kertaa tänä kesänä 24. heinäkuuta.)

Kolmantena ystävyyspäivänämme matkasimme näköalavuorelle. Matkalla sain lähituntumaa sarvipäälehmiin, joiden laumassa jurotti kaksi kyrmyniskaista sonnia ja viiletteli puolenkymmentä vasikkaa. Onko siitä tosiaan puoli vuosisataa, kun opettelin lypsämään? Nykyään robottisysteemi hoitaa kuulemma sellaiset puuhat.

Paikkakunnan taidetarjonta katsastettiin ja erityisen ihastuttava taidekoti, nimeltä Luova Puu, oli taas kierroksen päätepiste. Viehättävän pihan puiden siimeksessä nautitut leivonnaiset kahvin kera kruunasivat elämyspäivän.  

Menomatkalla VR oli järjestänyt asiakkailleen lähes tunnin metsäistä stillkuvaa seisottamalla pendolinoa suomemme suloisessa salossa odottamassa matelevan tavarajunan ohitusta. Paluumatka sujui sentään aikataulussa. Sain puoleksi tunniksi hauskaa seuraakin 85-vuotiaasta kuopiolaisrouvasta, jonka kanssa juttu olisi luistanut pitempäänkin.

Toiseni oli vastassa määränpäässä. Halauksessaan tunsin tulleeni kotiin.   

Kampin kappelissa, valo

Kampin kappelissa, liekki

Arkipäivä. Kello käy kohti kahta. Oven edustalla käy kova pulina, eteistilassa on tungosta. Havaitsen järjestyksenvalvojan ja vapaaehtoisen ovipäivystäjän. Molemmat hymyilevät,  sanovat silmiin katsoen: tervetuloa. Kappelin sisäovi on koruton, kädensija puuta, avautuu äänettömästi.

Ensi havainto kappelissa: onpa tämä pieni. Tulee hiukan tynnyriolo. Kierrän sivuitse eteen, alttarin taakse. Katson evankeliumikirjaa: se on Apostolien päivän kohdalta auki. Hipaisen kaartuvaa seinää, sillä on kuorensa riisuneen puun pehmeänlämmin iho. Ylhäältä valuu valoa.

Istun etupenkkiin, missä ei ole muita. Alttarin luo tulee lapsi, katsoo pää kallellaan, kuiskaa sitten taakseni: ”Iskä, mikä tämä on?” Vastausta ei kuulu.

Alttarilla on hopeinen pieni risti. Oikealla puolella on yksinkertainen pieni kukkakimppu jalustallaan, vasemmalla puolella  häilähtelee kynttilän liekki. Kaikki on hyvin pelkistettyä. Lattia on tumma, betonia ehkä. Saarnipuisten penkkien välissä on katolisten kirkkojen tapaan matalat pehmustetut  polvistumispenkit. 

Havaitsen, että tila kaikuu. Huokauskin kuuluu. Tähan aikaan täällä on hiljaista vain muutaman sekunnin kerrallaan. Ihmisiä tulee ja menee. Kuuluu kolahtelua, kenkien kopinaa. Kaksi vanhaa naista istuutuu toiseen penkkiin, supisee keskenään. Joku rapistelee papereita, kamerat räpsyvät, eteisestä kuuluu puhetta, jossain kauempana soi puhelin sinnikkäästi. Tila eristää muut kaupungin äänet, mutta ulkopuolella olevan rakennustyömaan poran jyrinä tunkeutuu vaimeana sisään ja hiljaisuus väistää.

Kun nousen lähtemään, tiedän jo missä on hiljaisempaa: eilisessä metsässäni. Kotikirkossani. Sieluni syvimmässä.

 – Tänne täytyisi tulla jonakin marraskuisena aamuna varhain, ehkä sitten, sanoo kävijä toiselle ulkopuolella.

Kotiovi rapsahtaa kiinni. Askel ottaa suunnan pihasta kadulle, kotikatua suurenevien numeroiden suuntaan. Kadun varren omakotitalot tuttuine pihoineen, kesähiljainen koulu ja kauppa. Katu päättyy metsän reunaan, siitä jatkuu polku.

Polku laskeutuu laaksoon ja nousee sitten pitkää rinnettä. Tulen isolle kallioiselle aukealle, jossa kasvaa kanervikkoa, heinää ja harvasti korkeita mäntyjä. Polku jatkuu, kaartuu loivasti vasemmalle, mutta minä jään tähän. Tämä on minun avara metsäni tässä kaupungissa.

