Toinen sanoo, että pihaprojektin kakkososa on voiton puolella. Ainakin maankääntäminen on tehty, talon seinusta peitetty soralla, multakasa hajotettu ja kuskattu juurenpätkää ja muuta rompetta asianomaisiin jätepönttöihin joka välissä, kun sateelta on saatu poudansilmäkettä. Istutusalueet erotettiin nurmikosta kamalalla vihreällä muovilevyllä, jota tuohon tarkoitukseen myydään. Kestääkö tuo pakkasta, ihmettelen.

Pihassa on kasoittain kurpitsan kokoisia ja siitä pienempiä erimuotoisia kiviä, joita aion sijoitella istutusten lomaan ja seinustoille. Oikein odotan, että siihen puuhaan ehdin! Kivipiha on kauneimmillaan aina sateen jälkeen, kun kivien värit ja muodot tulevat esiin. Vuorenkilvet istutettiin jo perenna-alueen laitaan. Saattaapa olla vielä yllätyksiä edessä, kunhan vaahteran lehdet kellastuvat ja tuuli pudistelee ne istutusten niskaan…

Tänään Kurnu (oravanpoika) kävi taas viuhahtamassa pihassa. Siinä se tarkkaili minua tammenterho käpälissään ja kuunteli pää kallellaan, kun juttelin sille. Sitten peitteli saaliinsa huolellisesti multaan ja kipaisi uutta hakemaan. Saa nähdä löytääkö tuo kätkönsä aikanaan vai pukkaako kohta tammentaimea keskelle kukkaistutuksia.

Kotiäitivuosina oli tapanani lauleskella iltalauluja pikkumiehillemme, jotka oli päivän leikkien jälkeen saatu kellahtamaan vuoteelleen. Esikoinen nukahti yleensä parissa minuutissa, Kuopus sinnitteli pitemmän repertuaarin verran. Siinä sain muistella ulkoa osaamani kehtolaulut sekä keksiä ikiomia nukutuslurituksia.

Keväällä divarista löytämäni Wilho Siukosen laulukirjan parissa olen viettänyt kesän mittaan riemastuttavia hetkiä. Kirja on myöhäisempi ja osittain uudistettu (1967) omasta kansakoulun aikaisesta siukosestani. Ah tuota isänmaallista paatosta ja puhdasotsaisuutta! Lauletaanko näitä enää missään paitsi ehkä jossain vanhusten viriketuokioissa?

Saa hämmästellä, että kirja alkaa hengellisten laulujen ja virsien osastolla ja isänmaallisia lauluja on peräti 40. Kasvatuksellinen prinsiippi on ollut vahva. Lauluja luonnosta on lähes puolisataa, leikki- ja urheiluhenkisiä kymmenittäin. Työn laulujen ja koti- ja kouluosaston laulujen aiheet painottuvat maalaiselämään. Ilta-aiheisia lauluja on runsas valikoima.

Mielenkiintoista on mitkä maat on kelpuutettu niiden kymmenen joukkoon, joiden kansallislaulut on otettu mukaan, alkaen Neuvostoliiton hymnistä Tähtilippuun. Skandinavian maiden, Unkarin (!), Eestin ja Islannin kansallislaulut ovat päässeet mukaan samoin kuin nykyisen EU:n johtomaiden, Saksan, Ranskan ja Englannin.

Maamme-laulun jälkeen tutuimmilta tuntuivat Du gamla, du fria ja God Save The Queen. Neuvostohymnin sanat on nykyään muutettu Venäjään sopivaksi, mutta sävelmä on sama. Mahtipontisiahan kansallislaulujen kuului olla niiden syntyaikoihin. Jotkut ovat vielä niin vaikeita sävelkulultaan, että tuskin oma kansakaan osaa niitä puhtaasti laulaa.

Olisi mukava tietää laulavatko lapset ja nuoret nykyään koulussa. Laulut ovat tietysti muuttuneet, mutta lauletaanko ollenkaan yhdessä. Festareilla näkee hoilattavan suosikkibändin mukana, muutoin nuoriso vain laput korvilla nyökkii imuroidun musan tahtiin. Idoliksi pyrkijöitä kumma kyllä riittää ja aikuisempana voi leikkiä staraa karaokebaarissa kaljan voimalla.

