Oi uuden aamun ihanuutta: yöllä on satanut lunta! Pikkupiha on puhtaan valkeana, ja isolla pihalla Toinen oli kolannut jo ennen kuin edes heräsin.  Mieli on virkeämpi, sillä yöuni katkesi nyt vain kerran. Eilen olin ortopedin vastaanotolla ja sain sekä kahta lääkettä kenkkukoiven särkyyn että myös lähetteen fysiatrian poliklinikalle kivun syyn tutkimiseksi. – Miksi on näin, ihmettelen, että on aina lopulta mentävä yksityiselle lääkäriasemalle, että saisi oikeasti apua?

PS  Kuulin radiosta mielenkiintoisen keskustelun pahuudesta. Kirjailija, filosofi Torsti Lehtinen ja oikeuspsykiatri Allan Seppänen keskustelivat. Toimittaja oli ’Inhimillisestä tekijästä’ tuttu Sari Valto.

Joulukukista ensimmäiset ovat jo luovuttamassa hehkeyttään. Huikea amaryllis tarjosi parhaimmillaan kahdeksaa lumivalkeaa kukkaa yhtä aikaa. Joulukuun aamuissa on ollut liikaa vedenharmaita, päivät sammuneet hämärään kovin varhain. Vuosi on ollut pitkä. Miksi tuntuukin siltä, vaikka samat 365 päivää ja yötä siinä on ollut. Vuodenajat liukuvat toisiinsa täällä, ei ollut selkeää talvea kuin muutama tammi-helmikuun viikko, ei ollut kesäkään parhaimmillaan.

Vuodessa oli kohokohtansa: omat tasavuosipäivät, Kuopuksen kihlaus keväällä, Esikoisen kymmenvuotishääpäivä ja meidän Irlannin matka. Vahvoja ilon saarekkeita ovat olleet kevään ja syksyn maanantai-illat lasten kanssa ja kesän yökyläpäivät. Yhteys ystäviin ja läheisiin elää, siitä olen onnellinen. Arjessa on ollut riittävästi hyvää oloa ja onnen hetkiä. Pienet elonmurheet tulevat ja menevät. Maailmankokoiset huolet ovat alituisia, niitä voi kukin murehtia määränsä kerrallaan. Mietin, voiko todella mennä kokonainen ihmiselämä niin, ettei ole yhtään rauhan vuotta maailmassa? Jos ei oma kansa ole sodan silmässä, joku aina on.    

Niistä elonmurheista: kenkkukoipi on pahana taas. Toisinaan kipu viiltää yön viipaleiksi, joista koetan koota levon. Harvat edes välttävästi nukutut yöt tuntuvat lahjalta. Uusi vuosi alkaa ortopedin konsultaatiolla, ei tämä kotikonsteilla ja systeemin omalääkärin hyminällä tästä tokene.

PS  Marras-joulukuun pimeitä iltoja hauskuutti kolmen kauden verran Netflixin mainio tanskalaisope Rita.    

Siksikö, kun ei maassa ollut lunta, piti kotona olla valkeita joulukukkia ja kuusessa kimaltavia hiutaleita. Yhdenkin miinusasteen sää tuntuu ihanan raikkaalta vesisateen jälkeen, ja ohuenohut lumiharso on taas valostanut pihan ja kadut. Vuosi on loppumaisillaan. Ajattelen muureja ja piikkilanka-aitoja, joita on pystytetty rajoille tänä vuonna. Ajattelen maailman isoja murheita ja omia pieniä, mutta en jää suremaan. Haluan vaalia rakkauden, rauhan ja ilon mahdollisuutta.

Yöllä satanut ohut lumi kimaltelee auringossa. Pakkaslukemat olivat aamulla kymmenen tietämissä.  