”Keskellä metsää on odottamatta aukea, jonka vain eksynyt voi löytää” (Tranströmer). Ja sen minä löysin, ensimmäisen kerran eksyttyäni kauan sitten ja jälleen monesti.

Istun kannolle ja suljen silmät. Kuuntelen tuulta, se suhisee havulatvuksissa, kahistelee heinänkorsia, sipaisee otsalta kävelyn nostaman hien, pöyhii tukkaa. Tunnen iholla miten pilvi päästää tuon tuostakin esiin auringonsäteet ja miten se kohta taas peittää ne. Uskalias muurahainen nousee nilkkasukanvartta paljaalle säärelle. Kanto on lämmin kuin jakkara.

Metsässä istujalla on aikaa niin, ettei sitä enää ole. Kiireet kuuluvat toisille, toiseen maailmaan. Pikkulinnut piiskuvat, rastas laulaa lurituksiaan. Kimalainen pörisee, löytääkö se kukan? Avaan silmät: kannolta katsoen on vain maitikan keltaisia pikkuruisia ja alsikeapilan valkeita tuoksuvia kukkia tuonnempana. Siihen suuntaan pörrääjä suunnistaakin. Sitten kuuluu läähätystä. Polkua tulee valpas paimenkoira ja remmin päässä isäntänsä. Koira katsoo kannollaistujan, isäntä tuijottelee polkua, miettii omiaan.

Liikuskelen aukiolla, siellä on myös kivilohkareita ja muutama myrskyn kaatama, maatuva puu. Äkkiä huomaan mustikkavarvikon. Oi, sinisenmustia herkkuja! Siitä paikasta soitan Toiselle, joka jäi lojumaan pihakeinuun lehtensä kanssa. – Hei, haluatko mustikkapiirakkaa, tule metsään ja ota pieni marjakori mukaan, täällä on poimittavaa! – Lähtiessä olin kertonut meneväni katua ylös ja siitä metsään. Jonkin ajan kuluttua puhelin soi. – Missä olet, tulin juuri kadun päästä polulle. – No, sitä vain suoraan eteen päin poikkeamatta, täällä minä olen.

Pikkuinen marjakori täyttyy nopsaan. Istuskeltuamme vielä tovin, nousemme, palaamme polulle ja lähdemme verkkaan kotia kohti. Aukion laidalla pysähdyn: ”Täällä minulle tulee aina onnellinen olo”, sanon. Mustikkasuukko (ehkä kaksi tai kolme..) sinetöi arkisen kesäpäivän metsäretken muistoihin.

Ja iltapäiväkahveilla herkuttelemme jo mustikkapiirakalla.

Tiedättekö missä on paikka, jonka asukkaat nauravat usein ja hersyvästi, puhe syntyy ventovieraan kanssa ihan ilman esittelyjä ja kohmeista epäluuloa: ’mitä se tuo minusta tahtoo’? Siellä puhutaan mie ja sie -kieltä. Siellä voi nauttia vety-, atomi- tai vohvelikahvit yhdessä Suomen kauneimmista sisävesisatamista. Siellä keinahtelee Prinsessa Armada ja veden ääreltä voi nousta kukkaniittyrinnettä ihailemaan linnoituksen valleilta upeita näkymiä yli satamalahden suihkulähteen. Toisella rinteellä kiipeää kaupunki, maamerkkeinään vesitorni ja kirkkojen kupolit.  – Taidatte tietää jo…

Toinen vei minut, Kesän Lapsen, juhlimaan synttäreitä sinisen Saimaan rannoille ja vesillekin. Päivä oli mitä ihanin: lämmin, aurinkoinen ja vilvoittavasti tuuleva. Poutapilvet purjehtivat välillä auringon editse, mutta vilu ei tullut missään vaiheessa. Linnoituksen runsaasta kulttuuritarjonnasta valitsin ilahtuneena karjalaisen taiteilijan Grigor Auerin näyttelyn Etelä-Karjalan Taidemuseossa, jossa oli esillä myös hienoja valokuvia Äänisen rantojen kalliomaalauksista ja maisemista.  

Illalla nousimme risteilylaivaan, jonka parituntinen kierros näytti uhkeita kalliorantoja, mökkejä puiden siimeksessä, korkealla kulkevan sillan kaaret valoa vasten, ilta-auringon kimalluksen laineilla. Risteilyseura koostui kymmenestä ikäisestämme pariskunnasta, nuorehkojen miesten joukosta ja isästä, joka oli laivalla tyttärensä kanssa. Tunnelma oli mitä leppoisin.

