Paljon liikkeellä eri maisemissa, ja sisäisissä paikallaan ollen. Sitä on ollut tämä kesä. Niin täyteläinen, lähtemisistä, kulkemisista, paluista, elämyksistä. Äärimmäisen väsymyksen kokemista, myös hiljaisesti kuplivan onnen. Omien rajojen tunnistamista. Kaipausta ja täyttymystä. Kohtaamisia, hellyyttä ja kyyneliä.

Kesä, joka tarjosi matalapaineisia virtauksiaan toinen toisensa perään. Kesä, joka meillä alkoi toukokuussa mitä ihanimmin säin ja hyytyi sitten kesäkuussa kuten niin usein ennenkin. Kesä, joka Suomessa heinä- ja elokuussa antoi sadetta, tuulta ja aurinkoa vaikeasti ennustettavassa epärytmissä, tarjosi toisaalla piinaavaa hellettä ja toisaalla sateen nostattamia tulvia.

Elettyä, koettua, vastaan otettu onni kaikkineen. Kesä, mennyt.

On tavallisen kesäisen viikon arki-iltapäivä. Vaihdamme kotiasun menovetimiin ja laittaudumme naapurikaupunkiin. Siellä on eräs Suomen ja maailman ikonisista taloista, jossa emme ole vielä käyneet. Niinhän se on, että mitä lähempänä Jotakin olisi, sitä kauemmas menee sitä Jotakin hakemaan. Nyt haluamme tutustua arkkitehtuurisesti mielenkiintoiseen paikkaan ja kuulla kesäisiä säveliä talossa, joka on omistettu musiikille.

Pysähdymme portille katsomaan ilmoitustaulua. Antti jo huutelee rappusilta: ”Ovi on auki, tulkaa sisälle vain!” Siinä hän on, yhä poikamaisen innostuneena, millaisena hänet muistamme niiltä ajoilta, jolloin hän poikamme tavoin opiskeli sellon soittoa musiikkiopistossa. Antti siirtyi myöhemmin opiskelemaan laulua ja antautui sille uralle. Nyt pääsemme kuulemaan mitä hänestä tuli isona. Väkeä valuu paikalle pareittain ja yksitellen. On kesäillan konsertin aika Alvar Aallon suunnittelemassa Villa Kokkosessa, Järvenpäässä.

Tulijat ohjataan ottamaan kahvia, kuin ainakin odotetut vieraat. Elina pyörähtelee sekä kahvipöydän että toimiston puolella. Antti kertoo talosta ja miten he kaksi muusikkoa päätyivät säveltäjä Joonas Kokkosen taiteilijakodin perinteen vaalijoiksi, ’talonmiehiksi’ ja musiikkialan yrittäjiksi. Tajuamme, että nämä kaksi tekevät tässä historiaa.

Kesäillan musiikki on tuttua ja helposti lähestyttävää: Paavon virsi Joonas Kokkosen säveltämästä oopperasta Viimeiset kiusaukset, Finlandia, Merikantoa, Kuulaa, Eino Leinon Nocturno, muutama kansansävelmä, Joonas Kokkosen Pielavesi, ja jopa kauniin aurinkoisen kesäpäivän iltaan sopiva O, sole mio italiaksi.  Antin äänivarat ovat muhkeat ja sävykkäät ja hänen tulkinnoissaan tuttuakin tutummat laulut saavat tuoretta ilmettä. Elinan pianismi ja sovittajan taidot pääsevät puhkeamaan kukkaan Kokkosen laatuflyygelin ääressä. Se mikä heissä on ainutlaatuista ja uniikkia, on miten he pelaavat yhteen. Heistä välittyy muusikkouden ilo, ja huumori kukkii.

Eläkevuosina olen ottanut ystävän kanssa tavoitteeksi tutustua kerran yhden päivän ajan kaikkiin suomalaisiin hengellisiin kesätapahtumiin. Hitaasti etenee projektimme, kun yhdet kesässä käymme. Joka reissulta on jäänyt runsaasti vaikutelmia, yllättäneitäkin. Myös sellaista, mikä ehkä jää itämään mielessä.

Heinäkuun ensimmäisenä lauantaina matkasimme Hämeenlinnaan. Pienen etsiskelyn jälkeen löytyi Ritarihalli, jossa Vapaakirkko vietti kesäjuhlaansa teemalla LOISTAVAA! Paikka oli oiva parille tuhannelle festarivieraalle ohjelmatilanteisiin, ruokailuihin sekä muuhun joukkohuoltoon. Harmillista vain, että hallin tuntumassa ulkona ei ollut istumapaikkoja lainkaan, vaikka ulkolavalla musisoi moni kelpo laulaja kitaroineen. Auringonpaahteessa ei kauan jaksanut seisoa. Kirjamyynnille oli valtavasti telttatilaa, kustannusyhtiö Päivä on tuottelias hengellisen kirjallisuuden julkaisija. Kahvimyynti takkusi pahasti, ihmettelin viineri- ja voisilmäpullakasoja, kunnes hiffasin kylmäjuomakaapista muutaman juustosämpylän. Monella talkooemännällä oli kyllä palavaa intoa, mutta ei rutiinia kassakoneiden käytössä korttimaksuista puhumattakaan.

