kaupunkimme keskustassa loistaa upea kuusi iloisenpunaisin palloin. kotikirkon kuusikin on kaunis vain kynttilät oksilla ja tähti latvassaan. ajattelen vanhusystävää, joka on jälleen hakenut kellarista valkean ikikuusensa, joka säteilee hänelle muistoja perhejouluista ja yhdessä edesmenneen puolison kanssa vietetyistä. illan hämärtyessä otan minäkin koristelaatikon esiin ja puen pienen kuusemme, joka tuli ystäväperheen lahjana. joulupuuta katsellessa on kaikki hetken kohdallaan, kynttilöiden tuoksu ja rakkaat muistot.  

kun talvipäivä seisahtaa lyhimpään asemaansa, sanotaan: on vuoden pimein päivä. niinkö? jopa täällä pääkaupungin tuntumassa on lunta. sateenharmaiden viikkojen jälkeen tämä on suorastaan valon juhlaa! pakkanen pitelee lumivaloa sylissään, ei se sammu.

pipareja paistellessa joulun laulut tulevat mieleen sieltä täältä, yksi kerrallaan, hyräilyttävät hetkisen, jättävät jälkeensä lämpimän henkäyksen. eniten ne, joissa on lapsia ja enkeleitä ja rauhan sanoja, mutta veikkaan, että vielä jossain vaiheessa kaivan youtubesta ne rokkiversiot ja omasta levyhyllyköstä perheen muinaissuosikki-lp:n, jossa laulavat nyt jo isoäidin ikään ehtineet tai poissaolevat ’tähdet’, Brita, Laila ja Vieno…

on sellainenkin sisko, joka vuosikymmenen ajan on lähettänyt omin käsin, ristipistoin tehdyn joulutervehdyksen. siinä on mennyt vähän enemmän aikaa kuin nimen kirjoittamisessa valmiiseen vaikka kauniiseenkin korttiin. on ehtinyt ajatella saajia ja sitä mitä heille toivoo, millaisena heidät kokee. kiitos, siskosein, näistä emme luovu.

Adventin polku voi olla niin monenlainen. Ei se kaikille ole pikkujouluriehaa tai tavaratalojen ja markettien tungosta. On meitä, jotka olosuhdesyistä tai omasta halusta ilman erityistä syytä kuljemme omaa hiljaista joulunodotuspolkuamme, missä soihtujen loimotuksen ja kaupallisen soitonrytkeen sijaan katsellaan kynttilän hiljaista liekkiä ja kuunnellaan tuulikannelta.

Aamukymmeneltä kuusi ystävää tulee kukin suunnaltaan seitsemännen kotiovelle mukanaan villasukat ja jotain syötävää. Eteisessä jo halataan, ja talokin toivottaa tulijat tervetulleeksi kukin ja kynttilöin koristeltuna, pöydillä juhlaliinat. Keittiössä hautuu linssikeitto, emäntä sovittelee eväsnyyttien sisältöä tarjolle.

Aloitamme pöydän ääressä jutellen, edessämme lämpimät glögimukit. Siinä sopii vielä kertoa jotain kuulumisistaan; jokainen on jonkun läsnäolijan hyvä ystävä ja vieraammatkin tunnistavat toisensa seurakunnan kautta. Ystävyyden ilmapiiri syntyy kuin itsestään.

Keskellä kotia on kappeliksi sopiva tila, jonka päätynurkassa on Pyhän Kolminaisuuden ikoni ja pienellä pöydällä Kristus-ikoni vierellään kaunis kukka-asetelma. Siinä on hyvä olla rukoushetkissä päivän mittaan. Kappelihetkien väliajat olemme kodinomaisesti hiljaa yhdessä lueskellen, mietiskellen tai vain leväten. Joku tekee aterian jälkeen pienen kävelyn ulkona raikkaassa tuulessa, toinen torkahtaa jossakin talon huoneista.

