Naapurin talo muuttui yhdessä päivässä valkoisesta keltaiseksi. Vehreiden puiden, nurmikon ja pensaiden keskellä se on nyt kuin kauniisti kypsynyt syksyinen kurpitsa. Kesällä remontoidun ikkunaseinän ansiosta talon ilme on nyt entistä tasapainoisempi ja selkeämpi. Silloin tällöin olen mukavan isännän kanssa raja-aidan yli muutaman ajatuksen vaihtanut ja taputellut portille juossutta Viksu-koiraa. Ihailen erityisesti puutarhan vanhaa omenapuuta kevätkukassa ja syksyllä herkullisenpunaisine hedelmineen. Kunhan korjaavat rakennusromppeet seinustalta, on meillä viehättävä, vuodenaikojen mukaan muuttuva taulu ikkunamme takana.

Arkinen maanantai on hyvä päivä monelle asialle. Voi panna pesukoneeseen valkoisen liinan, jolle eilen oli kauniisti katettu Kuopuksen ja Neidon kanssa nautittu herkullinen uunikala-ateria. Voi rakennella lounasannoksensa aterian tähteistä, kattaa senkin kauniisti ja muistella käytyjä keskusteluja. Voi lukea uudestaan ja tarkemmin sunnuntain lehden. Voi soittaa äidille palvelutaloon ja kuunnella millä mielellä siellä ollaan. Voi lähettää tekstiviestin ystävälle. Voi jatkaa illalla aloittamaansa mielenkiintoista kirjaa. Voi kirjata hoitotahtonsa ja post mortem-toiveensa. Voi itkeä ja nauraa niitä kirjatessaan. Voi hurmaantua siitä, että on elossa.

No niin, ensimmäinen aamu projektivapaaehtoisena on sitten takana. Kauniissa syyssäässä oli mukava pyöräillä keskustaan samaan aikaan, kun pienet taapersivat tai isommat rynnistivät kouluaan kohti. Kypärä päähän ja sekaan vain.

Vapaaehtoistyön keskukseen haettiin kotoa kaupungin vanhustyöntekijöiden ehdottamat ja projektia varten haastatellut ikäihmiset. Ensimmäisellä kertaa oli mukana neljä mummelia, kun Kalle teki tenän eikä lähtenytkään.

Kahvit juotiin aluksi, tottakai. Projektivastaavat kertoilivat mitä on odotettavissa. Meitä vapaaehtoisia oli kaksi ja keskuksen kuvaustaituri Mikko kolmantena. Monenmoista innostavaa ideaa maalailtiin tulevaisuuden taivaalle.

Kuulumisten kierros oli parasta kaikesta. Mummelit kertoivat elämästään sen verran kuin kukakin rohkeni. Oi niitä tarinoita! Kuka mistäkin päin maata alunperin syntyisin ja miten olivat tänne joutuneet, mitä elämässään tehneet ja miten nyt on.

Helpolla me vapaaehtoiset pääsimme tänään. Ensi kerralla onkin tosi kyseessä, kun porukan sanottiin tuplaantuvan ja varsinaiset projektiohjelmat alkavat pyöriä. Olkoonpa niin tai näin jatkossa, ainakin alku tuntui ihan rattoisalta.

Äiti on asunut nyt kaksi kuukautta palvelutalossa. Eläke riittää asumiseen, ruokaan ja yleishuolenpitoon. Lääkkeet annetaan ajallaan, ruokailuista ja pesuista huolehditaan ja hoitaja poikkeaa katsomassa vielä illalla ja yöllä. Osa palveluista maksaisi erikseen; veli haluaa käydä itse hoitamassa kauppa- ja apteekkiasiat, miniä huolehtii puhtaudesta.

Muuton aikaan sovimme puhelinlinjan avaamisesta äidille, joka ei ymmärrä kännykän käyttöä. Linjan avaus tilattiin äidin osoitteeseen ja laskutus veljen osoitteeseen, koska veli hoitaa äidin raha-asiat. Kuinka ollakaan, puhelinta tultiin asentamaan ensin veljen naapuriin! Sieltä asentaja ohjattiin veljen luo. Piti vääntää homma rautalangasta uusiksi.

