Yhtäkkiä pihaan pelmahtaa nuorta elämää. Esikoinen ja Nuorikko sekä Kuopus ovat tuoneet käsivarsiensa voimat ja nopeat refleksinsä yhdeksi illaksi avuksemme. Toinen touhuaa lapioita, kottikärryä, haravaa; emo kiikuttaa nivaskan työkäsineitä ja vanhat lenkkarit. Multa ja hiekka pöllyävät, koristesoraa valutetaan säkeistä seinänvierustalle, puuritilöitä mittaillaan paikoilleen. Emo touhuaa pöytään purtavaa, lämmittää saunan, virittelee grilliä makkaranpaistoon, kantaa vettä hikoilevalle joukkueelle. Niin ihmeellistä, miten nopeasti nuorilta kaikki sujuu, miten paljon he jaksavat yhden illan aikana. Meidän voimillamme tässä olisi mennyt viikkokausia. Emo tuntee kiitollisuutta ja iloa vilkuttaessaan rapulta talkooväen jälkeen. Toinen huokaa: ei olla nuoria enää.. – Ei ollakaan, nuoruutemme on seuraavassa sukupolvessa.
Toinen oli jo mennyt töihin, kun heräsin rytmini mukaan kahdeksalta. Tunnin päästä olin jo leipomassa raparperipiirakkaa Haavettarelta poimitun ohjeen mukaan. Hyvää siitä tuli, olisi tullut varmaan vähemmälläkin sokerimäärällä. Raparperimehukin on oikein raikasta ja maistuvaa.
Laukkua pakattiin jo illalla, sillä tänään lähdetään viikonloppureissuun jahka Toinen kotiutuu. Helle jatkuu, onneksi kulkuneuvossa on tehokas ilmastointi. Ennen kevyttä keittolounasta oli huusholli jo imuroitu, pölyt pyyhitty ja pari pikku mattoa pesty koneessa. Muutaman matkavaatteen silitys päätti aherrusrupeaman.
PS. Toiselle ei kesä tule ilman ’Karjalan heiliä’ amppelissa keittiön ikkunan takana. On aina kiinnostavaa nähdä milloin hänen kesäfiiliksensä puhkeaa kukkaan. Eilen se sitten tapahtui.
Yst. Sosiaalineuvoksen yksityiselle kesäterassille kuului kahvikutsu jälleen, kuten mieluisaksi tavaksi jo on tullut. Kuolleen luumupuun tilalle vasta istutettu kirsikkapuu oli jo ehtinyt kukkaan! Joka kevät pihaan tulee jotain uutta ja kaunista, mikä kertoo asujan hyvästä kunnosta ja vireästä otteesta elämään. Ihailtavaa!
Syvänsinisten orvokkien hehkussa ja sinisen keinun keinahdellessa katoksen alla maistui sekä juttu että kahvi. Puhe liikkui sekä paikallisissa että seurakunnallisissa, molemmille läheisissä kuvioissa yksityisempiä mietteitä ohittamatta. Sisätiloissa katseltiin vielä isännän taannoisen Italian matkan upeaa kuvasatoa tietokoneella ohjatulta taulutv:n ruudulta.
Onkohan yksinäisyyden tunne enemmän naisten kuin miesten ongelma, arveli kahdeksankymppinen ystäväni, jolla on korkeasta iästä huolimatta vielä luottamustoimiakin ja vapaaehtoistyötä riittämiin. Iän karttuessa vanha ystävä- ja tuttavapiiri harvenee. Lähisuhteita kannattaa hoitaa ja sosiaalista verkostoa uusintaa pitkin matkaa.
Puuhakkaita päiviä. Piha on mullin mallin. Ilmaisu on hauskasti osuva, nimenomaan multakasa hallitsee näkymää ikkunasta. Mallin taas tulemme saamaan eilen käydyn keskustelun pohjalta työstettynä. Oli nääs käymässä ihana puutarhaihminen, joka tietää asioista, vastasi kärsivällisesti tyhmiinkin kysymyksiimme ja lupasi ehdotuksen. Yritän hillitä innostustani, sillä voimaa vaativa työ on Toisen hallussa, eikä häntä raaski hoputtaa. Onneksi koko elämä ei ole mullin mallin, vaikka piha onkin. Semmoinen kutina tässä kyllä on käynyt, että remonttia riittää: talossa ja pihassa. Pitää vain malttaa ottaa asia kerrallaan. Aikaa on, jos on ollakseen.
