Yst. Sosiaalineuvos sanoo, että unien tutkiminen on hömppää ja että eivät unet mitään merkitse. Hänen mukaansa unet ovat lottoarvottu kooste ihmisen aivojen muistijäljistä. Niinhän asia onkin –  mutta onneksi ei pelkästään niin. Kiinnostavaa esimerkiksi  on, miksi juuri nyt arpoutuu tämmöinen kooste ja miksi se tuntui semmoiselta unessa ja tämmöiseltä herättyä. Unen tarjoamat symbolit tai metaforat sisältävät tutkijalle merkityksiä, jotka voivat antaa jotain tärkeää juuri nyt meneillään olevaan tai tulevaan elämässä.

Olen matkalla Koreassa. Olen ostanut jostain pikku putiikista väljän puseron, jossa on himmeät värit.  Löytööni tyytyväisenä lähden putiikista. Kävelen ostoksineni katua ja äkkiä näen kauempana pienen, erittäin kauniin ja sopusuhtaisen kokoisen buddhalaistemppelin. Samassa paikalle tulee raivaustraktori, jonka rautakoura rouhaisee temppeliä, siitä katoaa iso osa. Ihmettelen, missä kamerani nyt on, tämä on tärkeää tallentaa. Tulee surku vanhaa temppeliä, joka hajotetaan. Jäljelle jäänyt osa näyttää yhä kauniilta, se nostetaan sellaisenaan kuljetuslavalle ja viedään jonnekin toiseen paikkaan.  

Aamulla mietin unta. Sen yhteys ajantasaiseen elämään on minulle aivan ilmeinen. Menneestä ajasta arpoutuu uneen vain buddhalaistemppeli, jonkalaisia näin viimeksi Kiinan matkallamme kaksikymmentä vuotta sitten. Tänään oli tärkeä nähdä tämä uni.  

Olen lukenut Paul Austerin Talvipäiväkirjaa. Se on paljaaksi riisuttua tekstiä kirjailijan elämästä: välähdyksiä varhaisista lapsuusmuistoista ja vanhemmista, nuoruuden kiivaiden pyristelyjen peilausta myöhempiin elämänvaiheisiin, avioliittojen tilitystä, puhetta rakkaudesta. Kirja päättyy karuun ja todentuntuiseen yhteenvetoon: kirjailija kokee astuneensa elämänsä talveen.

Viime vuoden lopulla tulivat 51. päiväkirjani sivut täyteen kirjoitetuiksi. Tammikuussa aloitin uuden, jonka nimesin Talvipäiväkirjaksi aloitusvuodenajan mukaan. Sitten satuin saamaan kirjastosta Austerin opuksen ja sitä lukiessa tajusin omankin tekstini talvisävyt, elämänvaihemerkityksessä. Ehkä Kolmas Huonekin on eräänlainen talvipäiväkirja, reunamerkintöjä elämän talvesta.

Auster ei ole ensimmäinen eikä viimeinen, joka miettii elämänsä kulkua, miten mikäkin vaihe liittyy edelliseen, miten ja miksi kaikki on mennyt niin kuin on. En tiedä ovatko he onnellisempia, jotka sanovat tietoisesti jättäneensä menneet taakseen, rientävänsä aina kohti uutta, valloittamaan vielä tuon ja tuonkin vuoren huipun. En olisi itse onnellinen, ellen ymmärtäisi mistä tulin, mitä kautta. Ellen hahmottaisi elämäni vuodenaikoja, niiden jättämää jälkikuvaa.

Jokaisella on mielikuvansa talvesta. Talvestaankin. Nyt juuri ymmärrän miksi on niin kirkasta, valkeaa, kylmänraikasta. Miksi aamut valostuvat verkkaan, päivänvalo huikaisee hetken lämmöllään ja illat tummuvat tähtikirkkaiksi öiksi. Miksi viivyn mielelläni tulisijan äärellä. Ei talvi ole pimeää, on paljon eriasteista hämärää, himmeää valoa ja paljon kirkasta, selkeää.

