Adventin polku voi olla niin monenlainen. Ei se kaikille ole pikkujouluriehaa tai tavaratalojen ja markettien tungosta. On meitä, jotka olosuhdesyistä tai omasta halusta ilman erityistä syytä kuljemme omaa hiljaista joulunodotuspolkuamme, missä soihtujen loimotuksen ja kaupallisen soitonrytkeen sijaan katsellaan kynttilän hiljaista liekkiä ja kuunnellaan tuulikannelta.

Aamukymmeneltä kuusi ystävää tulee kukin suunnaltaan seitsemännen kotiovelle mukanaan villasukat ja jotain syötävää. Eteisessä jo halataan, ja talokin toivottaa tulijat tervetulleeksi kukin ja kynttilöin koristeltuna, pöydillä juhlaliinat. Keittiössä hautuu linssikeitto, emäntä sovittelee eväsnyyttien sisältöä tarjolle.

Aloitamme pöydän ääressä jutellen, edessämme lämpimät glögimukit. Siinä sopii vielä kertoa jotain kuulumisistaan; jokainen on jonkun läsnäolijan hyvä ystävä ja vieraammatkin tunnistavat toisensa seurakunnan kautta. Ystävyyden ilmapiiri syntyy kuin itsestään.

Keskellä kotia on kappeliksi sopiva tila, jonka päätynurkassa on Pyhän Kolminaisuuden ikoni ja pienellä pöydällä Kristus-ikoni vierellään kaunis kukka-asetelma. Siinä on hyvä olla rukoushetkissä päivän mittaan. Kappelihetkien väliajat olemme kodinomaisesti hiljaa yhdessä lueskellen, mietiskellen tai vain leväten. Joku tekee aterian jälkeen pienen kävelyn ulkona raikkaassa tuulessa, toinen torkahtaa jossakin talon huoneista.

Illan hämärtyessä hakeudumme takkatulen tuntumaan. Olemme kuin kotona ja ystäväkodissahan olemmekin.
Voi miten nopsaan tunnit kuluvat – kuin siivillä! Ikkunan taakse laskeutuu lempeä hämärä,  sitten pimeys valoineen. Lähtijöiden sydämeen jää säteilemään hiljainen valo ja koetun ystävyyden lämpö.