Oli sovittu, että tulemme yhdessä puolen päivän tietämissä tädin luo, ja meillä olisi asiaa. Suureksi yllätykseksemme täti oli puuhaamassa kahvia, oli jo käynyt lähikaupasta tuoreet viineritkin. Aloitimme siis kahvijutteluilla.

Varsinainen asiamme oli hoitotahdon kirjaaminen. Puhuttiin, että siitä olisi apua siinä tilanteessa, jos tarvittaisiin lääkäriä tai sairaalaa hoitoasioissa.  Kävimme Muistiliiton sivuilta tulostetun hoitotahtonivaskan läpi ja rastitimme oikealta ja hyvältä tuntuvat vaihtoehdot. Muutama sanallinen toivekin kirjattiin. Paperit jäivät tädille, että hän voi palata niihin omassa rauhassaan, tehdä tarvittaessa muutoksiakin ennen myöhempää allekirjoitusta.

Samassa yhteydessä kysyimme ne muutamat kuolemaan liittyvät kysymykset, jotka jokaisen on syytä selvittää lähiomaisten tueksi hyvissä ajoin. Mihin toivoo tulevansa haudatuksi, ketä toivoo siunaamaan ja ketä haluaa saattamaan. Täti totesi oma-aloitteisesti, että hänelle on sama haudataanko hänet arkussa vai uurnassa.

Yllätyimme, miten asiallisesti täti kävi kanssamme kaiken läpi, miten selkeät hänen tahdonilmaisunsa olivat. Ja sekin tavallaan yllätti, miten paljon kaikki tämä huojensi meitä lähiomaisina. Nyt tiedämme, miten täti haluaa viimeiset aikansa elää, miten kuolla. Niin tapahtukoon. 

Meillä oli tilaisuus hyvän mielen kierrätykseen eilen illalla. Kuopus halusi viedä rakkaansa viiden ruokalajin illalliselle tiettyyn ruokapaikkaan ja lupasimme tulla Pikkufriidun seuraksi siksi aikaa. Vaaksaa vaille neljän kuukauden ikäinen on jo kehittänyt päiviinsä oman rytmin, mutta koska tässä vaiheessa symbioosi äidin ja vauvan välillä on vielä vahva, äidin päivittäisen ohjelman muutokset heijastuvat vauvan olemisessa herkästi. Eikä vain vauvan.

Aamupäiväunet olivat jääneet lyhyiksi, Pikkufriidu oli sitä mieltä, että jotain on tekeillä. Hän otti illansuussa kuitenkin Mummelin ja Vaarin vastaan aurinkohymyllään kuten ennenkin. Saimme hyvät ohjeet ja äidin tarjoaman maitoaterian korvaava pullo oli valmiina. Isä tuli työstä, vaihtoi paidan, ja pari lähti hissun kissun. Pikkufriidu jäi hyväntuulisena juttelemaan omalla kielellään ja meillä oli oikein rattoisaa.

Silmien hieronta on varma merkki, että väsy alkaa yllättää. Pakkasimme vauvan lämpimästi koppaansa ja kopan parvekkeelle hälyttimineen. Hetken heijausta, ja unipolku löytyi samantien. Veikkailimme, miten kauan äiti malttaa aterioida ennen kuin puhelin pirahtaa. Osuin aika oikeaan arveluissani, reilun parin tunnin päästä kilahti viesti: miten menee? – Kaikki hyvin, vauva nukkuu. Herättyään vauva särpi puolet pulloannoksestaan. Sitten taas höpöteltiin ja lauleskeltiin.

Vaipanvaihto vielä meni tyytyväisenä, mutta yöpuvun pukeminen herätti Pikkufriidussa levottomuutta, – äi, äi, hän kommentoi ja Mummelin yritys laulaa nukkumattilaulua päätyi protestiin, ei kuulostanut samalta kuin äidin laulama, arvatenkin. Onneksi Vaari sai soiton, että ollaan asemalla ja kohta kotona. Viimeinen vartti meni itkuitta sillä systeemillä, että Mummeli hyräili ja käveli huoneissa vauva sylissä ja Vaari perässä soittorasiaa soitellen. Kun illastajat kuoriutuivat ulkovaatteistaan ja vauva pääsi äidin syliin, oli jo kyyneleet äidinkin silmissä. – Ensimmäinen koko illan eroikävä on koettu.

