Kirkonmäellä loistaa aurinko täydeltä terältään. Parkkipaikat ovat täynnä ja ihmisiä pujahtelee kirkon ovista sisään. Vähän ennen messukellojen soittoa viisi penkillistä rippikoululaisia pelmahtaa alakerrasta kirkkosaliin varatuille paikoilleen. Kuoro ja kirkontäysi seurakunta nousevat urkujen alkumusiikin myötä vastaanottamaan messukulkuetta. Marianjuhla alkaa.

Alttarilla on valkeita ruusuja matalassa maljassa. Kuoriin tulvii valoa seinän takaa korkeasta sivuikkunasta, jonka ehtoolliselle polvistuva saattaa nähdä. Ikkunassa kimaltaa muutama jääpuikko. Kuoro laulaa iki-ihanaa Mozartin eukaristiahymniä Ave verum corpus. Paikalleen palatessa voi nähdä yläikkunasta pilvettömän sinitaivaan. Saarnassa oli hoitavia sanoja. Virsi herätteli miettimään itsekeskeisyyttä omassa elämässä. Tottahan se on, miserere mei…

Kirkkoteellä vaihdetaan muutamia sanoja tuttujen ja tuntemattomien kanssa, halauksenkin saan entiseltä työtoverilta. Pyydän tutun vanhuksen kyytiin, ja viemme hänet kotiovelleen. Mieli on hetken kevyt, maailma kaunis, niin kaunis.

pihassa lunta /näenkö unta, talvi, / tulit takaisin!

yhtäkkiä kaikki pilvet katoavat taivaan laelta. vastasatanut lumi alkaa säihkyä auringon valovoimasta. kevättalvi on nopeasti vaihtuvien hetkien kavalkadi. sulava sohjo vaihtuu kauniin puhtaaksi lumipeitteeksi tuokiossa. täytyn ilosta.

ystävyydessä on kevättalven elementtejä. iloa sinullekin!

Uuden hiushuoltajani tapaamiset ovat muodostuneet jännittäväksi seikkailuksi. Hän on energiavuosissaan oleva nainen, jonka perheessä lapset ovat teinejä. Ensimmäisen kerralla jo havaitsin pieniä persoonallisia yksityiskohtia, joilla hän on liikkeensä somistanut. Se kertoo, että omistaja on avoin persoona ja ottaa myös asiakkaansa yksilöinä. Sopii minulle. Hän kertoo suorittavansa työn ohessa ammattikorkeakoulussa  kohtaamistaideopintoja. Mielenkiintoista.

Tänään hän kysyi onko minulla olemassa jokin paikka, josta saan hyvää energiaa. Mietin hetken, niitä on montakin. Kerron käyväni usein Valamossa. Hän kyselee kiinnostuneena millaista siellä on. Kerron vanhoista puista, kuusikujasta, metsäpoluista, erityisestä valosta, jota ympäröivät  vedet heijastavat. Talvella järvenselät lepäävät jääkuoren alla lumirauhassa, vain sillan alinen virta on sula. Ei ihmisen sielunkaan tarvitse ryöpytä koskena tai myrskytä alituiseen vaahtopäälainein, hiljainen virta riittää. Virta, joka ei koskaan jäädy.

Kerron myös, että käynnit Valamossa ovat usein liittyneet työ- ja kotiasioiden solmukohtiin ja muutosvaiheisiin elämässäni. Esikoisen murheenkryynivaihe ja muutto kotoa. Isän kuolema. Kuopuksen lähtö armeijaan ja muutto kotoa. Esikoisen häät. Lapsenlasten syntymät. Äidin kuolema. Paljon olen niissä huoneissa itkenyt, mutta aina myös löytänyt rauhan ja ilon.

Paitsi luontoa, minua ovat puhutelleet Kristuksen kirkastumisen kirkon hetkipalvelukset. Se rauha, jonka saa antautuessaan rukousvirtaan ilman älyllistä, henkistä tai hengellistä ponnistelua. Sielunlepo tuohusten ja suitsukkeen tuoksussa ja ristinmerkkien kahinassa. Vastikään luin muistiinpanoni kesäviikosta Lintulan luostarissa vuonna 1991. Ne alkavat pohjattomasta väsymyksestä ja päättyvät onnentäyteiseen tietoisuuteen: tämä on minulle hyväksi.

lapsi, rantaan ajautunut / kömpii ylös, nousee jaloilleen

ottaa askeleen / vähäistä valoa kohti

hitaasti taittuu minussa vastarinta

taipuu syliksi

…ovat vuodet, vuodenajat, kuukaudet, päivät. Paljon häviää eletystä menneisyyden hämärään, mutta onneksi jää monia hyviä muistoja, joihin voi mielessään palata. Minkä soisi haihtuvan ovat turhat huolet, tehdyt virheet ja toisille tai itselle tahtomatta aiheutettu paha mieli.