Kesäillan kuihtumattomassa valossa ajelimme kotiin ja olimme perillä ennen puoliyötä. Mikä ihana päivä!

Herään hämärään. Kello näyttää olevan kuusi. Ei taida olla aurinkoaamu tänään. Kurkistan kaihtimen raosta pihaan. Aidalla kimaltaa pisararivi. Satelee.

Hipsin keittiöön. Tiskipöydällä osa eilisistä astioista odottaa pesuvuoroaan. Kone on täynnä puhtaita. Miten ihanaa, että ei tarvitse pestä käsin kaikkia.

Olivat eilen täällä kaikki rakkaat ja tärkeät. Kuopus ja Neito, Esikoinen ja perhe. Pikku pihassa oli ensin myhäilevää, sitten iloista huisketta, astioiden kilinää, grillistä tulvivia tuoksuja.

Aurinko helli, ruoka maistui kesältä. Samaan pöytään mahtuminen oli pieni pulmakin, kun nurmikon puolelle ei vielä voinut jatkaa liikennettä. Tiivistä, vilisevää.

Muistan viime kesän ja olen kiitollinen, että on näin hyvin nyt. Huomenna Toinen vie minut ihanaan kesäkaupunkiin toisaalle. Elämä on juhlaa.

Miten erottaa kesäyön lennolla iltruskon aamuruskosta? Kun voi nähdä yhtäaikaa ne molemmat, irti maasta, lattiana pilvien tasainen lautta?  Oi – ja hurmaantua täysin, pidäkkeettömästi taivaanrantamista, joilla päivä hetkeksi hiipuu ja taas kohta valostuu kuin nostaisi hitaasti kaihtimen. Hetket kuin hengitys; tihentyvät, rauhoittuvat, viipyvät, unohtuvat itseensä, ovat pian ohi. Tämäkin on kesää.

Vapaat vedet, tuuli vapaa. Anna tuulen koskettaa, sateen huuhdella itkusi, maiseman ottaa syliin. Ota vastaan meri, linnut. Tunne lähdön polte, kulkemisen kihisevä ilo, paluun onnellinen rauha. Haluan kokea ne taas. Se on kesää.

Hurmaava viikko! Paitsi edellä kerrottua retkeä, olemme olleet Pikkuritarin ja Murusen kanssa kaksi iltaa ja yhden päivän. Murunen on maailman ihanin pikku tyttö, joka yleensä on hyväntuulinen, syö ja nukahtaa ajallaan helposti. Hän ilmaisee itseään kehonkielellä, joka on ilmeikästä ja puhua pulputtaa yksivuotiaan kieltä, jossa vilahtelee tunnistettavia sanoja: äiti, isi, kenkä, kukka, kakka, ankka, pupu. Sitä paitsi hän laulaa! Se on Mummelista erikoisen herkkää.

Pikkuritarista näkyy kasvavan oivallinen keskustelukumppani, jonka kanssa voi puhua monista pienen pojan maailmaan liittyvistä asioista, joissa hän on asiantuntija. Hän on myös varsin tiedonhaluinen ja vahvatahtoinen poju. Keiton makkarapallerot katoavat vauhdilla, mutta sitten tulee stoppi. Taas käydään neuvotteluja, joiden tuloksena perunat ja porkkanatkin tulevat melkein kaikki syödyksi, kun Mummeli houkuttelee häntä laskemaan lusikalliset. Hän osaa! Hampaiden pesun ’viimeistely’ on Mummelin hommaa, josta yritetään aina laistaa, mutta jos pesu ja iltalaulu kuuluvat kimppaan, laulupaketti voittaa.

Mummeli laulaa Muruselle keinutuolissa nukkulauluksi ’Aa, aa, allin lasta, pientä linnun poikaa’ ja kohta kuuluu tasainen hengitys. Pikkuritarille Mummeli laulaa ihan oman laulun, jota ei lauleta kenellekään muulle. Se päättyy tärkeään säkeeseen: ’Isi ja äiti tulee kotiin, ennen aamua’. Toisena iltana piti laulaa varmuuden vuoksi vielä ’allinlastakin’, kun Pikkuritari kuuli, että hänellekin Mummeli oli vauvana sitä laulanut. Ja sehän päättyy ’siipisivelyyn’ säkeessä: ’pienellä linnulla on pienet siivet, joilla se poikaa hoitaa’. 

Perjantaina Vaari paimensi Murusta jonkun tunnin yksinään, kun Mummeli oli jo matkalla yhteen sielunkotiinsa, jossa odotti mielenkiintoinen kurssi ja Kuopion takaa tuleva ystävätär.