PS. Kirjoitettuani tämän pari viikkoa sitten, löysin nyt Obeesialta aiheeseen liittyvän mukavan postauksen 31.8. Käy katsomassa.

Taiteiden yössä kävi kuhina, kahina, möyke ja mölinä. Taiteellisuutta äärestä laitaan sekä joukossa tiivistyvää.. öö…öistä performanssia löytyi joka lähtöön. Yöaikaan on ikään kuin lupa rönsyillä valtoimenaan. Onhan tapana katu-uskottavuuden nimissä juhlia muutenkin porukassa riehakoiden vappua, koulun päättymistä ja alkamista, loman alkamista ja päättymistä, juhannusta, viimeisiä sinkkuelämän öitä ja ties mitäkin. Luovuuden siivittämiseen vain kuluu erinäinen määrä prosenttijuomaa. Hyvä idea saattaa hukkua humalaan ja tunnelma painua murheen puolelle, kun aamun ensimmäisessä junassa nuokkuu kotia kohti.

Doodsonit ovat tehneet koheltamisesta omalla tavallaan taidetta. Karnevaalitunnelmaa myönteisessä mielessä kyllä kaivataankin piristämään pohjoisen totista arkeamme. Ettei tarvitse matkustaa etelään tai kaukoitään irrottelemaan.

Yst. Sosiaalineuvos on horjumaton kunnallisen terveydenhuollon puolesta puhuja. Hänellä on pelkästään hyviä ellei suorastaan erinomaisia kokemuksia julkisten terveyspalvelujen viidakoista. Kustannustietoisena hän arvostaa lääkärimaksujen kohtuullisuutta ja paikkakuntansa merkkihenkilönä saa parhaan mahdollisen palvelunkin tarvitessaan, minkä seikan vaikuttavuuden hän tietysti kieltäisi, jos voisi. Sitä paitsi hän on erinomaisen terve ikäisekseen.

Päätinpä kokeilla kunnallista pikku vaivaani. Kaupunkimme terveyskeskus on tullut kuuluisaksi siitä, että lääkärinvastaanoton ajanvaraukseen ei hevin pääse puhelimella, puhuvat jonottaneensa tuntikausia. Ajattelin kumminkin yrittää, jos hoitopuolelle onnistuisi. Pitkällisen tietopolun päästä kaupungin nettisivuilta löytyivät viimein ajanvarausnumerot terveydenhoitajalle. Erikseen piti hakea toisaalta karttaa, josta selvisi mihin hoitotiimiin tässä kaupunginosassa asuva kuuluu.

Jo toisella soitolla sain ajan huomiseksi ja ohjeet valmistautumista varten. Odottelin aikaani tilavassa ja valoisassa aulassa. Vartin yli koputin avoimeen oveen ja kyselin aikani perään. – Olinkin juuri aikeissa kutsua teidät, olkaa hyvä vain, vastasi nuorehko terveydenhoitaja häkeltymättä. Itse toimenpide sujui nopeasti asiantuntevin ottein ja kotihoito-ohjeet sain kyselemättä. Palvelu oli maksuton. Poistuin tyytyväisenä. Taisivat saada minusta uuden asiakkaan, aikaa on odotellakin.

Olin siirtelemässä kiviä pihassa, kun Toinen ilmaantui työpaikalta kotiosoitteeseen tavanomaiseen aikaan. Ensi töikseen tuo ilmoitti menevänsä pesemään toisen ison maton, joka lauantaina jätettiin epävarmanoloisten kuivatussäiden vuoksi odottamaan aikaa parempaa. Joi kahvit ja lähti.

Aamupäivälenkillä olin käynyt ihmettelemässä metsään noussutta uutta asuntoaluetta ja todennut, että nykytalot ovat kauniita ja tilavia, mutta kovin tiuhassa. Alueella asutaan jo, mutta ulkotyöt, tontit ja piha-alueet ovat huispausvauhtia edenneen talonpystytyksen jäljiltä kuin keväinen kynnöspelto.

On ihmisiä, jotka tekevät rivakasti kotinsa valmiiksi yksityiskohtia myöten. On toisia ihmisiä, joilla projekti jatkuu aina sen mukaan kun talous, aika ja voimat antavat myöten. Niitäkin on, joilla homma on ikuisesti levällään ja taitaa jäädäkin. Moneksi on meitä, asujaa ja tekijää.