Vanha vuosi sulki kantensa. Selaan kalenterimerkintöjä, päiväkirjaa. Paljon merkintöjä, 365 päivää elettyä elämää. Täyteläinen, kiitollinen olo kaikesta, vaikeastakin. Ihminen tarvitsee muistutuksia elämän hauraudesta ja arvaamattomuudesta oppiakseen luottamaan, että elämä kantaa kuitenkin.

Keväällä osallistuin Valamossa seminaariin, jossa oli mahdollisuus pohtia oman elämänsä kokonaisuutta. Olen huomannut mietinnän vaikuttaneen. Mitä yllätyksiä vastaan tuleekin, ne voi ottaa elämän kokonaisuuteen kuuluvina. Ehkä pysäytykset saavat tarkistamaan suuntaa, johon olen ollut kulkemassa. Ehkä ne hidastavat kulkua, avaavat uudenlaisen näkymän, kutsuvat jotain uutta kohti. Rohkeammin,vaikka pienestikin.

 ”Riittävän vanha

ymmärtämään

yhä vähemmän, näkemään

miten valo muuttuu,

avaamaan kaikessa rauhassa oven

yksinkertaisille ilonaiheille…”

 

Bo Carpelan, suom. Caj Westerberg

…vaikka Sinulle, joka olet ihan väsynyt ja juuri nyt haluaisit ehkä jättää väliin koko juhlan.

Ymmärrän sinua.

Kaupallinen joulukvartaali pyrkii tunkeutumaan tietoisuuteen, tahdoit tai et.

Sen voi myös antaa meluta omaa meluaan.

Yllättäen huomaan, että on mahdollista kuuroutua ja sokeutua kaupalliselle joululle.

Se ei tapahdu pakottamalla vaan luovuttamalla.

Jouludekoraatiot kaupungilla, kotipihoissa tai kodeissa ilahduttavat kyllä silmää.

Kun eivät muuttuisi kilpavarusteluksi.

Jouluruuista sen verran, että mitä enemmän syödään sitä huonommin pian voidaan.

Kohtuullisuus on huonossa huudossa nykyään.

Enkä haikaile entisiä jouluja, jos niin luulit.

Ovat olleet omalla tavallaan ja omassa ajassaan aitoja.

On jäänyt hyviä muistoja ja muutama muukin.

Eilen kävimme laulamassa Kauneimpia. Sali täyttyi ja tuoleja kannettiin lisää.

Laulusessioita on kuusi tai seitsemän kirkossa ja eri puolilla kaupunkia.

Siellä saa laulaa Jeesus-lapsesta täysin sydämin eikä kukaan paheksu.

Ja Sinulle joka olet valmistanut joulua parhaasi mukaan,

haluan toivoa joulun tulevan lempeänä ja tuovan iloista hyvää tullessaan.

Ellinoora

Tuomiosunnuntain messua oli saatu juhlistamaan kaupungin mieslaulajien kuoro. Liturgi ja avustava pappi olivat naisia. Kirkkoväärtit, jotka ovella toivottavat tulijat tervetulleiksi ja toimivat tekstinlukijoina, olivat myös naisia.

Kuten usein, en nytkään katsonut ennakkoon, ketä on vastuuvuorossa. Menen kirkkoon, kun jokin minussa tahtoo ja tarvitsee sitä. Olen jo sisäistänyt viimeiset messujärjestyksen uudistuksessa tehdyt muutokset, vaikka jotkut niistä eivät mielestäni luonnu suomalaisen kirkkokansan tyyliin. Esimerkiksi joidenkin liturgien harrastama rauhantervehdyskehotus: ”Toivottakaamme toisillemme rauhaa”. Kehotus tuntuu teennäiseltä ja tulee outoon paikkaan, keskelle harrasta ehtoollisliturgiaa. Ymmärrän idean, mutta mieleni tekisi lähinnä paeta paikalta. Joskus olenkin istuutunut, sulkenut silmät ja antanut toisten toivotella rauhaa ympärillään oleville. Tällä kertaa kättelyt jätettiin onneksi pois.