Talvella murheita muisteta ei,
talvella paljon on lunta,
muistoja kauniita katsellaan,
riemuja vanhoja riemuitaan,
nähdähän kesästä unta.     (Eino Leino)

Kysypä tutulta tai tuntemattomalta mikä on hänen lempivuodenaikansa. Aika monesta suusta tulee heti: kevät tai kesä. Syysfaneja on vähemmän, kuuluinpa niihin itsekin pitkän aikaa. Mitä onkaan tapahtunut, kun nykyään vain toteaa, että paras vuodenaika on aina se, mikä on meneillään?

Ainakin se on tapahtunut, että kokemusta on karttunut. Tietää, että keväässäkin on rumat hetkensä, kun talvi väistyy, mutta vielä ei näy lehtiä, kukkia tai tunnu lämmin kevättuuli. Tietää, että kesä voi olla helvetillisen kuuma tai kertakaikkiaan sateinen ja kylmä. On nähnyt pilvimattojen peittämiä syksyjä, joissa pimeys koettelee ihmisen elämäniloa. On sinnitellyt läpi monen monta talvea, joita ei oikeastaan ollutkaan, ei muuta kuin kylmää, märkää ja pimeää.

Ja sitten on tässä tämä oikea talvi – ihana puhtaan lumen paljous – myös etelässä asuville. Tulee raikkaita, häikäisevän kirkkaita pakkaspäiviä, jotka suorastaan tempaavat ihmisen ladulle ja laskettelemaan. Tällaisina päivinä kevättä ei haikailla, kesää ei jännitetä eikä syyspimeän ajatukset vielä ahdista. On kylmää, raikasta ja lumen valo täyttää ihmisen sielun ja koko maailman.

Ihmettelen, miksi osa ihmisistä on kaiken aikaa raivoissaan. Liikenneraivoa näkee harva se kerta, kun on moottoritien päällä matkalla jonnekin. Jos ajat tasaista vauhtia suunnilleen rajoitusten mukaan ja eteesi alkaa muodostua turvallinen ajoväli, silmänräpäyksessä siihen kaasuttaa joku ja läväyttää tietysti jarruvalot silmillesi. Kaista rynkkyyntyy, ja kaikkien meno hidastuu. Poukkoilijankaan meno ei edisty kovin kummoisesti.

Taannoin haimme pojantytärtä koulun ip-kerhosta. Muuan isä istui autossa koulun pihalla, mutta nousi siitä puhkumaan, miten hänen kulkuaan olivat viivyttäneet kehätiellä ’neljää kymppiä’ ajaneet ’taukit’ – oli näet pyry. Kun asia ei liittynyt meihin mitenkään, totesin vain viileästi: voi sentään. Mies tuskin tajusi mitä itse asiassa voivottelin, niin tohkeissaan oli vieläkin.

Nyt on uutisoitu pääkaupunkiseudun ulkoilualueilla esiintyvästä laturaivosta. Ilmeisesti on kysymys samasta asiasta kuin liikenteessä. Aina on joku hidas tien tukkeena, kun himohiihtäjä etenee kuntolatua ’pois alta risut ja männynkävyt’ -mentaliteetilla.

Keskisormi pystyssä ja naama raivonpunaisena kulkeva kertoo näin olevansa omasta mielestään muita tärkeämpi. Raivon osoittaminen toimii lauhdukkeena asianomaiselle itselleen, kunnes kohdalle osuu toinen samanlainen kukkulan kuningas. Sitten tuleekin jo pahaa jälkeä.

Aikuinen mänty on kaunis puu. Runsaasti tummaa vihreää ja punertavaa ruskeaa, suoraselkäinen ja vahvaoksainen. Ja nyt juuri huurteen ja lumen hunnuttama.

