Istun tuolissani ja keskityn kotiseurakuntani kirkosta striimattuun messuun. Iloitsen havaitessani kuvauksen laadun kohentuneen keväällisistä katsomistani. Janne-kanttori esilaulaa virret komeasti, Samuli-pappi toimittaa liturgiset osuudet lempeästi kantiloiden tapansa mukaan. Saarna on selkeä, fokus pysyy pakon ja suositusten merkityksen tarkastelussa liittyen evankeliumitekstinä olevaan Jeesuksen vertaukseen. ”Kumpi teki isänsä tahdon?” Kaikenlainen aiemmin palveluksen striimausta häirinnyt hermostunut lepatus puuttuu, vaimeana taustalta kuuluvat lasten äänetkin tuntuvat kuuluvan asiaan.

Panen merkille, että esirukous ja siihen liittyvä kynttilöiden sytytys kastetuille, avioliittoon kuulutetuille ja kuolleille on asemoitu alkuliturgian yhteyteen. Hyvin se siihen istuu. Mutta mistä tähän nyt tunkeutuu vanhatestamentillinen mielikuva vanhasta valkopartaukosta, joka istuu valtaistuimellaan? Hänen eteensä kannetaan korillinen toisensa jälkeen huolta ja murhetta omasta ja toisten puolesta, vauvoja vanhempineen ja kummeineen, pariskuntia käsi kädessä, itkeviä omaisia, koko maailman hätä ja tuska sekä hyvää tarkoittava kirkollinen puuhamaa. ”Kannamme eteesi…”

Kun puhutaan raamatun käännöksen uudistamisesta nykyihmiselle ymmärrettävämpään muotoon, voisiko joku katsoa myös rukousten kielen perään?

Tätä on suitsutettu kirkollisissa medioissa: kirkko on kuulemma tehnyt oman digiloikkansa karanteeniaikojen seurauksena. On alettu striimata jumalanpalveluksia, tosin jälki on ollut melko kirjavaa. Olen tosissani yrittänyt etsiä onnistuneita ja hyvin tehtyjä striimauksia. Voin vakuuttaa, että se on osoittautunut työlääksi – toistaiseksi olen löytänyt kaksi.  Eniten tökkii monin paikoin huono kuvauskalusto, äänityksen ja kuvan ajantasaisuus onnahtelee, miksaus on unohdettu herranhaltuun, kuvakulmia ei ole  huolellisesti mietitty,  jumalanpalveluksen toimittajat kuljeskelevat sinne tänne  miten sattuu.  On käynyt ilmi, että harvalla teologillakaan on käsitystä digiviestinnästä. Luotetaan, että kunhan tässä toimittelen näitä askareita, se riittää.

Tänään odotimme yli viisi minuuttia milloin lähetys Myyrmäen kirkosta alkaisi. Ei alkanut. Lopulta etsimme taas Helsingin Tuomiokirkosta striimatun palveluksen, joka oli jo vauhdissa. Sielläkin suntio vaelteli sinne tänne kuorissa. Käsidesipullo oli ylennetty hopeisen ehtoolliskalkin viereen alttarille. Nuori miesteologi kiipesi kohtsillään saarnatuoliin, luki viiden minuutin puheensa teinitytön lausenuotilla kuulijoitaan vilkaisematta. Saarnatekstin kontekstia selviteltiin huolella, mutta en tavoittanut yhtäkään ajatusta, joka olisi puhutellut ihmistä tässä ajassa. 

Kirkon digiloikaksi riittää näämmä se, että kuvaus käynnistetään, jos muistetaan, ja jumalanpalvelusrattaat lähtevät vierimään tuttua rataansa.

Siitä, kun viimeksi olen mennyt junalla Stadiin, tuntuu olevan kerrassaan iäisyys. Se kertoo ajan kulun tahmeudesta koronakeväänä. Jokin on muuttunut sisäisessä paikannuksessa, ajoituksissa ja käytännöissä. Kaupunkireissuja on ollut muutama kuluneena vuonna, mutta omalla autolla liikkuen. Aprikoin, onko syytä ottaa kasvosuojus käyttöön kahdenkymmenen minuutin junamatkaa varten, vaikka on keskipäivällä liikenteessä ja aikeissa palata ennen ns. neljän ruuhkaa.  