Asta-papin saarna oli erinomaisesti jäsennelty ja jaksojen väliin syntyi luonteva hetki hiljaisuutta. Tällä kertaa Hengen kosketushetki, jota ortodoksi-isät kutsuvat heltymykseksi, syntyi yllättävästi siihen, kun mieskuoron johtaja soitti saksofonilla virsi-improvisaation. Foni soi pehmeästi meditoiden ja melodia laskeutui sydämeen kuin valonsäde. Messun päätösmusiikki, mieskuoron räväkkä negrospirituaali Janne-kanttorin upean soolon kera, kirvoitti seurakunnalta spontaanit aplodit.

Huomasin, että Kolmannen Huoneen viisivuotispäivä meni jo. Lukijapalaute näyttää kutistuvan, mitä se sitten kertoneekin. Aina jossain vaiheessa itse kukin kyllästyy kirjoittamiseen, toisten tekstien lukemiseen tai tietokoneen ääressä istuskeluun. Omakin ystävälista elää, jotkut katoavat, toiset vaikenevat pitkiksi ajoiksi. Joskus huomaa, että tutun blogin aihepiiri ei enää tunnu kiinnostavan tarpeeksi tai tyyli on alkanut jotenkin harmittaa. Kirjoittaja tulee väistämättä toistaneeksi itseään ja aiheitaan, niin se vain on.

*

Lokakuussa on aina se hauska hulinapäivä, jolloin on paljon lapsi-iloa koolla yhtäaikaa. Pikkuritarin serkkuja oli paikalla neljä, kummiperheen pienet ja tällä kertaa myös isin serkun lapset – isät ja äidit, mummot ja vaarit joukon jatkona. Sylejä riitti pienille ja omankokoisia leikkikavereita pienen päiväkotiryhmän verran. Pikkuritarin setämies ja Neitokin olivat paikalla. Ulkona sateli hissukseen, sisällä oli kivaa huisketta ja puheenporinaa.

*

Kummipojan perhe oli käymässä lauantaina. Sain tuulahduksen Lapsuusmaalta heidän mukanaan. Aamupäivällä olin leiponut puolukkakakkua ja ’täydellisiä korvapuusteja’ ihan heitä varten. Nuorimmainen tutki Pikkuritarin ja Murusen lelulaatikkoa ja vähän muitakin laatikoita kiinnostuneena ja isosiskonsa osallistui naisten sisustuspulmia koskeviin juttuihin sillä välin kun miehet puhuivat teknisiä. Rattoisa iltapäivä yhdessä!

*

Tuttavapariskunta oli mennyt naimisiin sitten viime tapaamisen. – Miksi juuri nyt, kysyin virallistetulta vaimolta. – Ehkä me vain tultiin siihen tulokseen, että nyt on hyvä aika. Neljäkymmentä yhteistä vuotta riittää vakuuttumaan suhteen kestävyydestä. Yhteiset lapset ovat aikuisia ja lapsenlapsiakin on jo kahdeksan. Onnittelin, onhan parisuhteen kestävyys pienen juhlavan eleen väärti, vaikkei se ehkä arjessa mitään muutakaan.

*

 Pilvisenä lauantaiaamuna kuljimme yhdessä sielunsisko Sofian kanssa satojen muiden mukana Anna-Maijan siunaus- ja muistojuhlaan Agricolan kirkkoon. Sellomusiikki ja Taizén hymnit loivat hellänhartaan tunnelman ja kuorissa yksinkertainen valkoinen arkku sai laulujen aikana ympärilleen kauniin kukkameren. ”Rakkaat ihmiset”, aloitti Irja-piispa siunauspuheensa kirkon täyttävälle joukolle. Miten hyvältä tuntuikaan, ettei viipaloitu saattajia omaisiin ja muihin, ihmisinä siinä oltiin, kaipauksen koskettamina. Anna-Maijalla on ollut ystäviä mitä erilaisimmista yhteyksistä ja jokainen tiesi sisimmässään, mikä se yhteys on ollut. Juhla oli täynnä kiitollisuutta Anna- Maijan elämäntyöstä ja muistopuheissa myös hyvin valittuja välähdyksiä hänen persoonansa vaikutuksesta. Minua koskettivat erityisen syvästi Anna-Maijan sisarenpoikien veisaamat Siionin laulut, joissa hienolla tavalla tuli kosketus Anna-Maijan hengellisiin juuriin.

