Kirkonmäellä loistaa aurinko täydeltä terältään. Parkkipaikat ovat täynnä ja ihmisiä pujahtelee kirkon ovista sisään. Vähän ennen messukellojen soittoa viisi penkillistä rippikoululaisia pelmahtaa alakerrasta kirkkosaliin varatuille paikoilleen. Kuoro ja kirkontäysi seurakunta nousevat urkujen alkumusiikin myötä vastaanottamaan messukulkuetta. Marianjuhla alkaa.

Alttarilla on valkeita ruusuja matalassa maljassa. Kuoriin tulvii valoa seinän takaa korkeasta sivuikkunasta, jonka ehtoolliselle polvistuva saattaa nähdä. Ikkunassa kimaltaa muutama jääpuikko. Kuoro laulaa iki-ihanaa Mozartin eukaristiahymniä Ave verum corpus. Paikalleen palatessa voi nähdä yläikkunasta pilvettömän sinitaivaan. Saarnassa oli hoitavia sanoja. Virsi herätteli miettimään itsekeskeisyyttä omassa elämässä. Tottahan se on, miserere mei…

Kirkkoteellä vaihdetaan muutamia sanoja tuttujen ja tuntemattomien kanssa, halauksenkin saan entiseltä työtoverilta. Pyydän tutun vanhuksen kyytiin, ja viemme hänet kotiovelleen. Mieli on hetken kevyt, maailma kaunis, niin kaunis.