Aluelehden päätoimittajan kolumnissa kerrottiin nuoresta juristista, joka  ei tiennyt mikä on pääsiäisajan eri päivien kristillinen historia. On kysymys yleissivistyksestä, kommentoi kirjoittaja. Koulun et-opetusta saanut ja sittemmin akateemisesti sivistynyt ihminen voi nykyään Suomessa olla tietämätön kristinuskon peruselementeistä.

Ehkä olen elänyt kristillisen maailmankatsomukseni kuplassa, kun en osaa kuvitella, miten on mahdollista säästyä tiedolta tässä maassa. Jos ei tiedä, mistä kaksi tuhatta vuotta vanhassa perinteessä on kysymys, miten voi uskoa tai olla uskomatta. 

Nämä hiljaisen viikon päivät ovat olleet täynnä vaiteliasta ihmetystä. Mihin Eurooppamme on kulkemassa?  Unionin myötä on vasta alettu sisäistää oma eurooppalaisuutemme. Mikä lopultakin on Eurooppa, ne maatko, jotka uninonin jäsenmaksua maksavat, vai karttahahmoltaan tuttu maanosa, jota nykyään asuttaa niin sekalainen väestö kuin olla voi.  Luen Orham Pamukia, jonka runsassanainen romaani heijastelee turkkilaisen yhteiskunnan yläluokan melko kritiikitöntä Eurooppa-ihailua. Turkkilaisia onkin muuttanut Eurooppaan pilvin pimein EU:n olemassaolon aikana, eniten heitä taitaa olla Saksassa. He eivät ole pakolaisia, he ovat työn perään lähteneitä maahanmuuttajia. Ja nyt unioni on sorvannut sopimusta Turkin kanssa, että he pysäyttäisivät idempää tulleiden pakolaisten virrat rajojensa sisään. Jotenkin absurdia. Sopimus on syntynyt, mutta ei näytä vaikuttavan käytännössä vielä mihinkään.

Terrori on räjäyttänyt pääsiäisviikon hiljaisuuden. Kun pöly laskeutuu, uhka jää.

…olisin mielellään juuri nyt Madeiran keväässä. Se olisi esimakua jostain paljon myöhemmin tänne tulevasta. Lauhat tuulet ja sininen meri auringonvälkkeissä. Kukat, kukat kaikkialla, perhoset ja linnut. Ja tällä kertaa en itkisi koko ajan, niin kuin silloin kun ensi kerran olimme siellä 40 vuotta sitten. Silloin olin jättänyt Esikoisen Mammansa ja Pappansa hoiviin viikoksi tajuamatta, että se oli äitiyslomalla olevalle tuoreelle äidille liian raju ero vauvasta. Kaikki ihana ja kaunis mitä siellä oli, jäi kuin sumuverhon taakse. Olin aivan sairas ikävästä. Nousisin kukkulalle pieneen valkeaan kirkkoon, jonka Maria-alttarin edessä lupasin joskus palata. – Mitä kaikkea Kaappiprojekti nostaakaan pintaan muistojen kerroksista.

Teatteri-ilta tarjosi Kari Hotakaisen painavaa tekstiä Martti Suosalon suvereenisti ja jykevästi tulkitsemana monologissa Palvelija. Täpötäysi katsomo Arena-teatterissa tuntui odottavan komediaa, mihin tekstissä kyllä oli aineksia, mutta Suosalo ei harhautunut pelleilylinjalle. Pohjimmiltaan aihe oli vakava, oli kysymys ihmisen eri rooleista ja persoonan maatuskanukkemaisesta monikasvoisuudesta. Lavastus oli äärimmäisen niukka, lähinnä esitystä elävöitettiin äänitehosteilla ja värivaloilla. Katsomossa oli runsaasti miehiä, jotka tuntuivat elävän voimakkaasti mukana. Ensimmäistä kertaa olin teatteriesityksessä, jossa veisattiin yksi virsi kokonaan. Suosalo on näyttelijä, joka tunnetusti taipuu moneksi hahmoksi ja pystyy pitämään katsomon otteessaan vaikka yksin. Hän sai papin roolissa katsomon yhtymään virteen, jonka sanat heijastettiin taustalle, ja urkusäestys auttoi asiaa. Katsoja voi kokea samaistumisen hetkiä roolihahmojen tarinoissa, kuten hyvään teatteriesitykseen kuuluukin. Mietittäväksi jäi kysymys, jonka näytelmä heitti alussa katsomoon: Mitä et tekisi missään olosuhteissa? Isoin maatuskoista vastaisi heti, mutta mitä sisältämme löytyvät persoonamme vastaisivat?

