Olen ihmetyksen vallassa seurannut uutisointia maailman mahtavimman liittovaltion, USA:n  presidentinvaaleja edeltävästä spektaakkelista. Aluksi kaikki tuntui vitsiltä. Sitten kun kahden puolueen ehdokkaat oli saatu valittua, olin kyllä tyrmistynyt. Olin nimittäin vuosia sitten katsonut ohjelmaa Diili. Tässä vaiheessa, kun vaalit ovat vielä edessä päin, voi jo sanoa, että vastaavaa vaalitaistelua ei liene nähty länsimaisessa sivistysvaltiossa. Tiedetty on, että kulissien takana ammutaan kovilla panoksilla, mutta että kaikki paskanheitto on nyt näin julkeaa, paljasta ja raadollista, se on uutta. Julkistaessaan kaiken sellaisenaan mediakin on lähtenyt tielle, jolta ei ole paluuta. This is America! and it’s everywhere!

Ammatti-ihmisen näkökulmasta on syytä kysyä eikö kukaan rohkene sanoa, että republikaanien keisariehdokkaalla ei ole vaatteita? Eihän ehdokas puheistaan päätellen vaikuta mieleltään terveeltä ihmiseltä. Hillary ei ole pulmunen hänkään, mutta tuntuu sentään normaalijärkiseltä ja tasapainoiselta ihmiseltä. Johtaako tulevaisuuden kauhuskenaariossa maailman mahtimaita idässä sekä lännessä patologisesti valehteleva narsisti?  

Perjantain stilleri yllätti. Se yliriehakas vahingonilo, jonka pontimena oli norjalaisen hiihtoikonin steroidikäry. Saman tien veisteltiin hilpeää vitsiä norjalaisiin hiihtäjiin kulovalkean tavoin levinneestä astmasta (Uutisvuoto). Vahingonilon taustalla oli tietysti vuosia jatkunut Norjan hiihtoeliitin omahyväinen pilkka muinoin dopingkohun kourissa kärvistellyttä Suomen hiihtoliittoa ja kärynneitä hiihtäjiä kohtaan. Monen mielestä Norja sai nyt mitä ansaitsikin.

Voi toki suhtautua myös myötätunnolla Theresen vuolaisiin kyyneliin käryn tultua julkisuuteen. Onhan se yksityinen tragedia. Selitysten uskottavuuteen on mahdoton ottaa kantaa, mutta kauhistus ainakin oli vilpitön. Voi myös hiljaa ihmetellä, miksi norjalaiskohu ei herätä maailman antidopingtoimikunnissa mitään reaktiota. Kilpailukieltoja jaellaan ilmeisen kerkeästi venäläisille ja jamaikalaisille, mutta Norjaa koskeva haudanhiljaisuus nostaa kyllä kysymyksiä. 

Vahingoniloa en suostu tuntemaan, mutta kyyniseksi vetää. Taitaa olla niin, että puhdasta urheilijaa ei palkintopalleilta löydy, on vain niitä, jotka eivät vielä ole jääneet kiinni dopingista.

Kiitän mediaa siitä, että se ei ole suostunut hurrikaanien ja maanjäristysuhkien syksynä siirtämään Aleppon rauniokasojen ja inhimillisesti kestämättömän hädän kuvastoa pois ulottuviltamme – ei, vaikka Jemen ja Mosul ja Venezuelakin. Nyt on pidettävä tietoisuutta korkealla, sillä se luo painetta tahoille, joilla on pieni mahdollisuus vaikuttaa maailman asioihin suuressa mittakaavassa.

Tappaminen ei maailmassa lopu, ei ole rikkoutumatonta rauhaa eikä paratiisia enää koskaan. Sovinnon yrityksiä on silti jatkettava, toivon liekkiä pidettävä yllä. On uskottava, että jonakin päivänä murhaajat tuomitaan ja uhrit saavat oikeutta.

Talitiainen on käynyt tänään kolmesti ikkunani takana. Heti aamulla se koputteli ikkunaan, kurkisteli säleiden raosta sisälle. Keskipäivällä se tuli kolmannen huoneen ikkunalle, kun olin nettisivulla, hypähteli siinä ja katseli sisään. Juttelin sille rauhallisesti, eihän se tietenkään kuullut lasin läpi, mutta ei lentänyt heti poiskaan. Mietin pitkin päivää, mitä se halusi kertoa, keneltä tuoda terveisiä.