Lapsuuskotini päädyssä kasvoi vanha, vahvarunkoinen ja ryhmyoksainen mänty, jota siellä sanottiin petäjäksi. Puu kopsautti joskus tuulisella säällä oksallaan yläkerran huoneeni ikkunaan. Se hallitsi talvella näkymää istuessani ikkunan ääressä kirjoittelemassa. Vasta keväällä koivikon heleän vihreä tausta voitti maisemassani pääosan.

Minulle ei ole koskaan selvinnyt milloin männystä tulee petäjä. Ehkä se on senkaltainen arvoitus kuin ikääntyvän muuttuminen vanhaksi.

Tänään leidiporukkamme suunnisti ottamaan haltuun omat fiilikset ja kokemukset mediassa paljon esillä olleesta stadin uusimmasta tapaamisfoorumista. Asemalta päin tullessa talo on aivan eri näköinen kuin kansalaistorilta. Puuarkkitehtuuri, talon eläväiset kulmat, portaikot ja tasot loivat heti lämpimän vastaanoton fiiliksen. Jännittävällä pointillisella pinnoitteella käsitellyt valtavat ikkunat, joista auringon valo siroaa hurmaavasti vaaleille sisäpinnoille, antoivat myös erilaisiin ympäristönäkymiin oman mielenkiintoisen mausteensa.

Talon kolmessa kerroksessa oli kussakin ihan oma ilme ja tunnelma. Mielenkiintoisinta oli toisen kerroksen työtiloissa, joissa oli mm. opiskelijoita tutustumassa mm. 3D-tulostimiin, joiden käyttöä esiteltiin. Oli myös muita erilaisia masiinoita, joiden käyttöön tarvitaan opastajaa.  Joku istui ompelemassa, kymmenet ihmiset työskentelivät internetpäätteillä ja pienissä lasistudioissa istui rauhallista opiskelu- ja työtilaa tarvitsevia.

Kolmas kerros oli kuin viihtyisä keidas. Keskustakirjaston hyllyissä oli todella runsaasti mielenkiintoista kirjallisuutta, mm. upeita luonto- ja arkkitehtuurikuvateoksia, joita ei pikkukaupunkimme kirjastossa näe. Valtava tila on jaettu erilaisiin alueisiin kahviloineen, lukuryhmineen ja kävelyalueineen. Lastentori on ilmeisen kotoisa paikka, jossa äidit ja isät pikkuisineen näkyivät viihtyvän. Vauvoja imetettiin, pienten kanssa luettiin kuvakirjoja.  Keskeltä laskeutui upea musta kierreportaikko, seinille kirjattuna keille kaikille paikka on ajateltu. Niitä lukiessa erilaiset, tavalliset, poikkeavat ja samanlaiset voivat tuntea olevansa tervetulleita. Hieno ajatus, jota kannattaa mietiskellä enemmänkin.

On vain niin tosi, että naisohjaaja tekee elokuvasta erilaisen kuin mies. Brittiohjaaja Sally Potter käsikirjoitti mustan satiirin kutsuista, joiden neljä pariskuntaa paljastuvat omituisin tavoin toisiinsa sidoksissa oleviksi. Mustavalkoinen kuvaus ja lyhyeksi leikattu (1t 10min) tarina vuodelta 2017 paljastaa ihmisistään sekä herkät että kyyniset puolet. Upeat näyttelijät tekevät rooleissaan loistavat tulkinnat. Alku ja loppu ovat erityisen hienot. Vaikka kamarielokuva (dialogiin perustuva, rajatussa tilassa tapahtuva) ei ole lempilajiani, Potter kykenee pitämään keskiluokan brittikarikatyyrihahmoillaan katsojan mielenkiinnon kutakuinkin hereillä, onnistuu jopa lopussa yllättämään. 