Lapsosilla oli ollut sairastelua emmekä olleet nähneet pariin viikkoon. Oli suloista tavata taas. Rip niisteli nenäänsä eikä Murulle vieläkään ruoka entiseen malliin maistunut (paitsi tietysti herkut!). Tutut kuviot sisälsi maanantai-iltamme:  laulua, soittoa, ateriajutustelut, puoli tuntia tuhannen palan palapelin kokoamista yhdessä,  iltatoimet ja lopuksi Karhuherra Paddingtonin seikkailuja. Sen verran kaikki ihana touhuilu sitten tuntui, että torkahdin kotona iltauutisten ääreen.

Tänään Toinen on flunssainen ja jäimme suosiolla pois luennolta, jonne muuten olisimme menneet. Saattaa olla, että huominenkin ohjelma jää väliin. Parasta ottaa rauhallisesti.

Ihanaa, että olet siellä, vaikka enhän minä sitä tiedä, kun kommenttiloota oli tietämättäni mennyt talviunille rakkaan blogineuvojani viimeisimmän säädön jälkeen. Asia on jo korjattu. Talviuniepisodista oli hyötyäkin: normaali kasa kaikenmaailman robottien lähettämää roskapostia kuivui saman tien. Annikille ja Merillekin kiitos, että otitte puheeksi. Nyt loota toimii, olen itse testannut. (Yksityiskohtainen toimintaohje, jos sellaista kaipaat, on maanantain kommenttilaatikossa.)  – Vuorovaikutus on mannaa!

Voihan tätä voivotellakin, onhan se kurjaa, kun kolmatta päivää sataa vettä eikä taannoisesta lumipeitosta ole jäljellä häivääkään.
Parempi kumminkin sytytellä oransseja kynttilöitä, tuikata tuli piisiin tai takkaan tai ripustaa nyt ne ledit. Turha odotella jouluviikolle asti, sittenhän voi – jos onnistaa – etelässäkin taas olla lumivalot.

Itse meinaan sammuttaa sauvalenkistä muistuttelevan omantunnon piippauksen; kun kerran sataa niin satakoon. Minä käärin siskon neulomat villasukat jalkaan, tartun kiinnostavaan kirjaan (nyt se on Hannu Väisäsen Elohopea) tai kaivan netflixistä The Crownin. Voisi vaikka paistaa ekat piparit ja juoda illalla glögit, mikä ettei. Ikkunalla pitää olla kukkiva kukka ja pöydällä palaa oranssi kynttilä. Kyllä se siitä jouluksi muuttuu.

Sitä saadaan mitä halutaan ja mitä ansaitaan. Selittäjien ja ennustajien lauma mylvii mediassa. Oikein arvanneet huutavat kuorossa: minä tiesin, minä tiesin! Ja toisaalla: Miten tämä on mahdollista?
Mikä tahansa on mahdollista mennä rikki tässä ajassa – mutta ei amerikkalaisnaisten lasikatto.

Tärkeimpiä asioita maailmassa eivät ole ne, joista eniten kohkataan. Marraskuuta kiihdyttävät monen mielessä lähestyvä joulu ja sosiaaliset riennot. Meillä marraskuu on hiljaista aikaa. Pihaan on valahtanut ohut lumilakana. Puut kantavat puuteria oksillaan. Pilvien raosta siilautuu kaupunkiin kalpeaa valoa. Pyryt ovat pyrynneet muualla. Tässä ja näin on hyvä.

Fuksia amppelissaan on viimein antautunut kylmälle ja korjataan pois. Toisella puolella taloa kukat ikkunoilla eivät ole vielä luovuttaneet. Näin sitkeitä yksilöitä en ole ennen nähnytkään.  

Pitkään tulollaan ollut lähikauppa avasi viimein ovensa kotikadulla. Kävimme katsomassa valikoimat. Hyvältä näytti. Mutta niinhän se on, että viikon lopulla ajetaan keskustan ison marketin valikoimien runsauteen ja lähikaupasta haetaan vain satunnaisesti viikolla semmoista, mikä on unohtunut tai loppunut kesken. Kun tulimme ulos 14 euron ostoksien kanssa, totesin, että meidän ostoksilla tämä kauppa ei kauan pystyssä pysyisi. Ketjujen etu kuluttajalle on kuitenkin siinä, että isot kaupat pitävät pieniä pystyssä heikommallakin katteella.

