on sellainenkin sisko, joka vuosikymmenen ajan on lähettänyt omin käsin, ristipistoin tehdyn joulutervehdyksen. siinä on mennyt vähän enemmän aikaa kuin nimen kirjoittamisessa valmiiseen vaikka kauniiseenkin korttiin. on ehtinyt ajatella saajia ja sitä mitä heille toivoo, millaisena heidät kokee. kiitos, siskosein, näistä emme luovu.

Adventin polku voi olla niin monenlainen. Ei se kaikille ole pikkujouluriehaa tai tavaratalojen ja markettien tungosta. On meitä, jotka olosuhdesyistä tai omasta halusta ilman erityistä syytä kuljemme omaa hiljaista joulunodotuspolkuamme, missä soihtujen loimotuksen ja kaupallisen soitonrytkeen sijaan katsellaan kynttilän hiljaista liekkiä ja kuunnellaan tuulikannelta.

Aamukymmeneltä kuusi ystävää tulee kukin suunnaltaan seitsemännen kotiovelle mukanaan villasukat ja jotain syötävää. Eteisessä jo halataan, ja talokin toivottaa tulijat tervetulleeksi kukin ja kynttilöin koristeltuna, pöydillä juhlaliinat. Keittiössä hautuu linssikeitto, emäntä sovittelee eväsnyyttien sisältöä tarjolle.

Aloitamme pöydän ääressä jutellen, edessämme lämpimät glögimukit. Siinä sopii vielä kertoa jotain kuulumisistaan; jokainen on jonkun läsnäolijan hyvä ystävä ja vieraammatkin tunnistavat toisensa seurakunnan kautta. Ystävyyden ilmapiiri syntyy kuin itsestään.

Keskellä kotia on kappeliksi sopiva tila, jonka päätynurkassa on Pyhän Kolminaisuuden ikoni ja pienellä pöydällä Kristus-ikoni vierellään kaunis kukka-asetelma. Siinä on hyvä olla rukoushetkissä päivän mittaan. Kappelihetkien väliajat olemme kodinomaisesti hiljaa yhdessä lueskellen, mietiskellen tai vain leväten. Joku tekee aterian jälkeen pienen kävelyn ulkona raikkaassa tuulessa, toinen torkahtaa jossakin talon huoneista.

Illan hämärtyessä hakeudumme takkatulen tuntumaan. Olemme kuin kotona ja ystäväkodissahan olemmekin.
Voi miten nopsaan tunnit kuluvat – kuin siivillä! Ikkunan taakse laskeutuu lempeä hämärä,  sitten pimeys valoineen. Lähtijöiden sydämeen jää säteilemään hiljainen valo ja koetun ystävyyden lämpö.

Toinen loikka joulua kohti! Pikkuritari ja Murunen poikkesivat yllätyksenä isin kanssa Vaarilassa.  Pienet tietävät Vaarilan järjestyksen, Pikkuritari löysi oitis tehtävälaatikosta sanaristikot, Murunen leikki kissaa, joka laittoi Siiri-hiiren ja Hippi-hiiren nukkumaan vanhaan kätkyeeseen, jolla Mummelikin on pienenä leikkinyt. Lopuksi istuttiin pöytään, aikuiset kahvikupin ja pienet glögimukin ääreen. Sytytettiin kaksi kynttilää ja Pikkuritari tiesi niiden merkitsevän toista adventtisunnuntaita. Kaapista löytyi ohuenohuita pipareita, jotka maistuivat Pikkuritarille ja Muruselle, joka ei ole piparin ystävä, paahdettiin vehnäleipä, jolla oli kirpeää marmeladia ja juustoa. Mummelin keksikaapin ’aarrearkusta’ löytyi Muumimamman marmeladikarkkeja ja pikku pikku suklaakonvehteja. – Yllärit on kivoja, todettiin kahdesta pienestä ja kolmesta isosta suusta. Ja Mummelille ja Vaarille jäi ihan adventtijuhlaolo.

Hämärä merkitsee sitä, että valoa on.

Tästä muistutan itseäni, kun marraskuu käy pimeänsä pohjaa kohti.

Hämärän kanssa voi keskustella, siinä levätä.

Tai sytyttää lampun.

Kuopukkapoikanen (miehen iässä toki) ja Susamaria (hänen parinsa) tulivat sunnuntailounaalle. Heitä emme usein tapaa, mutta kun he tulevat, he pysähtyvät olemaan läsnä. Se on suloisen huimaavaa meille, jotka ehdimme aina ikävöidä heitä.