Kotiasemalla meitä oli täsmälleen kaksi parinkymmenen junaan nousijan joukossa, joilla oli suojus. Perillä isolla asemalla samaten pari yksilöä oli suojaimineen sadan ihmisen seassa. Aikaisemmin olen katsonut kasvosuojuksen tarpeettomaksi niillä reiteillä, joilla keväällä ja kesälläkin kuljimme. Viime aikojen huolestuttavien uutisten inspiroimana otin nyt käyttöön tavallisen laskostetun, sinisen. Viimeksi lienen käyttänyt moista 1970 luvun alussa leikkaussalitöissä.

Ihmisen hengitys on lämmin, siinä 36:n tai 37 asteen tienoilla. Koska suojaimen idea olla päästämättä läpi hengityksessä ja puheentuottamisessa syntyviä pisaroita, seuraa siitä väistämättä se, että suojaimen kera kulkija hengittää tähän vuodenaikaan ulkoilmaa huomattavasti lämpimämpää, kosteaa seosta. Tuo ’saunaefekti’ ei tunnu miellyttävältä eikä se, että kovin hapekastakaan tuo seos ei ole. Junassa oli tullen mennen runsaasti tilaa hakea paikka, jossa ei vieressä eikä vastapäätä ollut ketään.

Ihmettelin myös mielessäni fiilistä, oli kuin stadi olisi muuttunut vieraaksi, hiukan vihamieliseksi ja uhkaavaksi paikaksi. Päällisin puolin kaikki on kuin ennenkin, mutta kuitenkin jokin määrittelemätön muutos on tekeillä. Ja se tapahtuu meissä ihmisissä.     

Aurinko paistelee, ja pilvet pilveilee, vuoronperään, sopivin välein, ja sade pitää ansaittua vapaata. Mummon kalenterissa ei ole menoja merkittynä, missä lie koko kalenteri, taitaa olla jo muun männeenvuotisen tarpeettomaksi käyneen kaman muassa poissiivottu. Mummo könyää ihanan arjen inspiroimana pihavajassa etsiskellen tiettyä häkkyrää, tiettyyn tarpeeseen.

No eipä löydy häkkyrää, mutta löytyy yhtä ja toista muuta, ja sen muun muassa muuan muovimatto, joka muinoin hankittiin terassin pihakeinun eteen. Mummon mielestä matto on ystävällisempi keinussa istujan paljaalle  jalalle kuin terassin betonilaatta. Muutamankin kerran on hän jo ihmetellyt mihin se matto. Poikakaveri on ollut monen muun asian muassa tästä kovin hiljaa. Sen sijaan hän on ylistellyt betonilaattaterassin mukavaa viileyttä jalalle hellepäivänä.

Kaikki pihavajan sisältöä koskeva aprikointi johtuu muun muassa siitä, että P.Kaveri on päätään Mummoa pitempi, niin että pystyy hallinnoimaan vajan ylintä tasoa, jonne päätyville tavaroille Mummo ei mahda mitään. Ei edes tiedä mitä kaikkea siellä on. Vaan kuinkas ollakaan, maton kulma oli lipsahtanut näkyviin reunan yli. – Haa! sainpas sinut, kimmahti Mummo ja kiskoi maton esiin. Onneksi ei tullut sen mukana ylläreitä niskaan, tulipa mieleen jälkikäteen.

Ai niin se häkkyrä. Ei ollut vajassa sitä. Mutta koska samanmoisia on isompien perennojen tukena siellä sun täällä, asia järjestyi siirto-operaatiolla yhden kukkapuskan juurelta toiselle. Samalla sai syyn raivata liian rehvakkaaksi levittäytynyttä raunioyrttipehkoa pienemmäksi. Joten Mummo pääsi kuin pääsikin viimein tarkoituksiensa perille.