Aurinko oli tullut esiin pilvimuurista, kun kävelimme kirkosta kaupungin keskustaa kohti ja poikkesimme yhteen lempikahviloistamme. Sielunsisaruutemme alkoi vuonna 1989 Taizén matkalla, jonka sydänhahmo Anna-Maija oli. Ennen sitä olin jo lukenut Anna-Maijan runoja ja Omenapuukylän päiväkirjan. Rakasta Äitiä muistellessa vierähti kahvilassa tunti ja toinenkin. Sisko saatteli vielä junalle. Kotimatkalla mietin, miten monissa muistotilaisuuksissa olen elämäni aikana ollutkaan, mutta ainutlaatuinen kokemus oli olla juhlassa, joka oli täynnä uskon, toivon ja rakkauden ihmisiä.    

Aina ei tiedä minkä kokemuksen kanssa tulee takaisin kotiin, kun johonkin suuntaan lähtee. Toiset reissut menevät oletusten mukaan, yllätyksiä ei tule – toisissa tulee vastaan odottamattomia, ihania tai kamalia  elämyksiä. Niin tai näin, aina kannattaa lähteä.

Matkasin ystävän luo, joka on erämiehen vaimo. Mies oli ollut viikon kalassa pohjoisen erämaajärvillä veljensä kanssa ja oli juuri tullut kotiin saaliineen kotiin savulta ja kalalta tuoksuen. Toimen mies muutoinkin tämä seitsemänkymppinen, seuraavana aamuna varhain hän oli jo taas työn touhussa ja illalla palatessaan poikkesi vielä poimimaan kankaalta pari litraa mustikoita. Ken vierii, ei sammaloidu, ei.  

Erämiehen vaimon on opittava olemaan paljon yksin ja hankittava oma harrastus. Ystävällä on sosiaalista elämää sekä taidemaalaus harrastuksena. Heidän kotinsa sekä kesäresidenssinsä on Kuopion takana, mikä on kohtalaisen kaukana täältä etelästä katsoen. Edellisestä käynnistäni oli vierähtänyt neljä vuotta. Tällä välin kesäkodin seinille ja talvikotiin oli ilmaantunut hieno kokoelma tauluja. Maalauskurssit antavat ystävälle sekä sosiaalista virikettä että kehittävät taitoa. Näkee, että hän on löytänyt ’oman juttunsa’.

Paitsi tavallista mökkiherkkua: savukalaa, saunomista ja uintia, pääsin suoretkelle, jota erityisesti olin toivonut. Tällä kertaa ei löytynyt kihokkeja, mutta muuraimia loisti siellä täällä sammalmättäillä ja suopursut tuoksuivat väkevästi. Juolukoita, variksenmarjoja ja mustikoita harjujen rinteet sinisenään ja kanervien hennonpunervat kukat tarjosivat perhosille mettä. Pikkuiset sinisiivet suorastaan parveilivat kanervikossa ja seurailivat mukanamme harjupolkua suolta noustuamme.

Toisena iltana Erämies toi iltapalapöytään kypsiä lakkoja. Minä noukin mökkirinteeltä mustikoiden seuraksi metsämansikoita. Kuulin vasta jälkeen päin, että pihanurmella ja saunarinteessä on nähty kyitä. Siellähän marjastin iloisesti paljain jaloin! Itikat pitivät myös huolen, että paukamilla olen yhäkin ja kaksi ampiaisen pistoakin ehdin saada ennen kotiin lähtöä. (Kehtaanko kertoakaan, että olin uimassa ensi kertaa tänä kesänä 24. heinäkuuta.)

