Juhannusmatkalla Toisen kanssa tulimme Valamoon yöpymään. Yleensä olen ollut siellä yksin syksyllä tai kevättalvella, jolloin häliseviä turisteja ei kirmaile ympäriinsä. Iltapalveluksen jälkeen kävelimme venesataman ohi kuusikujaa Pyhän Johannes Kastajan skiitalle. Satamassa oli kolme isoegoista paattia, joista yksi oli palatessamme jo lähtenyt. Iltavalo lepäsi veden uumilla kauniinpehmeänä, tienoo rauhoittumassa.

Sitten viime käynnin, jolloin olin surullisena katsellut Valamon mäellä tulipalon runteleman kartanon päärakennuksen jäännöksiä, tasoitetulla purkupaikalla oli nyt vain siisti nurmikko ja valkea aita. Vanhan pappilarakennuksen seinät oli maalattu, ja rakennus otettu majoituskäyttöön. Turha aita Valkoisen vierasmajan ja pappilan väliltä oli poistettu. Emme nyt laskeutuneet laivalaiturille.

Aamuinen metsäpolku Matkamiehen ristille oli hikinen taival. Itikat ähräsivät ihmisen kimpussa niin, että oli pakko taittaa koivunoksa huiskimeksi. Polun varret kukkivat tuoksuvia lehdokkeja, ylväitä Maarian kämmeköitä, punavartisia pikkutalvikkeja ja suloisia vanamoita. Ristikalliolla oli hyvä levähtää ja miettiä mitä ikinä. Vilvoittava tuuli henkäili järveltä. Palasimme rannanpuoleista polkua ja siellä tuli vastaan kaksi vaeltajaa, joita siinä kohdatessa tervehdimme. Kun neljän ja puolen kilometrin polkusilmukka oli kierretty, ihmettelimme Valamon mäen alla virtailevia ojia, jotka olivat paksun vihreän levän vallassa joka suuntaan. Olisiko mäelle kohonneilla viinisiiloilla ja alapuolisilla saostuskaivoilla osuutensa vesien kuntoon, mietimme.

Aika lähteä jatkamaan matkaa oikotietä Varistaipaleelle ja Lintulaan. Nunnaluostarin koivukuja oli nuorentunut. Milloin vanhat koivut on kaadettu ja uudet istutettu? Kyselin Äiti Johannaa, häntä ei näkynyt. Kahvilan puutarhan huvimajassa istui valkoasuinen nainen kirjaa lukien. Tapahtui kohtaaminen, jollaisia joskus elämä antaa. Ensi repliikeistä tunnistat toisen sieluntoveriksi, kuka ikinä hän lieneekin. Keskustelu polveilee vaivattomasti, ohimennen esittäydymmekin. Matkamme jatkuu pian, hyvästelemme, ja hän syventyy taas kirjaansa.

kutsun vieraita, pitkässä rivissä tulevat, hälisevät hilpeästi, jokunen vakavikkokin joukossa, niin aina, kovin ne muistuttavat toisiaan kukkaseppeleet kulmillaan, hulmuhelmoin. paljon on halionnea tavatessa, hymyä paljon

kauimmaiset tulijat, koivuntuoksuiset ja ruusun, kasteenraikkaat, ovat utuisiksi jo käyneet. joku siellä itkee ensi rakkauden kuolemaa, toinen katselee jo toista poikaa ja sisällä kuiskivat uudet unelmat. muutama seikkailunhaluinen, jotkut näkyvät muistelevan toisten juhannushäitä, joissa olivat mukana

ja kas, tuolla ovat nekin, jotka elivät armainta aikaa, kaksin, kolmin ja nelisin. eräällä on mielessään karu kotiinpaluu onnelliselta matkalta, ja muutamalla aikahyppy lapsuusmaille

viimeisimmät rivissä kuin istuisivat pihakeinussa kotona, ystävän kanssa tai kahdestaan ja ruusut tuoksuvat taas, laseissa kuplii ja mielessä, kun kaupungin hiljainen aamu sarastaa

oi, elämäni juhannukset, tulitte käymään toitte muistonne, hyvän mielen, lempeitä huokauksia. aina joutui se armas aika, ja suvi on suloinen taas…

*Hyvää kesää Sinulle; tavannemme taas näissä merkeissä tuonnempana!