Olimme yhdessä kaupassa, kuten tavallista perjantaisin. Kauppaamme on uudistettu ja laajennettu elokuusta lähtien. On ollut mielenkiintoista, kun joka viikko tutut tavarat löytyvät eri paikasta tai eivät löydy kysymättä. Se käy pienestä seikkailusta. Tänään sain kassalta kuitin, joka oli täysin blanco. Kassaparalla oli tietysti kymmenen ihmistä jonossa. Erinäisten selvittelyjen jälkeen saimme toimiston koneelta kuitin A4-kopiona, ja kassan kuittiaparaatti laitettiin raiteilleen.

Sitten parkkihallissa viereisen auton haltija jähmettyi neuvottomaksi ja huokaili: mihin ihmeeseen autonavaimeni ovat joutuneet. Osallistuin hänen huoleensa ja kehoitin katsomaan rauhassa vielä kerran kaikki taskut ja laukun sisällön. Ei löytynyt. Kerroin, että minua on joskus auttanut avaimia etsiessä, kun palaan hetkeen, jolloin viimeksi pidin niitä kädessä ja mietin missä kuljin sen jälkeen. Hän alkoi epäillä pudottaneensa ne ottaessaan kärryavaimen taskusta ylhäällä ostoskärryjen luona. Keskustelimme vielä siitä, mitä hän tekee, jos niitä ei löydy kaupasta tai infosta. (Avaimen löytymiset yleensä kuulutetaan, mutta remontin keskellä kuulutus saattoi olla suljettukin.) – Kurja tilanne, joka voi sattua kelle vain, jos niikseen on. Toivotin onnea matkaan.

Joskus on vain todettava: tää nyt on niitä päiviä, kun sattuu ja tapahtuu.

Senioritanssi on osoittautunut erinomaiseksi aivovoimisteluksi. Miten itsestään selvänä ihminen pitääkään vasenta ja oikeaa tai myötä- ja vastapäivää arkikuvioissaan – annas olla, kun niihin yhdistetään vaihtoaskelia, erilaisia käännöksiä, taputuksia, jalanheilautuksia, käsikynkkäpyörähdyksiä ja parinvaihtoja. Kyllä väliin niin nauruksi pistää että. Eikä se mitään, jos ei vielä mene ihan oikein, aina joku osaa ja vetää mukaan.

Senioritanssi on hauskaa siksikin, kun siitä puuttuvat oheiskuviot, kilpailu, flirttailut ja tyrkkyyt, klähmijät ja humalassa toikkaroijat.  Senioritanssissa yhdistyy rytmiliikunnan ilo sosiaaliseen tasavertaisuuteen: isossa piirissä kasvokkain, käsi toisen ihmisen kädessä.

Olen pöyhinyt papereita, joita on jäänyt hyllyyn puolen tusinan kansion tai mapin verran. Siellä on työ- ja kurssitodistuksia, muutama hakemusjäljennös jatko-opintoihin ja työpaikkaan sekä virkaan liittyvät erilaiset  päätökset. Mihin näitä tarvitsen? Olen ollut eläkkeellä kymmenen vuotta, työelämästä on muistot jäljellä – ja nämä dokumentit.

Löytyy useita kansioita kirjoittamiseen liittyvien kurssien opintomateriaalia ja tehtäviä, jopa lukioaikaiset esseetkin. Olen näköjään halunnut seurata miten kirjoittamiseni muuttuu vuosien myötä. Onhan se muuttunut. Kun se on todettu, se on todettu. Todisteet voi käyttää jo takkapuiden sytykkeeksi.

Päiväkirjojani kunnioitan vielä niin paljon, että annan niiden olla. Jääkööt Esikoiselle ja Kuopukselle, kun olen mennyt. Saavat lukea, jos heitä kiinnostaa, mitä muuta olin kuin heidän tuntemansa äiti. Heidän lähdettyään omaan elämäänsä, vanheneva äiti on jatkanut privaattia elämäänsä.  