Kolmantena ystävyyspäivänämme matkasimme näköalavuorelle. Matkalla sain lähituntumaa sarvipäälehmiin, joiden laumassa jurotti kaksi kyrmyniskaista sonnia ja viiletteli puolenkymmentä vasikkaa. Onko siitä tosiaan puoli vuosisataa, kun opettelin lypsämään? Nykyään robottisysteemi hoitaa kuulemma sellaiset puuhat.

Paikkakunnan taidetarjonta katsastettiin ja erityisen ihastuttava taidekoti, nimeltä Luova Puu, oli taas kierroksen päätepiste. Viehättävän pihan puiden siimeksessä nautitut leivonnaiset kahvin kera kruunasivat elämyspäivän.  

Menomatkalla VR oli järjestänyt asiakkailleen lähes tunnin metsäistä stillkuvaa seisottamalla pendolinoa suomemme suloisessa salossa odottamassa matelevan tavarajunan ohitusta. Paluumatka sujui sentään aikataulussa. Sain puoleksi tunniksi hauskaa seuraakin 85-vuotiaasta kuopiolaisrouvasta, jonka kanssa juttu olisi luistanut pitempäänkin.

Toiseni oli vastassa määränpäässä. Halauksessaan tunsin tulleeni kotiin.   

Kampin kappelissa, valo

Kampin kappelissa, liekki

Arkipäivä. Kello käy kohti kahta. Oven edustalla käy kova pulina, eteistilassa on tungosta. Havaitsen järjestyksenvalvojan ja vapaaehtoisen ovipäivystäjän. Molemmat hymyilevät,  sanovat silmiin katsoen: tervetuloa. Kappelin sisäovi on koruton, kädensija puuta, avautuu äänettömästi.

Ensi havainto kappelissa: onpa tämä pieni. Tulee hiukan tynnyriolo. Kierrän sivuitse eteen, alttarin taakse. Katson evankeliumikirjaa: se on Apostolien päivän kohdalta auki. Hipaisen kaartuvaa seinää, sillä on kuorensa riisuneen puun pehmeänlämmin iho. Ylhäältä valuu valoa.

Istun etupenkkiin, missä ei ole muita. Alttarin luo tulee lapsi, katsoo pää kallellaan, kuiskaa sitten taakseni: ”Iskä, mikä tämä on?” Vastausta ei kuulu.

Alttarilla on hopeinen pieni risti. Oikealla puolella on yksinkertainen pieni kukkakimppu jalustallaan, vasemmalla puolella  häilähtelee kynttilän liekki. Kaikki on hyvin pelkistettyä. Lattia on tumma, betonia ehkä. Saarnipuisten penkkien välissä on katolisten kirkkojen tapaan matalat pehmustetut  polvistumispenkit. 

Havaitsen, että tila kaikuu. Huokauskin kuuluu. Tähan aikaan täällä on hiljaista vain muutaman sekunnin kerrallaan. Ihmisiä tulee ja menee. Kuuluu kolahtelua, kenkien kopinaa. Kaksi vanhaa naista istuutuu toiseen penkkiin, supisee keskenään. Joku rapistelee papereita, kamerat räpsyvät, eteisestä kuuluu puhetta, jossain kauempana soi puhelin sinnikkäästi. Tila eristää muut kaupungin äänet, mutta ulkopuolella olevan rakennustyömaan poran jyrinä tunkeutuu vaimeana sisään ja hiljaisuus väistää.

Kun nousen lähtemään, tiedän jo missä on hiljaisempaa: eilisessä metsässäni. Kotikirkossani. Sieluni syvimmässä.

 – Tänne täytyisi tulla jonakin marraskuisena aamuna varhain, ehkä sitten, sanoo kävijä toiselle ulkopuolella.