Kului kuukausi. Tiedusteltiin, milloin linja saadaan auki oikeaan osoitteeseen. Homma oli merkitty hoidetuksi! Olisi pitänyt tehdä Soneralle uusi tilaus, kun väärinkäsitys selvisi. No, tehtiin sitten. Kului toinen kuukausi. Sitten tuli lasku, veljen osoitteeseen. Linja oli avattu kaksi viikkoa sitten, mutta tiedotus asiasta oli unohtunut.

Tällä välin olen kysellyt veljeltä sekä palvelutalon hoitajilta äidin vointia. Eilen veli soitti äidin luota ja kertoi yhteyden olevan vihdoin kunnossa. Puhuin äidinkin kanssa. Hän sanoi, että häntä pelottaa yksin oleminen, kun hän ei muista missä on ja milloin joku tulee auttamaan. Tuntui kornilta sanoa siihen, että soitan niin usein kuin voin.

Tänä aamuna jo soitin. Äiti vastasi nopeasti, oli ollut puhelimen vieressä. Hän kuulosti selkeältä ja kertoi nukkuneensa hyvin ja saaneensa aamupuuron, kahvin ja lääkkeet. Kysyin miltä olo muuten tuntuu. – Ulkon on vissiin pakkasta, ko nii viluttaa. Millos miut viijjää kottii tiältä, minnuu pelottaa yksinää. Joka päivä mie itken..

Perheen kyljessä ikänsä asunut äiti kaipaa omiensa läsnäoloa. Palvelutalo ei ole koti.  Voi kun olisi pieni kodinomainen hoitopaikka muistamattomalle. Tytärtäkin viluttaa.

Mikä ilo kuulla eilen ystävän ääni puhelimesta: olen just käymässä täällä päin, nähtäiskös? Siltä istumalta sovittiin lounaskeskustelusta kaupungin keskustan ravintolassa. Olimme siellä tänään. Hyvää ateriaseuraa, erinomaista ruokaa ja elämäntuntojen jakamisen iloa samalla kertaa!

Paitsi että olemme ent. kollegoja, on meillä yhteisiä eläkeläiselämän intressejäkin: lukeminen ja kirjoittaminen muun muassa. Asuinseudullaan hän on ottanut vetääkseen kirjallisuuspiiriä innokkaille osallistujille, mikä sai minut hiukan kateellisena oivaltamaan, ettei kotikaupungissani tuommoista ryhmää taida ollakaan.

Vapaaehtoistyöhön osallistumista pohdittiin yhdessä, kun se juuri nyt minuakin mietityttää. Onko vapaaehtoisuus vapaaehtoista? Vai tuntuuko, että meitä, jotka olemme elämäntyömme toisten hyväksi tehneet, yhä odotetaan organisoimaan, kokoamaan, puuhaamaan, osallistumaan?

Totesimme, että tämän elämänvaiheen suurimpia iloja on se, että nyt voi valita asioita ihan oikeasti myös tai jopa pelkästään omien intressien ja mieltymysten pohjalta. Milloin viimeksi on ollut siihen mahdollisuus? Koskaan? On ollut niin paljon täytymistä, velvollisuuksia, vastuita, mitkä ovat raamittaneet ajan ja voimavarat.

Katselen lukemaan houkuttavien kirjojen pinoa, mietin keskeneräisiä kotipuuhia. Ajattelen ystäviä, joita haluan tavata, äitiä, joka odottaa käymään. Kalenterissa on vain kiinnostavia ja mukavia asioita, myös tilaa ja väljyyttä. Ja saa ollakin.

Seurakunnasta tuli värikäs kirje: vapaaehtoisia kaivataan toimintaan, mukana pitkä lista tehtävistä, joista voi valita mieleisensä. Jahas. Johan olen jotain luvannutkin. Toisaalla Vapaaehtoistyön keskus esittelee uutta Nostalgia-projektiaan ja rekrytoi väkeä toteuttamaan virikkeellistä vanhustoimintaa.

Nostalgia-projektin tarkoitus on käynnistää osallistujissa kolmitasoista aktivaatiota: sosiaalista, fyysistä ja psyykkistä ja siten parantaa elämän laatua. Osallistujat etsitään kaupungin vanhustenhuoltohenkilöstön avulla. Projektin talous perustuu RAY:n myöntämään tukeen ja toteuttajina ovat ammattilaiset ja vapaaehtoiset yhdessä. Näyttää hyvältä paperilla.

