Kun aamulla lähdimme kotoa, pihassa oli lippu Kalevalanpäivän ja suomalaisen kulttuurin kunniaksi. Siellä, mihin olimme menossa, lippu oli puolitangossa hänen muistoaan kunnioittaen, jota saattelimme. Tuntui niin sopivalta saattopäiväksi tämä hänelle, jonka hengen mitta oli väinämöisen luokkaa.

Olen oppinut arvostamaan kansallisen linnustomme jykevää edustajaa, varista, kun olen seuraillut, miten älykkäästi ja sosiaalisesti tuo arvokkaasti harmaaseen ja mustaan pukeutunut lintu toimii. Sillä ei ehkä ole lintumaailman kaunein ääni, mutta laululintuset ovatkin eri rotua. Varis on varsinaista lintujen aristokratiaa, vakaa, arvokas ja toimelias lintu.  

Kysyin Yst. Sosiaalineuvokselta kerran jollakin matkalla, jolla muiden mukana olimme, mikä lintu hän olisi. Hän ei sitä pitkään miettinyt, tokaisi vain pilke silmäkulmassaan: varispa tietenkin.

Kappelissa siunaustilaisuus eteni arvokkaasti ja rauhallisesti. Tunnelma oli valoisa ja lämmin. Kun viimeinen saattajista oli laskenut kukkansa arkun ääreen, katsahdin kappelin maisemaikkunasta.  Varis lensi yksin rauhallisesti rinteellä seisovan ristin yli.

Kotona, tätä kirjoittaessani, näen pihassa mustanharmaan lintuparin. Toinen niistä jäi kauemmaksi, mutta toinen nousi ikkunani edessä olevalle kevätmatalalle lumivallille. Se katsoi hetken ikkunaani ja lensi sitten pois parinsa perään. Varispa tietenkin.

kolme talvimorsianta

Hetkohta ylösnoustua piti hankkiutua ulos, niin kaunista oli kaikki, mikä ikkunoista näkyi. Ensin vähän lumilapion heilutusta pihassa ja sitten kameran kanssa kauemmaksi. Jo illalla puut olivat kuin Edelfeltin maalauksesta, ja yöllinen lumisade oli vain parannellut näkymiä. Miten hengästyttävän kaunis voi olla talvinen puu lumiviitassaan!

Kotikadun tuolla puolen pikkuisella poikkikadulla oli kolme isäntää lumitöissä etupihoillaan. Yksi heistä katsahti kulkijaa ja nyökkäsi ystävällisesti. – Kyllä nyt on maailma kaunis, totesimme kumpikin tavallamme, ja minä, että on oikea lumiukkotaiteilijoiden toivesää. Myhäilevä isäntä jatkoi: – Saa meille kurkistaa pihallekin, siellä niitä on. No minähän kurkistin. Ja mikä satumaa siellä olikaan!

Muumipeikko ja Satumaan Taiteilija

Muumipeikkohan siinä köllötteli ja taaempana topakka Pikku Myy, seurassaan haravahampainen Mörkö Hän Itse sekä talviuniltaan herännyt Karhu, jonka jalkojen välissä pienet Satumaassa vierailijat mahtuvat seikkailemaan. Lohikäärmekin pihaan mahtui ryömiskelemään. Kädenjälki oli niin taitavaa, että oli ihan pakko kysyä ystävälliseltä lumenluojalta onko hän itse taiteilijana ollut. – No, ei kun vaimohan se meillä taiteilija on – ja samassa oven raosta pujahti keijunkeveästi taiteilijaemäntä Ulla tulenpunervine hiuksineen esittelemään töitään.

talviunilta herännyt

Satumaan portilla

Oi, olen minä tästä ohi kulkenut lukemattomat kerrat, nähnyt sinisen talon seinällä kiehtovan nimen enkä ole tiennyt mikä satumaa Villa Ullan talvipiha on!