Keravan keskustan kupeessa on lastenpuisto, jota suojelee vanha jättikuusi. Kuusen iäksi on arveltu noin 200 vuotta, tarkkaa tietoa ei taida kellään olla. Me muutimme kaupunkiin neljäkymmentä vuotta sitten Helsingistä. Huomasin heti kohta tuon uljaan puun, joka on viereisiä 8-kerroksisia taloja huomattavasti korkeampi.  Kuusi on tiheäoksainen ja sopusuhtaiseksi kasvanut avaralla paikallaan. Runko on jykevä ja juuristo vahva. Onnekseen kuusi on korkeiden kerrostalojen ympäröimä, niin myrskytuulet eivät pääse pahasti uhkaamaan.

”Jos kielin voisi kertoa näkönsä vanhat puut…”

Mummon edellisyönä loppuun ahkeroima kirja piti palauttaa tänään kirjastoon. 50 senttiä sakkoa rapsahtaisi, jos päivänkin myöhästyisi. Nettiuusintakaan ei tule kyseeseen pikalainoissa meitin kirjastossa. Kirja reppuun, kamera, kännykkä sekä silmälasit messiin ja Mummo taipaleelle. Puolipäivässä mennään, Mummo on hyvällä tuulella ja askeleet rouskuvat reippaasti kevytväylää keskustaan. Poikakaveri on jäänyt valmistelemaan lounaaksi ajateltua bravuuriaan nimeltä ’sörsselsson’. (Halukkaat saavat reseptin Mummolta, jolle tuo tekele maistuu erinomaisesti – eikä vähiten siksi, että sen tekee Joku Muu.)

Puolivälissä kotoa kirjastoon askeltaa vastaan ent. työkaveri. Matka pysähtyy siihen, miten ei ole osuttukaan kohdakkain varmaan vuoteen, vaikka samassa kaupunginosassa asutaan. Siis kuulumisten vaihtoon. Ei ole Mummon tapana vilkuilla kelloon, kun tutun kanssa on juttu kesken, joten kuluu siinä tovi, ehkä toinenkin.  Perillä ei aikaa paljon mene, kun kotona on pino lainakirjoja odottamassa eikä lehtihuoneeseen poiketa.

Puolivälissä kirjastosta kotiin tulee jälleen pysähdys, ent. kollega siinä pyyhältää kauppaan pyöräkassi perässään. Ei ole hänenkään kanssaan pariin vuoteen kohdattu, kun hän on vielä työelämässä mukana. Paljon on tapahtunut kummallekin, päällimmäiset tunnot siinä vaihdetaan. Ja iloisin mielin jatkaa kumpikin siitä   suuntaansa. Mummolle tulee mieleen, että P.Kaveri on varmaan jo valmiin ruuan kanssa ihmetellyt, missä se nyt viipyy.

Mummo kiiruhtaa askeleitaan. Edellä kulkevaa ohittaessa tapahtuu yllättävää. Ykskaks Mummo on polvillaan kävelytiellä. – Hupsista keikkaa, sanoo Mummo maan tasalta, – olipas siinä liukas paikka. Ohitettava kääntyy katsomaan ja tulee kiskomaan Mummoa ylös. Mummo kiittelee, ja samassa soi puhelin.  – Mihin sie oot juuttunu, tiedustelee kotikokki, ruoka on ollu valmiina jo hyvän kotvasen. – Mie täällä jäähallin kohalla oon pitäny polvirukkouksia katujäällä, jotta jos tulisit hakemaan, vähän huteralta tuntuu. – No, miepäs tulen.

Nuoskaa, nuoskaa! Vaari, Mummeli ja Rip pyörittelivät eilen isikotona pihassa palloja, jotka Muru ’rappasi’ kiinni toisiinsa. Saatiin lumilinnaa kahden ekan kerroksen verran alulle.  Oonko mie lapsena ikinä lumilinnaa tehnyt? Lumiukkoja tehtiin, kun oli nuoskalunta, mutta lumilinnaa. Lapsille oli luvattu pleikkari joulun jälkeen ja se käytiin noutamassa kaupasta. Jääköhän lumilinna ikuisesti kesken? Pakastaakin.