On vain niin tosi, että naisohjaaja tekee elokuvasta erilaisen kuin mies. Brittiohjaaja Sally Potter käsikirjoitti mustan satiirin kutsuista, joiden neljä pariskuntaa paljastuvat omituisin tavoin toisiinsa sidoksissa oleviksi. Mustavalkoinen kuvaus ja lyhyeksi leikattu (1t 10min) tarina vuodelta 2017 paljastaa ihmisistään sekä herkät että kyyniset puolet. Upeat näyttelijät tekevät rooleissaan loistavat tulkinnat. Alku ja loppu ovat erityisen hienot. Vaikka kamarielokuva (dialogiin perustuva, rajatussa tilassa tapahtuva) ei ole lempilajiani, Potter kykenee pitämään keskiluokan brittikarikatyyrihahmoillaan katsojan mielenkiinnon kutakuinkin hereillä, onnistuu jopa lopussa yllättämään.
minäkään en taida pitää kamarielokuvista kovin paljon. riippuu tietysti elokuvasta. hyvissä on luontevuutta ja roolin sisäistämisen tuomaa tarkkuutta, huonoissa taas on liikaa seinien rajaamaa näkemystä.
*
joskus pidin woody allenin september-kamarielokuvaa tuskastuttavan ikävänä katsomiskokemuksena, mutta oma vanheneminenko mahtaa olla syynä siihen, että nyt ihan oikeasti haluan kuulla, miten allenin ihmiset tilittävät elämäänsä ja etsivät pienintä yhteistä nimittäjää ukkosmyrskyn keskellä.
Kommentin jätti meri · tiistaina 15. tammikuuta @ 21:42
The Party ei varsinaisesti muuttanut käsitystäni dialogivoittoisista, kasvojen lähikuviin perustuvasta elokuvatyypistä, mutta yllättävillä käänteillä dramatisoitu mustavalkoinen filmi onnistui kuitenkin jättämään jonkin jäljen, johon olen palannut mielessäni.
Woody Allen on yhä minulle jahkaavuudessaan ylittämätön.
Kommentin jätti Ellinoora · keskiviikkona 16. tammikuuta @ 23:31