Keskipäivän ohjelmassa oli ”Loistava armo”. Puolituntisen, melko räyhäkän musiikkisession jälkeen ruotsalainen Richard Svensson puhui aiheesta Efesolaiskirjeen tekstin pohjalta. Kyllä on kitarakuoroajat olleet ja menneet, orkesteri pauhasi rytmikästä nuorisomusaa, jonka erotti mistä tahansa maallisesta festarimusiikista vain siellä täällä laulusolistin osuudessa vilahtava sana Jeesus. Eturiviin kokoontuneet nuoret svengailivat mukana festarityyliin kiljahdellen ja vislaillen. Musiikkisession lopulla kolehtilaatikoita kierrätettiin kädestä käteen. Screeneiltä näki eloisan puhujan tulkkeineen. Puhe armosta oli laatuunkäyvää festarievankeliumia. Yleisön joukossa oli uskollisia vapaakirkkomummoja, jotka varmaan silmät pyöreänä ihmettelivät nykymeininkiä. Julkituotuna tavoitteena oli yhdistää nuoriso, nuoret perheet ja aikuinen vapaakirkkoväki samoille juhlille, joilla ryhmille oli sekä omaa ohjelmaa että yhteistä. On seurattava trendejä, jos aiotaan pitää nuoret mukana ja kirkko elossa. Nuoria olikin runsaasti.

Iltapäivällä oli lähetysjuhla, ”Loistava tehtävä”, jossa esiteltiin mukana olevat lähetit. Musiikki oli rauhallisempaa. Puhuja Peter H. kuvasi lähetystehtävän rannattomuutta. On tuhansia ’saavuttamattomia’ kansoja ja kansanryhmiä, joissa ei ole ainuttakaan lähettiä eikä evankeliumia kukaan julista. Monissa maissa uskonnollinen lähetystyö on kielletty, lähetit ovat hengenvaarassa, heitä pidätetään, jopa surmataan. Tämän lohduttoman näyn julistaja ei oikein päässyt tehtävän loistoon asti puheessaan. Kolehti kerättiin taas.

Vapaakirkko tuntuu toimivan hyvin tietoisena evankelioimistehtävästä. Juhlien ilmapiiri oli sangen hälyisä. Kysäisin lapsenlastaan paimentavalta pariskunnalta väliajalla, miten he kokevat nykymuotoisen kesäjuhlameiningin. Eivät osanneet sanoa, kun olivat ensi kertaa mukana. Kuten mekin.

                             Seuraavana lauantaina Toinen saatteli minut Myyrmäkeen, jossa körttiväki piti kesäjuhliaan teemalla KAHDEN MAAN KANSALAISENA. Väkimäärä Herättäjäjuhlilla on toiseksi suurin lestadiolaisten Suviseurojen jälkeen, kymmeniä tuhansia. Vapaakirkon festareihin verrattuna meno oli kuin toiselta planeetalta. Yksinkertainen tumma risti edessä katseiden keskipisteenä. Suurimmalta osin ikääntynyt juhlaväki vaelteli tyynesti istumaan urheilukentän penkkiriveille, johon aurinko porotti armottomasti. Sateenvarjoja availtiin suojaksi paahteelta. Löysimme paikan katetusta sivukatsomosta, varjossa oli hyvä istua, ja tuoleissa oli selkänojatkin. Olimme sopineet blogiystävä Annikin kanssa tapaavamme juhlilla. Oli hyvin miellyttävää ’saada kasvot’ ihmiselle, jonka kanssa eri aiheista kirjoitellen ja keskustellen on tultu tutuiksi. Kohtasin joukossa myös omasta seurakunnasta tuttua väkeä, joiden kanssa aterioimme yhdessä. Massatapahtumissa rasittavinta on jonottaminen. Aterialle, kahvikojulle, jäätelökioskille, vessoihin jonotetaan silti ihmeen rauhallisesti. Körttiväen muonitusorganisaatio oli kyllä paremmin tehtävänsä tasallakin.  