Kansallismuseon Renesanssinäyttelyssä kävi eilen paljon väkeä ja muiden muassa myös kolme Leidiä. Olimme ensimmäistä kertaa koolla sitten toukokuun. Lipusta maksoin Museokortilla vain 5 euroa, muuten näyttelyn hinta on 11,00. Kuljeskelimme renesanssitaiteen osaston omaan tahtiin, mikä tarkoitti käytännössä sitä, että minä juutuin alkuhuoneissa tämän tästä taulun eteen meditoimaan ihmeen ihania värejä ja taidokasta sommittelua. Aikansa vallasväestä kertovat muotokuvatkin toki olivat hienoja, mutta eivät samalla tavalla pysäyttäneet äärelleen kuin alkuosan ikoniset taulut. Oli myös mielenkiintoista tutkia uusitun myymälän tarjontaa näyttelyn jälkeen. Voin lämpimästi suositella kahvilaakin, sen lounaspöydässä (10 eur) tarjottiin erittäin maukkaita kaalikääryleitä aidon perunamuussin ja tuoreiden puolukoiden kera. Salaattipöytä oli harvinaisen monipuolinen ja jälkiruuaksi sai tietysti kahvia. 

Asema-aukiolla pysähdyimme toviksi kukin ja kynttilöin merkitylle mielenosoituksen uhrin muistopaikalle. Tässä tapauksessa väkivallan uhrin surullinen ja valitettava kuolema tuotti hyvää: ihmiset joutuvat ottamaan kantaa ääriliikkeiden toimintaan ja siihen liittyvään väkivaltaan – tiedostamaan ja tunnistamaan piilevän vihan.

Sunnuntain Arto Nybergin haastatteluohjelmassa oli kuultavana Jare Tiihonen, joka myös tunnetaan rap-artisti Cheekinä. Hän on kirjoituttanut kirjan tähänastisesta elämästään ja kertoo siinä mm. kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstään. Tämä paljastuskirjojen buumi on paisumassa ihan sfääreihin. Niitä kirjoitetaan, koska niitä ostetaan ja niitä ostetaan samasta syystä kuin iltapäivälehtiä. Varsinkin menestyneiden ihmisten elämän nurja puoli tuntuu kiinnostavan. Jaren tapauksessa myös media on osoittautunut kaksisuuntaiseksi: otsikoissa huudellaan, miten ihailtu ja inhottu artisti Cheek onkaan.

Olen joskus miettinyt, miten vahvan artistikuvan luoneet ihmiset kestävät julkishahmonsa esittämistä vuodesta toiseen. Tuleeko jonain sumuisena aamuna mieleen, kun spotit ovat sammuneet ja kohu vaiennut, kuka oikeastaan olen tai alun perin olin. Jarelle on tullut mieleen, ja tiedostus on vienyt pohtimaan asiaa ammattiauttajan kanssa. Häntä on neuvottu eriyttämään julkispersoonansa ja keskittymään itseen. Kuten Jarelle, monelle muullekin tie ehjempään ja todempaan minäkuvaan käy masennuksen kautta. Siinä mielessä depressio on hengenpelastaja.

Mitähän ajastamme kertoo tämä erilaisten idolien perässä haahuilu? Kuka sen feikkipersoonan oikeastaan rakentaa, aritisti itse vai fanien lauma? Mitä faneille tapahtuu, kun idoli sortuu?

Aamu oli ihmeen valoisa, kävelin tyytyväisenä terveyskeskukselta kotiin metsikön kautta. Kotikadun reunalta löytyi myöhäisiä kurjenkelloja. Syksy tuoksui. Koska olin tk-aulassa jo kahdeksalta, pääsin nopeasti sisälle. Odotusta kesti noin 15 minuuttia ja sydänfilmeineen ja kahviossa nautittuine tuoremehuineen koko juttu vei vain puolisen tuntia. Tämä oli kyllä ennätyskeikka Systeemin rattaissa.
Myöhemmin päivä on pilvistynyt, sadeviikot ovat tulossa, kuten ennustettu on. Tuuli tanssittaa koivun ja vaahteran lehtiä, ja me lähdemme senioritanssaamaan.

Tänään kuulimme viimein varmistuksen, että ostaja perääntyy kaupasta. Taloyhtiön vuosien takaisella yhtiöjärjestyksen muutoksella vastuu kosteusremonteista on huoneiston haltijalla. Toisin sanoen me haetaan remonttilainaa ja maksetaan kaikki. Elämä hankaloituu remontin ajaksi, tiedetään, mutta on selvitty ennenkin.

Asiaintilan varmistuttua piiloon paenneet pikku tontut ovat huokaisseet helpotuksesta ja palanneet paikoilleen. Lasten ja isovanhempien valokuvat ovat taas hellästi katseltavina. Liikuskelemme tutuissa huoneissa kuin kotonamme. Sytyttelen kynttilöitä ja takkatulta pimeneviin iltoihin. Elämä jatkuu.