Eläkeläisen vapaapäivä on se, kun ei ole ennalta sovittua ohjelmaa, viikottaismenoa tai isompaa kotityötä. Voitte uskoa, että osaan nauttia siitä. Venyttelen aamuteen ja lehtien parissa, tassuttelen kiireettömästi huoneissa. Iltapäivällä voi ottaa nokoset tai käydä lenkillä, jos viitsii. Pyykkikone hoitaa tehtävänsä aamupäivällä, tiskikone illalla. Mikäs on ihmisen ollessa.

Olen ihmetyksen vallassa seurannut uutisointia maailman mahtavimman liittovaltion, USA:n  presidentinvaaleja edeltävästä spektaakkelista. Aluksi kaikki tuntui vitsiltä. Sitten kun kahden puolueen ehdokkaat oli saatu valittua, olin kyllä tyrmistynyt. Olin nimittäin vuosia sitten katsonut ohjelmaa Diili. Tässä vaiheessa, kun vaalit ovat vielä edessä päin, voi jo sanoa, että vastaavaa vaalitaistelua ei liene nähty länsimaisessa sivistysvaltiossa. Tiedetty on, että kulissien takana ammutaan kovilla panoksilla, mutta että kaikki paskanheitto on nyt näin julkeaa, paljasta ja raadollista, se on uutta. Julkistaessaan kaiken sellaisenaan mediakin on lähtenyt tielle, jolta ei ole paluuta. This is America! and it’s everywhere!

Ammatti-ihmisen näkökulmasta on syytä kysyä eikö kukaan rohkene sanoa, että republikaanien keisariehdokkaalla ei ole vaatteita? Eihän ehdokas puheistaan päätellen vaikuta mieleltään terveeltä ihmiseltä. Hillary ei ole pulmunen hänkään, mutta tuntuu sentään normaalijärkiseltä ja tasapainoiselta ihmiseltä. Johtaako tulevaisuuden kauhuskenaariossa maailman mahtimaita idässä sekä lännessä patologisesti valehteleva narsisti?  

Perjantain stilleri yllätti. Se yliriehakas vahingonilo, jonka pontimena oli norjalaisen hiihtoikonin steroidikäry. Saman tien veisteltiin hilpeää vitsiä norjalaisiin hiihtäjiin kulovalkean tavoin levinneestä astmasta (Uutisvuoto). Vahingonilon taustalla oli tietysti vuosia jatkunut Norjan hiihtoeliitin omahyväinen pilkka muinoin dopingkohun kourissa kärvistellyttä Suomen hiihtoliittoa ja kärynneitä hiihtäjiä kohtaan. Monen mielestä Norja sai nyt mitä ansaitsikin.

Voi toki suhtautua myös myötätunnolla Theresen vuolaisiin kyyneliin käryn tultua julkisuuteen. Onhan se yksityinen tragedia. Selitysten uskottavuuteen on mahdoton ottaa kantaa, mutta kauhistus ainakin oli vilpitön. Voi myös hiljaa ihmetellä, miksi norjalaiskohu ei herätä maailman antidopingtoimikunnissa mitään reaktiota. Kilpailukieltoja jaellaan ilmeisen kerkeästi venäläisille ja jamaikalaisille, mutta Norjaa koskeva haudanhiljaisuus nostaa kyllä kysymyksiä. 

Vahingoniloa en suostu tuntemaan, mutta kyyniseksi vetää. Taitaa olla niin, että puhdasta urheilijaa ei palkintopalleilta löydy, on vain niitä, jotka eivät vielä ole jääneet kiinni dopingista.