Keskustelu liikahteli, viipyili aiheesta toiseen solahdellen.  – Oletteko te nykyaikainen DINK-pari, kysäisin. Olin huomannut aamun lehdestä termin, luulin, että olin ainoa, joka ei tiennyt. Molemmat nuoret olivat kysymysmerkkinä.  – Mikä…?   – Double Income, No Kids, selvensin.  – Noo, ehkä tällä hetkellä…

On aina kiinnostavaa tietää, mitä seuraava sukupolvi ajattelee mistäkin nykyilmiöstä. Puhuimme Alex Stubbista tovin. Kävi ilmi, että politiikka ei itse asiassa heitä kiinnosta, mutta ’uuden sukupolven pääministeri’ oli kyllä hahmona raikkaaksi havaittu.

Television katselusta puheen ollen lausuin ihmetykseni siitä, miten paljon porua idolien liikuttuminen tietyssä tv-ohjelmassa on herättänyt somessa ja mediassakin. – Eikö artistin katu-uskottavuus katsojan silmissä kestä kyyneleitä, protestoin. Kuopus lausahti it- ja media-alan ammattilaisen näkökulmana, että kyseinen ohjelma, kuten moni muu reality, on oikeastaan eniten tuottajan, ohjaajan ja leikkaajan tietoinen tuote. Se, mitä kamera todellisuudessa tallentaa, leikellään halutun näköiseksi koosteeksi, joka menee ulos. Kyyneleet myyvät, siitä on siis kyse.

Tulevaisuus näyttää näiden kahden maailmankansalaisen asemapaikan. Ulkomaanpesti välähti vaihtoehtona esiin, ehkä jo piankin. Äidinsydämeni värähti ja kiiruhdin sanomaan: kerrottehan sitten minne…

Olen kulkenut outoa metsäpolkua polkupyörää taluttaen kohta tunnin. Polku kapenee, nousee ylös kallioille, jatkuu ja jatkuu. Minun olisi pitänyt tulla tielle jo kauan sitten, mutta metsä näyttää yhä loputtomalta. Ei olisi pitänyt lähteä tänne, ajattelen, mutta se on nyt myöhäistä, täällä olen.

Alan jo väsyä nostelemaan pyörää polulle kaatuneiden puiden yli. Jostain on pakko tulla tie vastaan, eihän tämä mikään loputon korpi voi olla. Pysähdyn kalliolle, josta näkee kauas. Metsää, metsää, vain metsää.  – Voi Luojani, lähetä enkelisi ohjaamaan minua, huokaan. Polku putoaa jyrkkää kalliorinnettä ja kapenee yhä. Tajuan etten voi jatkaa ja tunnen neuvottomuutta. Jaksaisinko rämpiä takaisin. Entä jos eksyn polulta, jota tulin ja joudun harhaan.

Ne ovat äkkiä siinä, sivupolulta ilmestyneet mies ja nainen.  – Hei, olen vähän hukassa, sanon, voitteko neuvoa miten kaukana on tie? Nainen sanoo, että hekin ovat ekakertaa tässä metsässä. Mies kaivaa esiin kännykkänsä, siitä kartan, näyttää missä ollaan, ja minä näytän mistä läksin.  – Olet tullut aika pitkän matkan, sanoo mies. Kallion ympärillä on soita, siellä et pääse pyörän kanssa. Paras palata samaa polkua takaisin. Olemme menossa siihen suuntaan, mennään yhdessä.

Taivallamme kolmisin tulosuuntaani. Tunnistan maaston. Mies auttaa pyörää pahimmissa paikoissa, tarjoutuu jopa taluttamaan sen, mutta kiitän ja sanon: omaa tyhmyyttäni ja uhkarohkeuttani tänne läksin pyörineni, kyllä minun on saatava se tuotua takaisinkin, kun sain tännekin.

– Tiesittekö, että tänään on enkelien sunnuntai, kysyn, kun on tultu polun alkupäähän. – Mikä semmoinen on, kysyy nainen.  – No, te olette olleet tänään minun enkeleitäni, autoitte minut takaisin oikealle tielle. Enkelini pujahtavat siitä toiselle polulle ja katoavat takaisin metsään. Minä nousen pyörälle ja ajan tuttua tietä kotiin.

Haahuilin eilen lähijunalla Lahteen ja sieltä IC:llä Lappeenrantaan tapaamaan nuoruusystävää. Päivä oli mitä suloisin, lempeää aurinkoa ja kesälämpöisiä tuulenvireitä. Kun iltajunalla palasin kotiin, Lahden kieppeillä tulivat sadepilvet jo vastaan.