Tapasin projektipäällikön ja kävimme mielenkiintoisen keskustelun. Miten tuo nyt alkoikin tuntua niin tutulta. Seurakunnathan ovat iän kaiken tehneet samaa diakonia-ammattilaisten ja heidän tukemiensa ja kouluttamiensa vapaaehtoisten voimin. Työtä vanhusten hyväksi tarvitaan ja tehdään monella suunnalla. Koordinaatiota kaivattaisiin.

Olenko siis pistämässä eläkeläisenä lusikkani samaan työsoppaan, josta sen juuri nostin? Projektivapaaehtoisen olisi sitouduttava joka viikko tiettynä päivänä kolmeksi tunniksi kahden ja puolen vuoden ajan. Seurakunnan vapaaehtoiselle riittää lupaus, että on käytettävissä sen mukaan kuin olosuhteet sallivat. Mietityttää.

Toinen sanoo, että pihaprojektin kakkososa on voiton puolella. Ainakin maankääntäminen on tehty, talon seinusta peitetty soralla, multakasa hajotettu ja kuskattu juurenpätkää ja muuta rompetta asianomaisiin jätepönttöihin joka välissä, kun sateelta on saatu poudansilmäkettä. Istutusalueet erotettiin nurmikosta kamalalla vihreällä muovilevyllä, jota tuohon tarkoitukseen myydään. Kestääkö tuo pakkasta, ihmettelen.

Pihassa on kasoittain kurpitsan kokoisia ja siitä pienempiä erimuotoisia kiviä, joita aion sijoitella istutusten lomaan ja seinustoille. Oikein odotan, että siihen puuhaan ehdin! Kivipiha on kauneimmillaan aina sateen jälkeen, kun kivien värit ja muodot tulevat esiin. Vuorenkilvet istutettiin jo perenna-alueen laitaan. Saattaapa olla vielä yllätyksiä edessä, kunhan vaahteran lehdet kellastuvat ja tuuli pudistelee ne istutusten niskaan…

Tänään Kurnu (oravanpoika) kävi taas viuhahtamassa pihassa. Siinä se tarkkaili minua tammenterho käpälissään ja kuunteli pää kallellaan, kun juttelin sille. Sitten peitteli saaliinsa huolellisesti multaan ja kipaisi uutta hakemaan. Saa nähdä löytääkö tuo kätkönsä aikanaan vai pukkaako kohta tammentaimea keskelle kukkaistutuksia.

Kotiäitivuosina oli tapanani lauleskella iltalauluja pikkumiehillemme, jotka oli päivän leikkien jälkeen saatu kellahtamaan vuoteelleen. Esikoinen nukahti yleensä parissa minuutissa, Kuopus sinnitteli pitemmän repertuaarin verran. Siinä sain muistella ulkoa osaamani kehtolaulut sekä keksiä ikiomia nukutuslurituksia.

Keväällä divarista löytämäni Wilho Siukosen laulukirjan parissa olen viettänyt kesän mittaan riemastuttavia hetkiä. Kirja on myöhäisempi ja osittain uudistettu (1967) omasta kansakoulun aikaisesta siukosestani. Ah tuota isänmaallista paatosta ja puhdasotsaisuutta! Lauletaanko näitä enää missään paitsi ehkä jossain vanhusten viriketuokioissa?

Saa hämmästellä, että kirja alkaa hengellisten laulujen ja virsien osastolla ja isänmaallisia lauluja on peräti 40. Kasvatuksellinen prinsiippi on ollut vahva. Lauluja luonnosta on lähes puolisataa, leikki- ja urheiluhenkisiä kymmenittäin. Työn laulujen ja koti- ja kouluosaston laulujen aiheet painottuvat maalaiselämään. Ilta-aiheisia lauluja on runsas valikoima.

Mielenkiintoista on mitkä maat on kelpuutettu niiden kymmenen joukkoon, joiden kansallislaulut on otettu mukaan, alkaen Neuvostoliiton hymnistä Tähtilippuun. Skandinavian maiden, Unkarin (!), Eestin ja Islannin kansallislaulut ovat päässeet mukaan samoin kuin nykyisen EU:n johtomaiden, Saksan, Ranskan ja Englannin.

