Kevytväylä keskustaan oli jo puhdistettu, otin pyörän. Tuntui kolealta ajaa, vaikka aurinkoistakin. Istahdin keskivaiheille kirkkoa ja hetken päästä ystäväsisko ilmaantui viereen minut huomattuaan. Väkeä näytti olevan tavallinen määrä. Messu alkoi juhlavalla ristikulkueella, joka lauloi Magnificat-hymniä. Kulkueessa oli neljä lastakin, kulkueristiä kantoi poika, joka hoiti tehtävänsä asiaankuuluvalla vakavuudella.

Asta-papin saarna rakentui sivuseinään heijastettujen kuvien ja penkistä ääneen lausuttujen ajatusten kudoksena. Syntyi syvän keskittynyt tunnelma – kuin kukin olisi itse keskustellut Marian kanssa.

Päätösmusiikkina oli Bachia, kuulaankirkas sopraano lauloi passioaarian viulun ja urkujen säestyksellä. Suloista. Koskettavaa. Kenelläkään ei ollut kiire pois.

Tulin kirkkokahveilta kotiin valmiille aterialle. Olemme niin etuoikeutettuja, on sielun ruoka ja ruumiin, ja molempia saa rauhassa nauttia niin halutessaan. Kaikilla maailmassa ei ole. Minua vaivaa ajatus, että kiitollisuus ei riitä.