Illan hämärtyessä hakeudumme takkatulen tuntumaan. Olemme kuin kotona ja ystäväkodissahan olemmekin.
Voi miten nopsaan tunnit kuluvat – kuin siivillä! Ikkunan taakse laskeutuu lempeä hämärä,  sitten pimeys valoineen. Lähtijöiden sydämeen jää säteilemään hiljainen valo ja koetun ystävyyden lämpö.

Toinen loikka joulua kohti! Pikkuritari ja Murunen poikkesivat yllätyksenä isin kanssa Vaarilassa.  Pienet tietävät Vaarilan järjestyksen, Pikkuritari löysi oitis tehtävälaatikosta sanaristikot, Murunen leikki kissaa, joka laittoi Siiri-hiiren ja Hippi-hiiren nukkumaan vanhaan kätkyeeseen, jolla Mummelikin on pienenä leikkinyt. Lopuksi istuttiin pöytään, aikuiset kahvikupin ja pienet glögimukin ääreen. Sytytettiin kaksi kynttilää ja Pikkuritari tiesi niiden merkitsevän toista adventtisunnuntaita. Kaapista löytyi ohuenohuita pipareita, jotka maistuivat Pikkuritarille ja Muruselle, joka ei ole piparin ystävä, paahdettiin vehnäleipä, jolla oli kirpeää marmeladia ja juustoa. Mummelin keksikaapin ’aarrearkusta’ löytyi Muumimamman marmeladikarkkeja ja pikku pikku suklaakonvehteja. – Yllärit on kivoja, todettiin kahdesta pienestä ja kolmesta isosta suusta. Ja Mummelille ja Vaarille jäi ihan adventtijuhlaolo.

Hämärä merkitsee sitä, että valoa on.

Tästä muistutan itseäni, kun marraskuu käy pimeänsä pohjaa kohti.

Hämärän kanssa voi keskustella, siinä levätä.

Tai sytyttää lampun.

Kuopukkapoikanen (miehen iässä toki) ja Susamaria (hänen parinsa) tulivat sunnuntailounaalle. Heitä emme usein tapaa, mutta kun he tulevat, he pysähtyvät olemaan läsnä. Se on suloisen huimaavaa meille, jotka ehdimme aina ikävöidä heitä.

Keskustelu liikahteli, viipyili aiheesta toiseen solahdellen.  – Oletteko te nykyaikainen DINK-pari, kysäisin. Olin huomannut aamun lehdestä termin, luulin, että olin ainoa, joka ei tiennyt. Molemmat nuoret olivat kysymysmerkkinä.  – Mikä…?   – Double Income, No Kids, selvensin.  – Noo, ehkä tällä hetkellä…

On aina kiinnostavaa tietää, mitä seuraava sukupolvi ajattelee mistäkin nykyilmiöstä. Puhuimme Alex Stubbista tovin. Kävi ilmi, että politiikka ei itse asiassa heitä kiinnosta, mutta ’uuden sukupolven pääministeri’ oli kyllä hahmona raikkaaksi havaittu.

Television katselusta puheen ollen lausuin ihmetykseni siitä, miten paljon porua idolien liikuttuminen tietyssä tv-ohjelmassa on herättänyt somessa ja mediassakin. – Eikö artistin katu-uskottavuus katsojan silmissä kestä kyyneleitä, protestoin. Kuopus lausahti it- ja media-alan ammattilaisen näkökulmana, että kyseinen ohjelma, kuten moni muu reality, on oikeastaan eniten tuottajan, ohjaajan ja leikkaajan tietoinen tuote. Se, mitä kamera todellisuudessa tallentaa, leikellään halutun näköiseksi koosteeksi, joka menee ulos. Kyyneleet myyvät, siitä on siis kyse.