Piispa Tapio Luoma piti raamattutunnin vakaasti. Päiväseuroissa Herättäjäyhdistyksen Jukka Hautala puhui asiaa. Miksi kahden maan kansalaisuuden jännite siirtyy keskinäisiin väleihimme, hän kyseli. Ehkä olemmekin monen maan kansalaisia. Miksi kaikki kansalaisuudet eivät mahtuisi samalle maalle? Ei pidä takertua omiin suloisiin piireihin, on lähdettävä liikkeelle, annettava tilaa. Jumalan kansa on nomadikansa. Omistamisesta on tullut taakka kirkolle, nyt jo myydään kirkkoja pois. Kenen puolelle kirkko asettuu, omistajaväen vai nomadien? Kesäjuhlat ovat Herran tien vaeltajien leiri, joka rakennetaan ja puretaan. On kuljettava eteen päin, luvattua maata kohti. – Muutkin päiväseurojen puheenvuorot antoivat eväitä jälkimietteisiin.

Merkillisen vaikuttava on suurella joukolla ilman säestystä veisattu virsi. Siionin virret ei ole minulle tuttu kirja, mutta monissa virsissä oli tutunoloinen sävel ja sanat yksinkertaista uskon kilvoitusta tukevaa ’ruisleipää’. Mikään körttijuhlilla ei tunnu päällekäyvältä, ei puheet, ei laulut. Kolehtia kerättiin kasseilla ilman erityisiä vetoomuspuheita, kohde vain kerrottiin. Valtava joukko vapaaehtoista talkooväkeä piti huolen, että kaikki sujui mallikkaasti. Eikä mistään maallisista festareista selviäisi näin vähin maksuin. Ateria 7 euroa (leipä, juusto, vesi mukana), kahvimukillinen 2 euroa, iso lettu hillon kera 3 euroa, banaaneja jaossa ilmaiseksi. Tulin kylläiseksi sekä hengen että ruumiin puolesta.

valkea pilvi lepäsi avaran kentän yllä

kuin siunaus

satoi kirkasta valoa

ja virsi kohosi ylös, valoa kohti

Juhannusmatkalla Toisen kanssa tulimme Valamoon yöpymään. Yleensä olen ollut siellä yksin syksyllä tai kevättalvella, jolloin häliseviä turisteja ei kirmaile ympäriinsä. Iltapalveluksen jälkeen kävelimme venesataman ohi kuusikujaa Pyhän Johannes Kastajan skiitalle. Satamassa oli kolme isoegoista paattia, joista yksi oli palatessamme jo lähtenyt. Iltavalo lepäsi veden uumilla kauniinpehmeänä, tienoo rauhoittumassa.

Sitten viime käynnin, jolloin olin surullisena katsellut Valamon mäellä tulipalon runteleman kartanon päärakennuksen jäännöksiä, tasoitetulla purkupaikalla oli nyt vain siisti nurmikko ja valkea aita. Vanhan pappilarakennuksen seinät oli maalattu, ja rakennus otettu majoituskäyttöön. Turha aita Valkoisen vierasmajan ja pappilan väliltä oli poistettu. Emme nyt laskeutuneet laivalaiturille.

Aamuinen metsäpolku Matkamiehen ristille oli hikinen taival. Itikat ähräsivät ihmisen kimpussa niin, että oli pakko taittaa koivunoksa huiskimeksi. Polun varret kukkivat tuoksuvia lehdokkeja, ylväitä Maarian kämmeköitä, punavartisia pikkutalvikkeja ja suloisia vanamoita. Ristikalliolla oli hyvä levähtää ja miettiä mitä ikinä. Vilvoittava tuuli henkäili järveltä. Palasimme rannanpuoleista polkua ja siellä tuli vastaan kaksi vaeltajaa, joita siinä kohdatessa tervehdimme. Kun neljän ja puolen kilometrin polkusilmukka oli kierretty, ihmettelimme Valamon mäen alla virtailevia ojia, jotka olivat paksun vihreän levän vallassa joka suuntaan. Olisiko mäelle kohonneilla viinisiiloilla ja alapuolisilla saostuskaivoilla osuutensa vesien kuntoon, mietimme.