Tällä kertaa emme menneet satamarantaan, vaan kuljeskelimme kaupungilla ja istuksimme kirkkopuistossa ja Rakuunapuistossa ihailemassa kaupungin upeita kukkaistutuksia. Maittavaksi osoittautunut lounas nautittiin paikassa, jonka nimi oli tunnelmaan sopivasti Huviretki.

Inspis oli niissä viidessäkymmenessä vuodessa, jotka ystävyytemme tästä kauniista kaupungista alkaneena on kestänyt. Siis eräänlainen riemuvuosimeeting tämä! Yhteys on pysynyt tuoreena kirjein, kortein, puhelimitse ja tavaten. Ei meillä nytkään mitään erityisohjelmaa ollut, puheet sivusivat muistoja ja soljuivat ajankohtaisempiin tuntoihin ja tapahtumiin kevyesti kuin pilvenhattarat taivaalla. 

Eilen oli Anna-Maijan kuoleman vuosipäivä. Ajattelin illalla mitä hän on minulle merkinnyt. Sanat loppuvat, on vain paljon avaraa, lämmintä hiljaisuutta ja rakkautta säteileviä muistoja. Tiedän, että meitä on paljon, jotka häntä muistelemme. Hän oli lähdeihminen.

”Rukoushengityksemme on levon ja työn vuorottelua, uneen antautumisen ja uuteen päivään heräämisen vuorottelua. Tämä rytmi on kuin ihmeellinen puutarha, jossa eletään kesää, syksyä, talvea ja kevättä.”

”Kuulosteleva hijaisuus voi vähä vähältä muuttua perusasenteeksi. Alamme viihtyä matalalla, ja tällainen suojaton, huomaamaton oleskelu vetää meitä omalla painollaan yksityisyydestä yhteyteen. Se ei ole sulautumista massaan, vaan mielen herkistymistä häviävänkin pienelle, mitä on.”

– Anna-Maija Raittila, Niin kevyt on rakkaus, Kirjapaja 2012 (toim. Maaria Pätsi)

Kun poltin käsivarteni saaren aurinkoisina päivinä toukokuussa, sanoi kurssiemo Raisa: ”ei se iän mukana karttuva viisaus aina mukana kulje”. Ei kulje ei.

Eilen läksin junalla Stadiin leiditapaamiseen hyvillä mielin, kuten sinne aina. Tapasimme Mantalla, marssimme tarkastamaan remontin jälkeen avatun Vanhan Kauppahallin, jonka yksimielisesti todettiin heränneen uuteen kukoistukseen pieteetillä korjattuna. Sieltä maleksimme kultasadepuun ja syreenien tuoksussa kukkamerenä kylpevän Tähtitorninmäen kautta Kaivopuistoon. Viivähdimme Pyhän Henrikin katedraalissa ja kirkkopihan entisöityä Maria-patsasta tervehtimässä.

Tuli mieleen kävellä katsomaan miten ”Odotus” -patsas voi koirapuiston vieressä kalliollaan. Hyvin se voi. Rantatietä kuljeskellessa huomasimme Koillisväylän purjehtijan Adolf Ivar Nordenskiöldin (1832-1901) muistomerkin puistossa, ja ihmettelimme sitäkin, miten puistorinteelle jääkaudella ajautuneen rapakivilohkareen tiedetään Viipurista asti siihen tulleen. Ursulassa käytiin tavan mukaan kahvilla ja ihmettelemässä alassuin katosta roikkuvia viherkasveja, jotka leidi S totesi aidoiksi. Miten niitä kastellaan, jäi askarruttamaan.

Illalla oli Agricola-klubilla Aino Actén kamarimusiikkifestivaalin konsertti johon Toinen tuli kotoa ja minä hengailtuani pari tuntia Akateemisessa ja Stockalla.  Mitä ihmettä – ettenkö tietäisi, että minun ei pidä jatkaa päivääni aamusta iltaan, tapahtumasta toiseen, rikkoa ruoka- ja muuta rytmiäni, olla välittämättä lepotauoista. Olin ihan sippis jo ennen kuin konsertti alkoi.  

Mutta sitten. Katkelmia Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -teoksesta, Debussy’n, Saint-Saënsin ja Wagnerin musiikkia. Esikoinen soittamassa Debussy’n vaativaa sello-osuutta niin intensiivisesti ja voimakkaasti. Voi sulkea silmät ja ajelehtia musiikin ja tekstin luomassa tunnelmassa, joka säilyi läpi fyysisen uupumuksen vielä kotona yön tullen. Stadin kesä kauneimmillaan.

”Ei onni tule etsien se saapuu eläen,

ei onni tule ulkoa, se nousee rinnasta – jos nousee;

jos ei, niin herätä se sieltä,

se kuulee omantunnon kieltä – ja nousee.”

(J.H. Erkko)