Soutelen tästä kesävesille ja toivottelen blogiystäville kaunista kesää.

Nähdään tuonnempana!

Oi, tuoksuva kesä!

Ihmiset tulevat ja menevät, purjeet ja moottorit kiitävät merellä kohti tuntematonta saarta tai rantaa. Vanhat hankkiutuvat mökkinsä rauhaan, pienten perheet ja sinkut mikä minnekin. Nuorilla on levottomat jalat, ne houkuttelevat seikkailuun. Lapsilla on leikkinsä, joita kerrankin ei aikuinen lopeta kesken, eihän…Nyt on kesän lumohetki, se, jolloin muistoissa oli ja unelmissa yhä on kaikki mahdollista.

Valoisaa juhannusta Sinulle ! 

Kaupunkimme kirsikkapuut ovat juuri nyt hehkeimmillään. Tämä jokakeväinen ihanuus kestää vain muutaman päivän, vaan kaunista on myös varissut vaaleanpunainen kukkalumi. Ihana äitienpäivälahja kaikille kaupungin asukkaille, sillä ei ole äitiä ilman lasta eikä lasta ilman isää.

Suomalaiset vanhemmat antavat tyttövauvoilleen usein ihanimman tuntemansa kukan nimen. Tunnen ainakin yhden Vuokon, Lemmikin, Talvikin, Iiriksen, Orvokin, Violan ja Liljan. Luontoäitikin näitä kukkalapsiaan tarjoilee kulkijan ihailtavaksi. Nyt on vuokkojen kevät!

joskus on hyvä oikein rekisteröidä, millainen minua virkistää, mistä saan energiaa, mikä antaa asioille hiukan uudenlaisen näkökulman

tapahtumat, joissa on sekä sisäkkäisiä, vertikaalisia että rinnakkaisia, horisontaalisia tasoja

elämykset, joilla on annettavaa kaikille aisteille

selittämätön, välähdyksenomaisesti aukeava oivallus – kuin tähdenlento

tänään kuuntelimme radiosta yhtä lempiohjelmistani, Aristoteleen kantapäätä. se on radio-ohjelma, joka saa meidät aina hyvälle tuulelle. nyt siellä puhuttiin suomalaisesta iskelmämusiikista. joku tietenkin on tutkinut senkin asian, että yleisimmät sanat tässä musiikkityypissä ovat sielu, sydän, suudelma, kaipuu ja kyyneleet. semmoinen käsitys meillä suomalaisilla on itsestämme, että olemme juroa kansaa, jonka miespuoliset varsinkin ovat hitaita puhumaan tunteistaan tai näyttämään niitä niin kylillä kuin kotipuolessakin – ainakin selvin päin. siksikö tämän sortimentin musiikki on yhä vielä niin suosittua, kun se estoitta laulaa julki sen, mistä salaa haaveilemme?

Kevytväylä keskustaan oli jo puhdistettu, otin pyörän. Tuntui kolealta ajaa, vaikka aurinkoistakin. Istahdin keskivaiheille kirkkoa ja hetken päästä ystäväsisko ilmaantui viereen minut huomattuaan. Väkeä näytti olevan tavallinen määrä. Messu alkoi juhlavalla ristikulkueella, joka lauloi Magnificat-hymniä. Kulkueessa oli neljä lastakin, kulkueristiä kantoi poika, joka hoiti tehtävänsä asiaankuuluvalla vakavuudella.

Asta-papin saarna rakentui sivuseinään heijastettujen kuvien ja penkistä ääneen lausuttujen ajatusten kudoksena. Syntyi syvän keskittynyt tunnelma – kuin kukin olisi itse keskustellut Marian kanssa.

Päätösmusiikkina oli Bachia, kuulaankirkas sopraano lauloi passioaarian viulun ja urkujen säestyksellä. Suloista. Koskettavaa. Kenelläkään ei ollut kiire pois.

Tulin kirkkokahveilta kotiin valmiille aterialle. Olemme niin etuoikeutettuja, on sielun ruoka ja ruumiin, ja molempia saa rauhassa nauttia niin halutessaan. Kaikilla maailmassa ei ole. Minua vaivaa ajatus, että kiitollisuus ei riitä.