Aika lähteä jatkamaan matkaa oikotietä Varistaipaleelle ja Lintulaan. Nunnaluostarin koivukuja oli nuorentunut. Milloin vanhat koivut on kaadettu ja uudet istutettu? Kyselin Äiti Johannaa, häntä ei näkynyt. Kahvilan puutarhan huvimajassa istui valkoasuinen nainen kirjaa lukien. Tapahtui kohtaaminen, jollaisia joskus elämä antaa. Ensi repliikeistä tunnistat toisen sieluntoveriksi, kuka ikinä hän lieneekin. Keskustelu polveilee vaivattomasti, ohimennen esittäydymmekin. Matkamme jatkuu pian, hyvästelemme, ja hän syventyy taas kirjaansa.

kutsun vieraita, pitkässä rivissä tulevat, hälisevät hilpeästi, jokunen vakavikkokin joukossa, niin aina, kovin ne muistuttavat toisiaan kukkaseppeleet kulmillaan, hulmuhelmoin. paljon on halionnea tavatessa, hymyä paljon

kauimmaiset tulijat, koivuntuoksuiset ja ruusun, kasteenraikkaat, ovat utuisiksi jo käyneet. joku siellä itkee ensi rakkauden kuolemaa, toinen katselee jo toista poikaa ja sisällä kuiskivat uudet unelmat. muutama seikkailunhaluinen, jotkut näkyvät muistelevan toisten juhannushäitä, joissa olivat mukana

ja kas, tuolla ovat nekin, jotka elivät armainta aikaa, kaksin, kolmin ja nelisin. eräällä on mielessään karu kotiinpaluu onnelliselta matkalta, ja muutamalla aikahyppy lapsuusmaille

viimeisimmät rivissä kuin istuisivat pihakeinussa kotona, ystävän kanssa tai kahdestaan ja ruusut tuoksuvat taas, laseissa kuplii ja mielessä, kun kaupungin hiljainen aamu sarastaa

oi, elämäni juhannukset, tulitte käymään toitte muistonne, hyvän mielen, lempeitä huokauksia. aina joutui se armas aika, ja suvi on suloinen taas…

*Hyvää kesää Sinulle; tavannemme taas näissä merkeissä tuonnempana!

”Tulatuulan tulitulitei, emme erkane konsana ei, mesimarjani, pulmuni, pääskyni mun, paras aarteeni oot sinä mun, minä sun. Mitä toivoisin minä muuta.”

*

Oli Esikoisen ja Rakkaansa 10-anniversary ja Kuopuksen ja Rakkaansa engagement. Mitä toivoisi äitikään muuta kuin onnea, onnea ja myötäisiä tuulia!

on niin täyteläinen olo kuin lasten kanssa vietetyn yökyläsession jälkeen vain voi olla. millaisia säitä olikin, tuulta, aurinkoa ja pilveilevää, aamupäivät kuluivat puistoissa ja muu aika vaihtelevasti kymmenien erilaisten puuhien merkeissä Vaarilan tutuissa huoneissa. 

näitä hetkiä en vaihtaisi mihinkään, ovat painonsa kultaa.

tienoon pihat kuohuvat omenankukkia. jasmiinin ja syreenin tuoksu leyhähtää vastaan, kun ovensa aukaisee. unikot ovat rävähtäneet auki. pihan kielonurkkauksessa pilkistää muutama kauniisti kaartuva kukkavana ja ah, miten nekin tuoksuvat.

Ystävä kauempaa kävi kylässä. On hienoa, että ystäväpiirissä on useita ihmisiä, kullakin on oma korvaamaton, uniikki paikkansa. Joskus ajattelen, että ehkä olen tehnyt joskus jotain oikein, kun olen nämä ystävät saanut ja ystävyytemme on sykkinyt läpi pitkien vuosien ja monien elämänvaiheiden.

Erikoista, että puhuimme aika paljon kuolemasta. Se lähti siitä, kun totesimme sitten viime tapaamisemme kummankin olleen saattamassa jotakuta läheisistään. Päädyimme keskusteluun minkälaisen kuoleman itse tahtoisimme, jos saisimme valita. – Nopean äkkilähdön, sanoi ystävä. – Lyhyen sairauden ja lähimpien hyvästelymahdollisuuden, sanoin puolestani. Lapsuusmuistoissamme, joista myös tällä kertaa pitkään puhelimme, on paljon yhtymäkohtia, samoin monissa muissa elämänjaksoissa tahoillamme. Sekö meidät on ystävystyttänytkin, ajattelen nyt, kumpikin tajuaa toisen kokemukset omiensa läpi.  

Työssäni kohtasin useita masentuneita ihmisiä, jotka surullisina totesivat, ettei  heillä ole yhtään läheistä ihmistä, jota voisi kutsua ystäväksi. – Juuri nyt lähelläsi on myötätuntoinen ihminen, et ole yksin maailmassa, saattoi siihen vain sanoa.

Kuunnellaan toisiamme, annetaan toisillemme myötätunnon hetkiä.

kevät tuntuu ihan hullaannuttavan. näissä arvokkaissa vuosissa se ei tarkoita päättömiä, riittää että ylittää äyräänsä. ja nehän syvällä uomissaan lipuvilla ovat melko korkeat. miksei kevät tulvisi tunteissa, ja nostaisi sykettä kellä tahansa!