Tulevaisuus näyttää näiden kahden maailmankansalaisen asemapaikan. Ulkomaanpesti välähti vaihtoehtona esiin, ehkä jo piankin. Äidinsydämeni värähti ja kiiruhdin sanomaan: kerrottehan sitten minne…

Olen kulkenut outoa metsäpolkua polkupyörää taluttaen kohta tunnin. Polku kapenee, nousee ylös kallioille, jatkuu ja jatkuu. Minun olisi pitänyt tulla tielle jo kauan sitten, mutta metsä näyttää yhä loputtomalta. Ei olisi pitänyt lähteä tänne, ajattelen, mutta se on nyt myöhäistä, täällä olen.

Alan jo väsyä nostelemaan pyörää polulle kaatuneiden puiden yli. Jostain on pakko tulla tie vastaan, eihän tämä mikään loputon korpi voi olla. Pysähdyn kalliolle, josta näkee kauas. Metsää, metsää, vain metsää.  – Voi Luojani, lähetä enkelisi ohjaamaan minua, huokaan. Polku putoaa jyrkkää kalliorinnettä ja kapenee yhä. Tajuan etten voi jatkaa ja tunnen neuvottomuutta. Jaksaisinko rämpiä takaisin. Entä jos eksyn polulta, jota tulin ja joudun harhaan.

Ne ovat äkkiä siinä, sivupolulta ilmestyneet mies ja nainen.  – Hei, olen vähän hukassa, sanon, voitteko neuvoa miten kaukana on tie? Nainen sanoo, että hekin ovat ekakertaa tässä metsässä. Mies kaivaa esiin kännykkänsä, siitä kartan, näyttää missä ollaan, ja minä näytän mistä läksin.  – Olet tullut aika pitkän matkan, sanoo mies. Kallion ympärillä on soita, siellä et pääse pyörän kanssa. Paras palata samaa polkua takaisin. Olemme menossa siihen suuntaan, mennään yhdessä.

Taivallamme kolmisin tulosuuntaani. Tunnistan maaston. Mies auttaa pyörää pahimmissa paikoissa, tarjoutuu jopa taluttamaan sen, mutta kiitän ja sanon: omaa tyhmyyttäni ja uhkarohkeuttani tänne läksin pyörineni, kyllä minun on saatava se tuotua takaisinkin, kun sain tännekin.

– Tiesittekö, että tänään on enkelien sunnuntai, kysyn, kun on tultu polun alkupäähän. – Mikä semmoinen on, kysyy nainen.  – No, te olette olleet tänään minun enkeleitäni, autoitte minut takaisin oikealle tielle. Enkelini pujahtavat siitä toiselle polulle ja katoavat takaisin metsään. Minä nousen pyörälle ja ajan tuttua tietä kotiin.

Haahuilin eilen lähijunalla Lahteen ja sieltä IC:llä Lappeenrantaan tapaamaan nuoruusystävää. Päivä oli mitä suloisin, lempeää aurinkoa ja kesälämpöisiä tuulenvireitä. Kun iltajunalla palasin kotiin, Lahden kieppeillä tulivat sadepilvet jo vastaan.

Tällä kertaa emme menneet satamarantaan, vaan kuljeskelimme kaupungilla ja istuksimme kirkkopuistossa ja Rakuunapuistossa ihailemassa kaupungin upeita kukkaistutuksia. Maittavaksi osoittautunut lounas nautittiin paikassa, jonka nimi oli tunnelmaan sopivasti Huviretki.

Inspis oli niissä viidessäkymmenessä vuodessa, jotka ystävyytemme tästä kauniista kaupungista alkaneena on kestänyt. Siis eräänlainen riemuvuosimeeting tämä! Yhteys on pysynyt tuoreena kirjein, kortein, puhelimitse ja tavaten. Ei meillä nytkään mitään erityisohjelmaa ollut, puheet sivusivat muistoja ja soljuivat ajankohtaisempiin tuntoihin ja tapahtumiin kevyesti kuin pilvenhattarat taivaalla.