Maamme-laulun jälkeen tutuimmilta tuntuivat Du gamla, du fria ja God Save The Queen. Neuvostohymnin sanat on nykyään muutettu Venäjään sopivaksi, mutta sävelmä on sama. Mahtipontisiahan kansallislaulujen kuului olla niiden syntyaikoihin. Jotkut ovat vielä niin vaikeita sävelkulultaan, että tuskin oma kansakaan osaa niitä puhtaasti laulaa.

Olisi mukava tietää laulavatko lapset ja nuoret nykyään koulussa. Laulut ovat tietysti muuttuneet, mutta lauletaanko ollenkaan yhdessä. Festareilla näkee hoilattavan suosikkibändin mukana, muutoin nuoriso vain laput korvilla nyökkii imuroidun musan tahtiin. Idoliksi pyrkijöitä kumma kyllä riittää ja aikuisempana voi leikkiä staraa karaokebaarissa kaljan voimalla.

PS. Kirjoitettuani tämän pari viikkoa sitten, löysin nyt Obeesialta aiheeseen liittyvän mukavan postauksen 31.8. Käy katsomassa.

Taiteiden yössä kävi kuhina, kahina, möyke ja mölinä. Taiteellisuutta äärestä laitaan sekä joukossa tiivistyvää.. öö…öistä performanssia löytyi joka lähtöön. Yöaikaan on ikään kuin lupa rönsyillä valtoimenaan. Onhan tapana katu-uskottavuuden nimissä juhlia muutenkin porukassa riehakoiden vappua, koulun päättymistä ja alkamista, loman alkamista ja päättymistä, juhannusta, viimeisiä sinkkuelämän öitä ja ties mitäkin. Luovuuden siivittämiseen vain kuluu erinäinen määrä prosenttijuomaa. Hyvä idea saattaa hukkua humalaan ja tunnelma painua murheen puolelle, kun aamun ensimmäisessä junassa nuokkuu kotia kohti.

Doodsonit ovat tehneet koheltamisesta omalla tavallaan taidetta. Karnevaalitunnelmaa myönteisessä mielessä kyllä kaivataankin piristämään pohjoisen totista arkeamme. Ettei tarvitse matkustaa etelään tai kaukoitään irrottelemaan.

Yst. Sosiaalineuvos on horjumaton kunnallisen terveydenhuollon puolesta puhuja. Hänellä on pelkästään hyviä ellei suorastaan erinomaisia kokemuksia julkisten terveyspalvelujen viidakoista. Kustannustietoisena hän arvostaa lääkärimaksujen kohtuullisuutta ja paikkakuntansa merkkihenkilönä saa parhaan mahdollisen palvelunkin tarvitessaan, minkä seikan vaikuttavuuden hän tietysti kieltäisi, jos voisi. Sitä paitsi hän on erinomaisen terve ikäisekseen.

Päätinpä kokeilla kunnallista pikku vaivaani. Kaupunkimme terveyskeskus on tullut kuuluisaksi siitä, että lääkärinvastaanoton ajanvaraukseen ei hevin pääse puhelimella, puhuvat jonottaneensa tuntikausia. Ajattelin kumminkin yrittää, jos hoitopuolelle onnistuisi. Pitkällisen tietopolun päästä kaupungin nettisivuilta löytyivät viimein ajanvarausnumerot terveydenhoitajalle. Erikseen piti hakea toisaalta karttaa, josta selvisi mihin hoitotiimiin tässä kaupunginosassa asuva kuuluu.

Jo toisella soitolla sain ajan huomiseksi ja ohjeet valmistautumista varten. Odottelin aikaani tilavassa ja valoisassa aulassa. Vartin yli koputin avoimeen oveen ja kyselin aikani perään. – Olinkin juuri aikeissa kutsua teidät, olkaa hyvä vain, vastasi nuorehko terveydenhoitaja häkeltymättä. Itse toimenpide sujui nopeasti asiantuntevin ottein ja kotihoito-ohjeet sain kyselemättä. Palvelu oli maksuton. Poistuin tyytyväisenä. Taisivat saada minusta uuden asiakkaan, aikaa on odotellakin.