Jotkut päivät ovat tämmöisiä, vähän himmeitä. Kun herää on pilvistä, ennen iltaa jo sataa. On ollut niin paljon kauniita ja kirkkaita päiviä, että ihan unohtui: tällaista on toisinaan. Heräsinkin liian varhain. Yleensä korjaan vahingon kääriytymällä onnellisena takaisin uneen, mutta nyt virkkuunnuin liikaa siihen. Oli paras nousta.
Nyt, kun olen aikeissa sukeltaa kohta taas uniani katsomaan, voin todeta millainen päivästä tuli. Tulin katsoneeksi pari tv-tallennetta ja Prisman tarjoilemaa tietoa maanjäristyksistä. Juutuin kirjoihin pitkäksi aikaa: Italian renessanssiajan taidetta ja Erich Frommia. Kauppareissun ja muutamien kotipuuhien jälkeen oikaisin sohvaan kuuntelemaan Mestaritontun tarinoita cd:ltä, Seela Sellan lukemana. Siihen olinkin sitten torkahtanut. Klassinen soi osan päivää taustalla.
Kun tuttava soitti pohjoisesta, saatoin kertoa, että päivä on himmeä, mutta mieli kirkas.
Eikö muka naapurien tekemisillä ole vaikutusta! Rivimme toisessa päässä asusteleva ikäiseni sinkkuherra Hortonomi on möyhentänyt ja rapsuttanut museoviraston kaivauksiin kelpaavalla tarkkuudella rapunpielensä jo huhtikuussa. Siinäpä nyt on mallia muille miten etupiha on hoidettava. Lakanansileään multaan orastaa tarmokkaasti ruoho ja kuunliljojen lehtivarret ovat jo kymmensenttiset.
Kaunis päivä houkutteli meikäläisenkin multaisiin puuhiin etupihalle. Lapiolla nurmikko nurin, käsin poimien voikukanjuuret ja sammaloituneet mättäät mustaan säkkiin ja rautaharavalla tasoittelu. Ruohonsiemeniä ei ollut valmiina, mutta pyhästä päästyä on. Välillä kävin syömässä ja oikaisemassa selkää, sitten taas. Työ oli rattoisaa, mutta fyysiset rajoitukset alkoivat jo lopulta hillitä huhkimista.
Aidan takaiselta pihalta ilmaantui sopivasti tauottamaan lapiopuuhaa uusi koiratuttavuus herttaisen emäntänsä kanssa. Söpölle ajokoiran pennulle annoin mielessäni nimen Tapsu. Viksua ei näkynyt tänään, mutta Tapsun naapuri, valtava mustakarvainen bernhardilainen, jonka olen nimennyt Mustiksi, ilmaantui paikalle emäntä hänelläkin hihnan päässä. Musti suhtautuu ihanan äidillisesti Tapsuun, oli kiva katsoa, kun ne telmivät pihassa. (Toivottavasti muuten muistan tavatessa koiraystävien oikeat nimet!)
Ai, mitäkö otsikko meinaa? No, sairaanhoito-opiston sisätautiluennolla opimme aikoinaan, että on olemassa potilaita, joille sopivin diagnoosi on JPK. Se tarkoittaa ’Joka Paikka Kipeä’. Sehän näistä maankääntöhommista meikäläiselle seuraa.
Aamusta asti ropsahdellut sade taukosi ja aurinko ilmaantui paikoilleen iltapäivällä. Se kaamea urakka on alkanut: pihamaan kääntäminen. Käsittämättömän tiheä ja tiukka juurien ja juuririhmojen verkosto syvällä nurmikon alla on pihakoivun jäämistöä. Ei ihme, että nurmikko ei erinomaisen hyvin ole voinutkaan. Toinen survoo ja kääntää ja hiki tippuu, yritän puolestani möyhentää paakkuja ja keräillä juurenpätkiä. Tässä menee vielä monta hikistä iltaa. Mitä sanoinkaan siitä muuttamisesta..
