Huomasin, että Kolmannen Huoneen viisivuotispäivä meni jo. Lukijapalaute näyttää kutistuvan, mitä se sitten kertoneekin. Aina jossain vaiheessa itse kukin kyllästyy kirjoittamiseen, toisten tekstien lukemiseen tai tietokoneen ääressä istuskeluun. Omakin ystävälista elää, jotkut katoavat, toiset vaikenevat pitkiksi ajoiksi. Joskus huomaa, että tutun blogin aihepiiri ei enää tunnu kiinnostavan tarpeeksi tai tyyli on alkanut jotenkin harmittaa. Kirjoittaja tulee väistämättä toistaneeksi itseään ja aiheitaan, niin se vain on.

*

Lokakuussa on aina se hauska hulinapäivä, jolloin on paljon lapsi-iloa koolla yhtäaikaa. Pikkuritarin serkkuja oli paikalla neljä, kummiperheen pienet ja tällä kertaa myös isin serkun lapset – isät ja äidit, mummot ja vaarit joukon jatkona. Sylejä riitti pienille ja omankokoisia leikkikavereita pienen päiväkotiryhmän verran. Pikkuritarin setämies ja Neitokin olivat paikalla. Ulkona sateli hissukseen, sisällä oli kivaa huisketta ja puheenporinaa.

*

Kummipojan perhe oli käymässä lauantaina. Sain tuulahduksen Lapsuusmaalta heidän mukanaan. Aamupäivällä olin leiponut puolukkakakkua ja ’täydellisiä korvapuusteja’ ihan heitä varten. Nuorimmainen tutki Pikkuritarin ja Murusen lelulaatikkoa ja vähän muitakin laatikoita kiinnostuneena ja isosiskonsa osallistui naisten sisustuspulmia koskeviin juttuihin sillä välin kun miehet puhuivat teknisiä. Rattoisa iltapäivä yhdessä!

*

Tuttavapariskunta oli mennyt naimisiin sitten viime tapaamisen. – Miksi juuri nyt, kysyin virallistetulta vaimolta. – Ehkä me vain tultiin siihen tulokseen, että nyt on hyvä aika. Neljäkymmentä yhteistä vuotta riittää vakuuttumaan suhteen kestävyydestä. Yhteiset lapset ovat aikuisia ja lapsenlapsiakin on jo kahdeksan. Onnittelin, onhan parisuhteen kestävyys pienen juhlavan eleen väärti, vaikkei se ehkä arjessa mitään muutakaan.

*

 

  • Eihän tuo naimisiin meno arjessa mitään muuta, mutta kuolemantapauksessa kylläkin. Ellei pariskunta ole naimisissa ei tunneta omaisuudessa mitään avio-osaa ja perintöverot tulevat sitten korkeimman kautta. Eikä avopuolisolla ole myöskään asumisoikeutta yhteiseen kotiin, kun ei ole virallista lesken statusta. Riitaisessa perheessä lapset voivat pistää talon myyntiin ja lesken pihalle jos huonosti käy. Joten kyllä naimisiin meno kannattaa vielä vanhempanakin….

    Kommentin jätti Sari · tiistaina 23. lokakuuta @ 14:41

  • Huu, yhäkö näin on meilläkin? Luin juuri ruotsalaisen taiteilijan kertomusta tilanteestaan avomiehen kuoleman jälkeen, kun eivät ehtineet toteuttaa suhteen virallistamista ennen kuin mies yllättäen kuoli. Tuntuu epäoikeudenmukaiselta, että käytännössä avopuoliso voi todella jäädä puille paljaille, ellei testamenttia ole tehty – etenkin, jos yhteisiä lapsiakaan ei ole.

    Kommentin jätti Ellinoora · tiistaina 23. lokakuuta @ 23:48

  • Onnea viisivuotispäivän johdosta. Blogisi kuuluu ehdottomasti parhaimpien laatublogien joukkoon!

    Kommentin jätti Ansku · keskiviikkona 24. lokakuuta @ 10:20

  • Voi Ansku, kiitos tunnustuksesta. Arvostan sanojasi,ne tulevat nyt, kuten aina oikealla hetkellä ja ovat tosia.

    Kommentin jätti Ellinoora · keskiviikkona 24. lokakuuta @ 18:04

  • Tykkään lukea blogiasi, vaikka tosi laiskasti kommentoinkin. Kirjoitat kaunista ja viisasta tekstiä.

    Kommentin jätti Simpukka · torstaina 25. lokakuuta @ 12:11

  • Mitenkä se vanha sanonta kuuluukaan, että laiskuus on hyvä lahja oikein käytettynä – tai jotenkin sinne päin. 🙂 Mieluusti luen minäkin simpukkatarinoita. Mietinkin juuri, monesko talvi tämä tuleva jo on, kun olette Ranskanmaalla?

    Kommentin jätti Ellinoora · torstaina 25. lokakuuta @ 13:04

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.