Tuvan ovella seisoskelee jo varttia vaille puolenkymmentä ihmistä, kaikki tuttuja. Moikkaillaan, puhellaan säät. Kävelykadulla käy viima, vaikkei ole pakkasta eikä erityisen tuulistakaan, mutta tässä kohtaa tuulee aina. Kun työntekijä tulee paikalle, huomaan, että hän on seurakunnan uusin diakoni – ja samalla tajuan, että siinähän onkin entinen opiskelijani. Halaamme. Välillä olevat vuodet ovat muuttaneet meitä molempia, mutta tuttuus löytyy heti.  

Tuvan päivä lähtee yhteisestä laulu- ja rukoushetkestä. Diakoni on valinnut virren 600, jonka laulamme. Toinen täyttää kahviautomaattia, jonka salaisuuksiin perehtymisen olen jättänyt hänen huolekseen. Laittelen tarjolle keksejä. Paikalla olijat innostuvat laulamaan yhdessä enemmänkin. Taka-alalla tuttu mies pysähtyy kohdalleni ja alkaa puhua. Tämän miehen kohdalla tapahtuu ensi kertaa, että hän puhuu omasta elämästään ja ajatuksistaan. Mitä lie tapahtunut, mietin.

Tutustun Silvanaan, joka on tullut 15 vuotta sitten Meksikosta Suomeen ja toimii Helsingin kansainvälisessä seurakunnassa ja avustaa maahanmuuttajia. Hän on täällä kääntääkseen seurakunnan uusien ohjelmien  esittelytekstejä englanniksi. Tunnen heti varauksetonta sympatiaa tämän avoimen ihmisen kanssa keskustellessa. Sanonkin: tiedätkö Silvana, olet ihana ihminen. Hän hymyilee ja sanoo vain: oh.  

Ihmisiä tulee ja menee koko ajan. On hiljaisia, jotka istuvat ja juovat kahvin  tai teetä, lähtevät sitten. On tuttuja, jotka juttelevat arjen asioita keskenään. Joku lukee lehteä. Yhden pöydän ääressä näppäräsormiset askartelevat myyjäisiin meneviä kransseja. Kukaan ei räplää puhelinta! Yritän huomata hymyllä jokaisen kävijän. Yksi ja toinen hakee sen hetken, jolloin voi tulla luo ja jakaa itselleen tärkeitä asioita. Ilahdun heistä, että rohkenevat.

Vähän ennen tuvan sulkemista tulee vanhus tyttärensä kanssa. Tunnen molemmat vuosien takaa. Äiti on kadottanut elämän tuulten tuiverruksissa muistinsa ja muistonsa. Tytär hakee häntä vanhainkodista kävelylle, tänään he poikkesivat ensi kertaa tänne. Vanhus ei reagoi, kun puhuttelen häntä kättä koskettaen ja kerron mistä tunnemme. Tytär kertoo, että äidillä on altzheimer. Kun kahvi on juotu, menen uudelleen. Nyt äiti katsoo jo silmiin, kun juttelen hänelle. Korjailen tupaa lähtökuntoon. Kun tulen hyvästelemään, vanhus ojentaa kätensä ja hymyilee.

mahdollisuus!

iloloikka!

luottamus!

vamos, mennään! avanti, eteen päin!

yhdessä! herkästi, rohkeasti!

Vuoden saldossani ovat tilit vähintään tasan. On ollut yllättävää terveysmurhetta eri vuodenaikoina sekä perusvaivat, joiden kanssa on jo oppinut elämään. On ollut pitkin vuotta runsaasti iloa tuottavia ja voimaannuttavia tapahtumia. Aikaa on ollut kaikkeen, mitä on halunnut. Rohkeutta ja valmiutta muutoksiinkin on yllättävästi löytynyt.