Ikäiseni nainen on purkanut kassahihnalle kohtalaisen keräilyerän taloudessaan tarpeellista kulutustavaraa. Hänen takanaan seisoo mies, jolla on kissanruokapurkki kädessään. Tulen jonoon kolmanneksi, puolikkaan kevytmaitotölkin kanssa sentit valmiina kourassa. Nainen tarjoaa miehelle mahdollisuutta mennä edelleen. – Kun sulla on vain yksi ostos, sanoo jalomielisyyttä uhkuen. Mies meneekin, ei muista kiittää. Nainen vilkaisee maitotölkkiäni ja kääntää päänsä pois. Tavaravuori hihnalla lähtee liikkeelle.
Säähaltiatar on pitänyt meikää pilkkanaan koko vappuviikon. Aina kun olen ollut valmis lähtemään lenkille, on ropsahtanut satamaan. Joka aamu heräsin toiveikkaana: tänään! Joskus näytti hyvältä heräämisaikaan. Kun kahvikupponen oli nautittu ja lehti luettu, roimikin jo sade ikkunaan. Se siitä sitten.
Perjantaina otti jo sen verran hermoon, että istuin ikkunan ääreen vahtimaan, milloin ropse loppuu. No nyt! Syöksähdin pukemaan lenkkiasun. Kun työnsin nokkani ulos, ripottelikin jo taas. Peruutin takaisin, mutta päätin odottaa niissä tamineissa. Seuraavalla yrityksellä pääsin jo kulman taakse, kun alkoi sataa, rakeita.
Olin päässyt sen verran jyvälle homman luonteesta, että jatkoin sauvailua tuumien, että kohtahan tuon on pakko loppua välillä, että voi taas alkaa. No, niinpä kävikin. Lenkki eteni, rakeet muuttuivat pisaroiksi ja pisarat ehtyivät. Puolivälissä matkaa sama alusta, mutta nopeammin vaihdoin. Hassua, mutta virkisti!
Ai miksikö pitäisi odottaa, että sade lakkaa? Kahdenkymmenen vuoden työmatkapyöräilyt joka säällä vuodenajasta riippumatta ovat takana, tuli luvattua eläkkeelle jäädessä itselle, että nyt sun ei enää ole pakko lähteä sateeseen. Vaikkapa siksi.
Ystävän kanssa oli sovittu tapaaminen Lappeenrannassa. Arkipäivän keikka, aamujunalla sinne, iltajunalla takaisin. Hyvissä ajoin olin asemalla menossa, edullinen eläkeläislippu taskussa ja käsilaukullinen tarpeellista tavaraa messissä.
Kuten tiedetään, suomalainen ei kovin herkästi puhu asemilla tuntemattomalle, ei junassakaan. Kukin töröttää omassa umpitupessaan vaitonaisena. Junassa jatkuu sama meininki, paitsi kun tulee poikkeustilanne. Siitä saattaa irrota pari kommenttia.
Nostin asemalaiturilta pennosen, joka osoittautui espanjanmaalta kotoisin olevaksi sentiksi ja omin sen onnenrahaksi. Muuan mies tuli ihmettelemään mitä löysin. Näytin senttiäni ja osoitin kahta samanlaista laiturilla. Mies poimi ne, pojanpojalleen.
Juttu jatkui sentin arvosta siihen suuntaan, minkä arvoisen rahan voi löytäjä pitää. Arvelin satasen sen verran arvokkaaksi, että hukkaaja voisi kysellä perään, minä veisin poliisiin. Miehen mielestä löytörahat päätyvät yleensä omaan taskuun.
Oikoradan pääteasema Lahdessa on alkeellinen. Asemahallissa ei ole mitään, istuimiakin niukasti eikä kunnon kahvilaa, tylsä kaljapubi vain. Intercity oli taas 20 minuuttia myöhässä. Oikoradan tuoma ajansäästö hukkaantuu usein odotteluun.
Lappeenrannassa oli torvisoittokunta ja rakuuna ratsailla junaa vastassa. Ystävää halatessa totesin, ettei hänen nyt olisi tarvinnut näin juhlallista vastaanottoa sentään minun takiani järjestää. Siellä oli jotkut journalistipippalot, kävi ilmi.
Ratsukon perässä kulki muuten nainen lapio kourassa. (Kenenköhän kukkapenkkiin kakarat mahtoivat päätyä.) Paluumatkan lähijunassa jouduin kahdesti vaihtamaan vaunua rivosuisten tyttöjen naurunrätkätystä pakoon. Semmoista on oikoratajunailu.