”Tulatuulan tulitulitei, emme erkane konsana ei, mesimarjani, pulmuni, pääskyni mun, paras aarteeni oot sinä mun, minä sun. Mitä toivoisin minä muuta.”

*

Oli Esikoisen ja Rakkaansa 10-anniversary ja Kuopuksen ja Rakkaansa engagement. Mitä toivoisi äitikään muuta kuin onnea, onnea ja myötäisiä tuulia!

on niin täyteläinen olo kuin lasten kanssa vietetyn yökyläsession jälkeen vain voi olla. millaisia säitä olikin, tuulta, aurinkoa ja pilveilevää, aamupäivät kuluivat puistoissa ja muu aika vaihtelevasti kymmenien erilaisten puuhien merkeissä Vaarilan tutuissa huoneissa. 

näitä hetkiä en vaihtaisi mihinkään, ovat painonsa kultaa.

tienoon pihat kuohuvat omenankukkia. jasmiinin ja syreenin tuoksu leyhähtää vastaan, kun ovensa aukaisee. unikot ovat rävähtäneet auki. pihan kielonurkkauksessa pilkistää muutama kauniisti kaartuva kukkavana ja ah, miten nekin tuoksuvat.

Ystävä kauempaa kävi kylässä. On hienoa, että ystäväpiirissä on useita ihmisiä, kullakin on oma korvaamaton, uniikki paikkansa. Joskus ajattelen, että ehkä olen tehnyt joskus jotain oikein, kun olen nämä ystävät saanut ja ystävyytemme on sykkinyt läpi pitkien vuosien ja monien elämänvaiheiden.

Erikoista, että puhuimme aika paljon kuolemasta. Se lähti siitä, kun totesimme sitten viime tapaamisemme kummankin olleen saattamassa jotakuta läheisistään. Päädyimme keskusteluun minkälaisen kuoleman itse tahtoisimme, jos saisimme valita. – Nopean äkkilähdön, sanoi ystävä. – Lyhyen sairauden ja lähimpien hyvästelymahdollisuuden, sanoin puolestani. Lapsuusmuistoissamme, joista myös tällä kertaa pitkään puhelimme, on paljon yhtymäkohtia, samoin monissa muissa elämänjaksoissa tahoillamme. Sekö meidät on ystävystyttänytkin, ajattelen nyt, kumpikin tajuaa toisen kokemukset omiensa läpi.  

Työssäni kohtasin useita masentuneita ihmisiä, jotka surullisina totesivat, ettei  heillä ole yhtään läheistä ihmistä, jota voisi kutsua ystäväksi. – Juuri nyt lähelläsi on myötätuntoinen ihminen, et ole yksin maailmassa, saattoi siihen vain sanoa.

Kuunnellaan toisiamme, annetaan toisillemme myötätunnon hetkiä.

kevät tuntuu ihan hullaannuttavan. näissä arvokkaissa vuosissa se ei tarkoita päättömiä, riittää että ylittää äyräänsä. ja nehän syvällä uomissaan lipuvilla ovat melko korkeat. miksei kevät tulvisi tunteissa, ja nostaisi sykettä kellä tahansa!

kun taivaalta tulee räntäräiskäleitä on hyvä aika muistaa, että aurinko silti on. jossakin tuolla harmaan pilvipeiton yllä on aina kirkasta. toisaalta, räntäaamujen rauhoittavassa tunnelmassa on oma viehätyksensä.

pieniä virpojia Vaarilan ovella. ensimmäiset saivat mennä ohi. seuraavat soittivat tutusti ja ovi aukaistiin. neljä ilosilmää ja virpomaluvut vitsoineen hymyssäsuin. Muru oli saanut valita kukat Vaarin kimppuun, siinä hehkuivat koko elämän värit.

Sinua, sinua…