Huomasin, että Kolmannen Huoneen viisivuotispäivä meni jo. Lukijapalaute näyttää kutistuvan, mitä se sitten kertoneekin. Aina jossain vaiheessa itse kukin kyllästyy kirjoittamiseen, toisten tekstien lukemiseen tai tietokoneen ääressä istuskeluun. Omakin ystävälista elää, jotkut katoavat, toiset vaikenevat pitkiksi ajoiksi. Joskus huomaa, että tutun blogin aihepiiri ei enää tunnu kiinnostavan tarpeeksi tai tyyli on alkanut jotenkin harmittaa. Kirjoittaja tulee väistämättä toistaneeksi itseään ja aiheitaan, niin se vain on.

*

Lokakuussa on aina se hauska hulinapäivä, jolloin on paljon lapsi-iloa koolla yhtäaikaa. Pikkuritarin serkkuja oli paikalla neljä, kummiperheen pienet ja tällä kertaa myös isin serkun lapset – isät ja äidit, mummot ja vaarit joukon jatkona. Sylejä riitti pienille ja omankokoisia leikkikavereita pienen päiväkotiryhmän verran. Pikkuritarin setämies ja Neitokin olivat paikalla. Ulkona sateli hissukseen, sisällä oli kivaa huisketta ja puheenporinaa.

*

Kummipojan perhe oli käymässä lauantaina. Sain tuulahduksen Lapsuusmaalta heidän mukanaan. Aamupäivällä olin leiponut puolukkakakkua ja ’täydellisiä korvapuusteja’ ihan heitä varten. Nuorimmainen tutki Pikkuritarin ja Murusen lelulaatikkoa ja vähän muitakin laatikoita kiinnostuneena ja isosiskonsa osallistui naisten sisustuspulmia koskeviin juttuihin sillä välin kun miehet puhuivat teknisiä. Rattoisa iltapäivä yhdessä!

*

Tuttavapariskunta oli mennyt naimisiin sitten viime tapaamisen. – Miksi juuri nyt, kysyin virallistetulta vaimolta. – Ehkä me vain tultiin siihen tulokseen, että nyt on hyvä aika. Neljäkymmentä yhteistä vuotta riittää vakuuttumaan suhteen kestävyydestä. Yhteiset lapset ovat aikuisia ja lapsenlapsiakin on jo kahdeksan. Onnittelin, onhan parisuhteen kestävyys pienen juhlavan eleen väärti, vaikkei se ehkä arjessa mitään muutakaan.

*