Meillä ollaan varmaan jotain tuolta keskiväliltä nykyisessä elämänvaiheessa. Tässä kodissa on asuttu kohta kaksikymmentä vuotta. Viime kesänä tehtiin laajamittainen katto- ja ilmastointiremontti. Tänä kesänä perusparannetaan pihaa. Seuraavaksi varmaan uusitaan keittiö ja sitten ja sitten…

Puuha ei tosin maailmasta tekemällä lopu.

Yhdessä asiassa meidän huushollin ajoitus kulkee eri sarjassa kuin muiden. Nimittäin tänään oli ensimmäinen meille molemmille mahdollinen matonpesupäivä koko kesänä. Ja elokuusta on enää tipat jäljellä. Eipä ollut tungosta, kahdestaan saatiin askaroida. Mitä nyt ukkonen vähän hätyytteli. Eikä niissä kahdessa matossa paljon aikaa tuhraantunut.

Kotikaupunkimme on satsannut matonpesijöihin ihan kiitettävästi. On ammeet ja pesupöydät, vedet ja viemärit, valutusorret ja mattomankelit. Kaikki kovasti ketjuilla ja pulteilla kiinni. Sitten viime kerran paikalle oli laadittu oivallinen huuhtelutelinekin vesiletkuineen. Taukoa tarvitseville on penkit ja pöytä, roskikseen mahtuu ja hätäpöksyille on huussikin.

Ei pesu mitään, mutta kuivaus. Tuotiin matot omaan pihaan narulle ja lähdettiin kävelykadulle maleksimaan. Olen markkinaskeptikko, en näe touhussa elämän lisäarvoa. Päätin kumminkin Toisen kaveriksi lähteä, taka-ajatuksena tietysti päästä viikonlopun ruuanlaitosta vähällä. Kuusamon muikkuja päästiin maistamaan, tuoretta hunajaa ja pihlajanmarjahyytelöä löytyi kotiin tuotavaksi.

Ja ilta kuluukin rattoisasti saunan jälkeisessä nirvanassa mattojen kuivumista paimennellen.

Mutkan takaa tulee risteys, siinä seisoo auto viistosti poikittain. Jarrutusmatka riittää juuri ja juuri. Näkyy olevan harmaatukkainen herra ratissa miettimässä kääntyisikö vai ei. Torvi soi ja keskitien meditoija päättää kääntyä.

Taajama jossain sydänmailla, keltaista sulkuviivaa ihan tuplana, edessä kaksi mopopoikaa ajaa rinnakkain. Yhtäkkiä toinen pojista kääntää uun yli keltaisten, taakseen katsomatta. Tuolla tyylillä ei ehdi vanheta. Kyllä riittää enkelillä töitä.

Metsäinen taival, kiemurainen, viittäkymppiä ajetaan. Mikäs siinä taapertaa? Heinäsorsaemo vetää letkaa yli maantien, poikaset sievästi parijonossa, ei kiirettä, mihinkäs olisi. Harmitti vain, että kamera ei sattunut olemaan esillä.

Maan teillä tapahtuu.

On ihmeen hyvä kotiin tulla taas.. oikein hyräilytti ikivanhan iskelmän säettä. Laukut on taas kertaalleen purettu, pyykit pesty, kukat kasteltu ja jääkaappi täydennetty. Tänään siivottiin ja pestiin ikkunoita. Tulin olleeksi poissa kotoa viikon; Äidin kanssa kanssa siitä puolet ja loput Toisen mukana kulkusalla. Eipä ollut kovin tavanomainen lomareittimme: veljen luota lähdettyä ajettiin Enonkosken ja Lintulan luostarien kautta Valamoon yöksi. Toisen yön vietimme Anttolanhovin kartanohotellin kellarihuoneistossa. Viimeksi kävimme ihmettelemässä Verlan museoita, kalliomaalauksia ja hiidenkirnua. Hiljaista oli maailmanperintömiljöössä, parhaaseen loma-aikaan.

Toisella on loma. Hoidamme itseämme ja kotia vähän aikaa, sitten lähdemme taas. Lomafilosofia voi olla tämäkin: kun ei lataa olemiseensa odotuksia, voi osua löytöön ja elämysten metsästys tuottaa usein pettymyksiä. Näillä eväillä.