Pilvivaloisaa. Tuuli huojuttaa naapuripihan sypressejä, metsikössä mäntyjä. Kotikadun paljasoksaiset koivut näkevät päiväunia kevätauringosta, hätkähtävät hereille koulusta palailevien lasten iloisiin huutoihin.

Mustarastaan huilunkirkas soolo helähti keskelle hiljaista meditaatiohyminäämme: Kyrie, Kyrie eleison…  Iltataivaan punerrus, sielussa kaiken kauneuden valohehkuinen kipu. Verkkaiset askeleet pihan poikki kotiin. Yössä tähdet.

Kun aamulla lähdimme kotoa, pihassa oli lippu Kalevalanpäivän ja suomalaisen kulttuurin kunniaksi. Siellä, mihin olimme menossa, lippu oli puolitangossa hänen muistoaan kunnioittaen, jota saattelimme. Tuntui niin sopivalta saattopäiväksi tämä hänelle, jonka hengen mitta oli väinämöisen luokkaa.

Olen oppinut arvostamaan kansallisen linnustomme jykevää edustajaa, varista, kun olen seuraillut, miten älykkäästi ja sosiaalisesti tuo arvokkaasti harmaaseen ja mustaan pukeutunut lintu toimii. Sillä ei ehkä ole lintumaailman kaunein ääni, mutta laululintuset ovatkin eri rotua. Varis on varsinaista lintujen aristokratiaa, vakaa, arvokas ja toimelias lintu.  

Kysyin Yst. Sosiaalineuvokselta kerran jollakin matkalla, jolla muiden mukana olimme, mikä lintu hän olisi. Hän ei sitä pitkään miettinyt, tokaisi vain pilke silmäkulmassaan: varispa tietenkin.

Kappelissa siunaustilaisuus eteni arvokkaasti ja rauhallisesti. Tunnelma oli valoisa ja lämmin. Kun viimeinen saattajista oli laskenut kukkansa arkun ääreen, katsahdin kappelin maisemaikkunasta.  Varis lensi yksin rauhallisesti rinteellä seisovan ristin yli.

Kotona, tätä kirjoittaessani, näen pihassa mustanharmaan lintuparin. Toinen niistä jäi kauemmaksi, mutta toinen nousi ikkunani edessä olevalle kevätmatalalle lumivallille. Se katsoi hetken ikkunaani ja lensi sitten pois parinsa perään. Varispa tietenkin.

kolme talvimorsianta

Hetkohta ylösnoustua piti hankkiutua ulos, niin kaunista oli kaikki, mikä ikkunoista näkyi. Ensin vähän lumilapion heilutusta pihassa ja sitten kameran kanssa kauemmaksi. Jo illalla puut olivat kuin Edelfeltin maalauksesta, ja yöllinen lumisade oli vain parannellut näkymiä. Miten hengästyttävän kaunis voi olla talvinen puu lumiviitassaan!

Kotikadun tuolla puolen pikkuisella poikkikadulla oli kolme isäntää lumitöissä etupihoillaan. Yksi heistä katsahti kulkijaa ja nyökkäsi ystävällisesti. – Kyllä nyt on maailma kaunis, totesimme kumpikin tavallamme, ja minä, että on oikea lumiukkotaiteilijoiden toivesää. Myhäilevä isäntä jatkoi: – Saa meille kurkistaa pihallekin, siellä niitä on. No minähän kurkistin. Ja mikä satumaa siellä olikaan!

Muumipeikko ja Satumaan Taiteilija

Muumipeikkohan siinä köllötteli ja taaempana topakka Pikku Myy, seurassaan haravahampainen Mörkö Hän Itse sekä talviuniltaan herännyt Karhu, jonka jalkojen välissä pienet Satumaassa vierailijat mahtuvat seikkailemaan. Lohikäärmekin pihaan mahtui ryömiskelemään. Kädenjälki oli niin taitavaa, että oli ihan pakko kysyä ystävälliseltä lumenluojalta onko hän itse taiteilijana ollut. – No, ei kun vaimohan se meillä taiteilija on – ja samassa oven raosta pujahti keijunkeveästi taiteilijaemäntä Ulla tulenpunervine hiuksineen esittelemään töitään.

talviunilta herännyt

Satumaan portilla

Oi, olen minä tästä ohi kulkenut lukemattomat kerrat, nähnyt sinisen talon seinällä kiehtovan nimen enkä ole tiennyt mikä satumaa Villa Ullan talvipiha on!