Kun tapahtuu sellaista, mikä pysäyttää äkisti ja saattaa jähmettää ihmisen tuokioksi ihan paikalleen,  on sanottava itselleen niin kuin Lapin ihminen tunturissa: Se vain pittää mennä etiäppäin. Tarpoa raskasta umpihankea jäisen vastatuulenkin piiskatessa, pelko sydäntä puristaen. Aikansa kun tarpoo, löytyy polun pää, ja kulku helpottuu. Tulee kuusikko vastaan, pääsee tuulensuojaan. Kohtaa jonkun kuukkelilinnun, joka lähtee tietä näyttämään oksalta oksalle hypellen. Paikoilleen ei voi jäädä, ei tuleen eikä hankeen, ei luovuttaa ennen aikojaan. Vaikka mennessään itkien, mutta aina eteenpäin, tulevaa kohti.

joulupäivä Murusen ja Pikkuritarin kanssa oli joulumme kohokohta. Mummeli hävisi Muruselle fortunapelissä pahan kerran ja 200 palan puzzlesta saatiin yhteistyössä sentään alareuna kokoon. palapeli oli tarkoitettu 8+ ikäisille, joten Mummeli pärjäsi siinä vähän paremmin kuin 3+ ikäinen, joka kyllä sai ihmeen monta palaa paikoilleen ihan vain loputtoman sisukkaalla yrittämisellä. yhteen ääneen tuuletettiin jokaista koloonsa sopivaa palaa. sillä aikaa Pikkuritari ja Vaari uppoutuivat rakentamaan moottorikelkkaa ja muita ihme vempeleitä pienenpienistä lego-teknic-paloista kuvaohjeen mukaan eikä Pikkuritari ollut ollenkaan hukassa tässä puuhassa. tietysti syötiin ja musisoitiin välillä ja muutama pukinkontista myöhästynyt lahjapakettikin löysi omistajansa.  sitten kun pienten silmät alkoivat kertoa nukkumatin vierailun olevan kohta käsillä, Mummeli ja Vaari lähtivät kotimatkalle vilkutusten kera.

jouluun kuuluu paljon rekvisiittaa, joka saattaa jäädä edustamaan juhlaa. jossain perinteiden taustalla kuultaa hiljaisena myös juhlan syvempi, kristillinen merkitys: ihmiseksi tulleen Jumalan Pojan syntymän muisto. vanhemmat kokevat voimakkaasti, mitä lapsen syntymä merkitsee. uudelleen sen syntymäilon saavat kokea isovanhemmat lapsenlapsissaan.

lapsenmielistä, herkkää jouluiloa kaikille lukijoille!

kaupunkimme keskustassa loistaa upea kuusi iloisenpunaisin palloin. kotikirkon kuusikin on kaunis vain kynttilät oksilla ja tähti latvassaan. ajattelen vanhusystävää, joka on jälleen hakenut kellarista valkean ikikuusensa, joka säteilee hänelle muistoja perhejouluista ja yhdessä edesmenneen puolison kanssa vietetyistä. illan hämärtyessä otan minäkin koristelaatikon esiin ja puen pienen kuusemme, joka tuli ystäväperheen lahjana. joulupuuta katsellessa on kaikki hetken kohdallaan, kynttilöiden tuoksu ja rakkaat muistot.  

kun talvipäivä seisahtaa lyhimpään asemaansa, sanotaan: on vuoden pimein päivä. niinkö? jopa täällä pääkaupungin tuntumassa on lunta. sateenharmaiden viikkojen jälkeen tämä on suorastaan valon juhlaa! pakkanen pitelee lumivaloa sylissään, ei se sammu.

pipareja paistellessa joulun laulut tulevat mieleen sieltä täältä, yksi kerrallaan, hyräilyttävät hetkisen, jättävät jälkeensä lämpimän henkäyksen. eniten ne, joissa on lapsia ja enkeleitä ja rauhan sanoja, mutta veikkaan, että vielä jossain vaiheessa kaivan youtubesta ne rokkiversiot ja omasta levyhyllyköstä perheen muinaissuosikki-lp:n, jossa laulavat nyt jo isoäidin ikään ehtineet tai poissaolevat ’tähdet’, Brita, Laila ja Vieno…