Maailma on nykyisten sukupolvien elinaikana muuttunut totaalisesti. Puhuimme taannoin leidilounaalla muutoksen kiivaudesta. Tuli mieleen asioita, jotka ovat meidän aikanamme kadonneet, vaikkapa heteka, mustepullot ja kynät, nauhatyynyliinat ja pitsilakanat, puhelinkioskit ja puhelunvälittäjät, kyläkoulut… Samaan aikaan on ilmaantunut paljon koko ajan kehittyvää käyttötekniikkaa, esimerkiksi internet, televisio, matkapuhelin, kodinkoneet. Kyllä muutos on monin tavoin ollut positiivista.   

Muutoksen havaitsee tiedonvälityksessä, taiteessa, tieteessä, puhekulttuurissa. Mitään ajan mittaan kadonneesta materiaalisesta en kaipaa ja monesta uudesta ilmiöstäkin iloitsen vilpittömästi. Vitsiksi jo vääntynyt, ennen oli kaikki paremmin, sisältää kuitenkin totuuden siemenen yksilön henkisen ja sosiaalisen elämän kannalta. Arvopohja tuntuu rapautuneen, hyvät tavat ja lähimmäisen kunnioitus ja huomioiminen menettäneen merkitystään. Muutos heijastuu meihin kaikkiin. Olisiko tässä mielessä ennen ollut paremmin, voi kysyä.

Hätkähdyttävä on tieto, että joka toinen päivä maassamme vanhus tekee itsemurhan. Vanhukset tuntevat, etteivät enää kuulu muuttuneeseen maailmaan. – Ei saa enää oikein mistään kiinni, ihmettelee mitä milläkin tarkoitetaan, huokasi tuttu vanhus taannoin. Tuntee itsensä turhaksi ja hyödyttömäksi, rasitteeksi lähimmilleen ja yhteiskunnalle. Ikätoverien joukko harvenee, yksinäisyys painaa. Tajuammeko, että vanhuksemme kantavat elämän tyrskyissä koeteltua viisautta, kärsivällisyyttä ja lämpöä, osaammeko arvostaa, ottaa vastaan.

Muutos on väistämätöntä ja menneen haikailu turhaa. Kaikkea uutta ei silti tarvitse eikä pidäkään hyväksyä, jos siitä seuraa yhteisöllistä huono-osaisuutta ja pahoinvointia. Tarvitaan muutoskritiikkiä.    

Soitan neljättä ikää elävälle, taiteelliselle ystävälle. Hän ponnistelee kerran viikossa hissittömän kotitalonsa yläkerroksesta raput alhaalla odottavan rollansa luo ja reppu selässä palvelutaloon syömään ja tapaamaan tuttuja. Samalla reissulla hän hoitaa pankki-, apteekki- ja kauppa-asiat ja käy kirjastossa. Reppu täyttyy.  – Nykyään pitää jo levätä hiukan rappuja noustessa kerrosvälitasanteilla, hän sanoo.

Hän on keksinyt uuden miellyttävän harrastuksen: aikuisten värityskirjat.  Aiemmin harrastamistaan akvarellimaalauksesta ja lasimosaiikkitöistä hän on joutunut käytännön syistä luopumaan, mutta löytänyt uuden harrastuksen. Hän ottaa värityskirjan mukaan palvelutalon lounaalle. Ikätoverilla on mukanaan samanlainen kirja, ja he vertailevat toistensa värimaailmoita kuvioissa.  – Värittämiseen voi jäädä koukkuun, hän sanoo huomanneensa.

Elämän mittaan ihmiselle muotoutuu valinnoissa ja käytännöissä uria, joita pitkin sitä kyseenalaistamatta jatkaa vanhanakin. Elämä supistuu hiljalleen sitä kautta, kun  totuttu ura toisensa perästä käy mahdottomaksi syystä tai toisesta. Tilanteeseen voi tyytyä – tai voi hakea/luoda uuden väylän toteuttaa olemuksensa puolia tai löytää piileviä mahdollisuuksia. Aina voi löytää!

Olimme kylpyläreissulla. Tällä kertaa lotrasimme kylliksemme myös allasosastolla. Roomalaisen kylvyn yli 30 asteisissa poreissa terapialiikkeet tuntuivat tehokkaasti. Uinti isossa altaassa onnistui myös kivuttomasti. Tilaakin oli. Kävely rantatiellä tuuletti keuhkot raikkaan hapekkaalla meri-ilmalla. Harmi, että sää oli niin sumuinen, maiseman kuvaaminen ei innostanut. Jalkahoidon elvyttämät kenkkukoipeni hekumoivat nyt heleän punaisin varpaankynsin. Ruoka oli hyvää, tottakai ja muutama suhdetta elvyttävä keskustelukin onnistuttiin käymään aterioiden lomassa, vaikkei sitä oltu suunniteltu mitenkään. Menomatkalla abc:n kirjapörssistä napatun pokkarin tarina osoittautui kiehtovaksi ja ui uniinkin. Kotiin lähtiessä kurvasimme vielä kaupungille. Kuten arvata saattoi, Naantali on tähän aikaan vuodesta arki-iltapäivisin lähes autio. Sinne pysähtymättä jatkoimme kohti moottoriväylää ja kotia. 