”lupaan että minun ei tarvitse ylittää tätä nykyistä itseäni millään tavalla. lupaan olla vähättelemättä itseäni, kun joku elämässään menestynyt tuttu kysyy, eikö minulle tosiaan kuulu mitään muuta, mitään enempää.” (Meri, Unkuri-blogissa 28.12.-15)

Viisas ajatus, jota voi mielessään jatkaa. Jos joku kysyy ’eikö tosiaan’, voinhan hyvänä päivänä hymyillä vaiti aseista riisuvasti (oi, osaan sen!). Tiukempana päivänä voin avautua: hei, mikä olisi enemmän kuin olla elämässään niin tyytyväinen, ettei tarvitse sitä todistella kenellekään.

Menestyjää kadehditaan, mutta menestyksellä on hintansa. Tyytymättömyyden siemen itää menestyksessäkin: vielä jotain pitäisi saada aikaan, vielä vähän enemmän kaikkea. Jospa koetan vain elää tasan onnenlahjojeni kanssa. Nähdä ne kaikki, olla kiitollinen vähemmästä. Onnellista uutta vuotta!

Joulu ja rauha, usein yhteen liitetty sanapari. Maailman tasolla se on kaunista unelmaa, kaikkialla ei vietetä minkäänlaista jouluakaan. Sisäisen maailmamme kuvat joulurauhasta saavat olla omannäköisiämme. Älkäämme kadottako lapsenmielistä iloa – ja toivoa rauhasta maailmassakaan. Ajattelen lämpimästi teitä kaikkia, olkoon joulunne omannäköisenne, suloinen ja hyvä!

Eilen näin sen tapahtuvan. Joka elokuu se riipaisee sieluni siivilleen. Seisoimme pihassa vilkuttamassa, Pikkuritari, Vaari ja minä.  Illalla laulettiin Murun ja Pikkuritarin kanssa sitä syyslaulua, jossa on kaksi osaa lähdön alakuloa ja yksi osa toisaalla jatkuvan kesän riemukkuutta.

Taivas mustanaan lähteviä lintuja.

On oltu poissa kotoa, pyörien päällä ja jalkojen, veden päällä ja vedessä. Tästä se lähti.

Minä: Ennustavat, että viikon verran enää riittää tätä myöhäistä kesälämmintä. En ole uinut koko kesässä kuin kerran, ne viisi vaivaista vetoa juhannuksen jälkeen. Niin kylmä oli vesi, ettei enempään kyennyt. Kohta on kesä mennyt. Surku tulee.
Toinen: No, lähetään uimareissulle!
Minä: Joo! lähetään semmoiselle reissulle, että saadaan uida monta kertaa joka päivä oikeissa luonnonvesissä!

Meillä on tiedossa semmoiset paikat ja kohta me oltiin jo vierimässä sinne päin. Ensin poikettiin Toisen lapsuuden uimarantaan. Ja olipa auringon lämmittämältä kalliolta ihana valahtaa Saimaan aaltoihin, uida ihan kyllikseen ja jatkaa virkistyneenä matkaa. Samana iltana saunottiin jo minun Lapsuusmaallani rantasaunassa. Oi sen saunan lääkitseviä löylyjä ja lammen pehmeää vettä, joka oli niin suloista sekä sielulle että ruumiille.

Seuraavana aamuna oltiin jo suuren Saimaan toisessa päässä, ihmisen kokoisen iloisen kesäkaupungin torilla syömässä maan parhaita rapeakuorisiksi paistettuja muikkuja. Lukemattomat kerrat olen siellä ’vuolaan virran luodolla’ Olavinlinnassa käynyt, kerran jopa oopperaesityksessä (vaikkei se olekaan harrastamani taiteenlaji), mutta koskaan en ole linnaa nähnyt sen takapuolelta. Vaan nytpä lähdettiin satamasta risteilylle, joka näytti senkin mahtavan näkymän linnan muureista ja torneista ihan läheltä. Lapsuusmaalle palatessa pulahdettiin Puruveden kirkkaisiin aaltoihin ihanalta hiekkarannalta Punkaharjun kansallismaisemassa ja illalla taas saunottiin veljen kotirannassa…

Suomen kesän luksus ja lumo on uimalämpimissä vesissä ja rantasaunojen löylyissä, niin se on. Onnellisena näistä parista kesäviikosta alamme syyspuuhat.

Soutelen tästä kesävesille ja toivottelen blogiystäville kaunista kesää.

Nähdään tuonnempana!