Kotona muistojen kaapin raivausprojekti on puolivälissä. Hiljalleen se edistyy, kummemmin stressaamatta. Katselen albumien kuvia lapsuudestani ja nuoruudestani, mietin, säilytänkö niitä vielä. Ihmettelen, miten paljon erilaista elämää matkoineen, perhejuhlineen ja arkisine välähdyksineen 43:een yhteiseen vuoteemme mahtuu. Oi, miten nuoriakin me on joskus oltu! Albumeja ei tule lisää, viime vuosien kuvat ovat koneella. Tuskin niitäkään kukaan jälkeemme katselee. Paljon katoaa muistoja ja hiljaista sukuhistoriaa sukupolvien myötä. Niin se on ja hyvä niin.

Eilen oli kirkkopyhäni. Istahdin Maisan viereen, ehdimme vaihtaa ajatuksia ennen alkua. Paikalla oli yksi rippikouluryhmä, jonka isoset osallistuivat messun toimitukseen. Alasalissa ystävänpäiväkahveilla oli oikein kotoisa tunnelma ja kansainvälistä väkeäkin. Ajattelin, että nämä ihmiset ovat sosiaalinen yhteisöni, johon olen kiintynyt ja tunnen aidosti kuuluvani. En ole koditon.

Arkiviikko alkaa allasterapialla. Teen kuuliaisesti Marikan suunnitteleman ohjelman. Se tuntuu helpolta altaan 30 asteisessa vedessä. Kipurajaa ei saa ylittää. Saan kuvaohjelman mukaan ja vinkin, miten käden rajoitetullakin liikeradalla onnistuu uiminen nyt kun jalkojen potkuvoima on täysillä käytössä. Kylpyläreissu odottaa.

Muru pieni on flunssassa. Esikoinen soitti ja kertoi jäävänsä kotiin. Hänelle se merkitsee oppilaiden soittotuntien uudelleen järjestelyä, Vaarille ja Mummelille vapaata iltaa. Seuraavalla viikolla lapsiperhe on hiihtolomalla. Ikävä täällä alkaa näivertää, selvähän se.

Tilasin tällä kertaa fysioterapeutin ajan terveyskeskuksesta. Ajan varaaminen puhelimella oli vaiheikas ja harmittavainen operaatio, kuten täällä aina. Itse tapaaminen Marika-terapeutin kanssa oli oikein mukava. Hän tutki liikeradat, etsi kipupaikat ja mittasi puristusvoiman. Tunsin olevani ammattilaisen käsissä. Sain viiden kuntoutusliikkeen video-ohjeet sähköpostiini.

Kahden päivän päästä olin sovitusti lämminvesialtaalla yksityisharjoittelussa ja myöhemmin voin liittyä allasryhmään, jos vesikuntoutus tuntuu sopivan. Ideana kuivaharjoittelussa on käyttää hyvin toimivaa kättä liikerajoitteissa apuna ja vesialtaalla veden vastus lisää liikkeen tehoa. Huomaan rintalihasten ja yläselän lihasten reagoivan terapiaohjelmaan, vaikka liikkeet tuntuvat helpoilta. Ehkä tulevalla kylpyläreissulla rantaudun allasosastollekin siellä. Pahin pulma on, miten saada yhdellä kädellä kiskottua uimapuku suihkun jälkeen ylös. Kokeilkaapas!

Leidien joululoma vähän venähti; tämän vuoden ensimmäinen näyttelykäynti ja ystävälounas tapahtui vasta helmikuun kolmantena. Pääsin käyttämään joululahjaksi saatua museokorttia. Jussi Heikkilän  näyttely Taidehallissa inspiroi meistä jokaista omalla tavallaan. Ihastuin taiteilijan persoonan rikkaudesta ja moniulotteisuudesta! Lintu-installaatiot hykerryttivät, hätkähdyttivät ja jättivät jälkiä mielen pintaa syvemmälle. Pelkästään 16-osainen Maailman Linnut -kirjasarja oli vaikuttava. Siitä voi vain aavistaa, miten loputon pelkästään lintujen maailman yksityiskohtien rikkaus taiteen aiheena voi olla. Vinkki: sinne!