Hassuinta ikinä, mutta ulkoilutimme parinkymmenen kilometrin verran autoa ja samalla saivat kyytiä kahvitermari ja muut tykötarpeet kiertäessämme Tuusulanjärveä. Kohta kotipihasta lähdettyä ilmoittautuivat nimittäin ensimmäiset sadepisarat tuulilasiin. Emme kääntyneet takaisin, mutta yhtään sellaista kahvittelupaikkaa, jossa olisi ollut katos, ei näkynyt matkan varrella. Tai, no – Lottiksen kahvilassa oli piitkä ja liian tiivis jono ja Halosenniemen parkkis oli täynnä. Juotiin ne termarikahvit sitten kotona. Aika harvoin koko kierrosta on tehtykään sen jälkeen, kun molemmilla vielä oli pyörä. Siitä on vuosia, päätellen uusien talojen määrästä sekä Tuusulan puolella että Jäken.

No niin. Ja sitten katsottiin viimeiset jaksot The Council of Dads perhesarjaa, jossa on riittänyt moneksi illaksi vauhtia ja perhedramatiikkaa. Amerikkalainen perhe-elämä on luku sinänsä, mutta kun tässä yksi isä kuolee ja testamenttaa kolmelle ystävälleen vuodeksi paikan ’isäneuvostossa’, jonka tehtävä on tukea äitiä kolmen oman ja kahden adoptiolapsen kanssa selviämisessä. Ylläreitä riittää taholla jos toisella, ja loppuviimeksi hirmumyrsky riepottaa kaupungin alkutekijöihinsä. Näyttää pahasti siltä, että toinen kausi tarvitaan, että saadaan kaikkien asiat taas joten kuten mallilleen.

Viikonlopuksi näyttää tulevan kaunista. Voisi tehdä retken jonnekin merituulen tuntumaan. Sitä ennen on hoidettava talonmiehen hommat, mies pöristelee ruohonleikkurilla ja minä käytän varrellisia viimeistelysaksia. Esikoinen ja kaveri ovat skutsissa telttoineen, Mussukat äidillään, Kuopus ja Armiaisensa koettavat löytää muuttolaatikoista ensi hätään tarvitsemansa tavarat yötä varten uudessa kodissa.

Ruoho tuoksuu, kukat kukkii ja pörriäiset voi hyvin. Saunan jälkeen sopii istuskella pihakeinussa poreilevan janojuoman kanssa. Iho aistii tuulen miellyttävän henkäilyn kesäillan laskevan auringon kajossa. Hiljenevän kaupungin ääniä kuunnellessa voi miettiä elämänsä nykytilaa ja vaikka lähestyvään merkityspäivään liittyviä toiveita. Jos niitä olisi. Ja jotain onkin.
Nyt juuri kaikki on kohdallaan.

Ei ole turhaan todettu, että kun kaksi vanhaa tuttavaa tapaa kadulla tai kylällä, alkaa ’onpa muuten ilmoja pidelly’ -puhe. Nyt kun meiltä on viety kättely, halaukset ja luontainen välimatka – nehän kertovat paitsi tuttavuuden lämpötilasta ja läheisyydestä – mikä toimisi sen tilalla paremmin kuin kommentti säästä. Sanavalinnat, tokaisut ja niihin liittyvät ilmeet kertovat kaiken tarpeellisen. ’Koko päivän on taas satanut, ei keksi mitään tekemistä’ tai ’tulipa mukavasti välipäivä marjankeruu-urakointiin’ kertovat aika hyvin missä kumpikin menee.

Kummipoika kuulostaa maailman energisimmältä soittaessaan – yleensä matkalla pisteestä A pisteeseen B – ”Helou, helou, helou, miten meillä menee?” Siitä tiedän, että hän on iloinen itsensä eikä hänellä ole huonoja fiiliksiä eikä huonoja uutisia. Puheisiin on helppo solahtaa surffaamaan samoilla taajuuksilla, vaikka olisi ollut miten nokka maata kohti itsellä juuri vähää ennen.

Nyt on saanut nähdä uutisista kättelyjen ja poskisuudelmien tilalle maailmalla kehiteltyjä versioita. Kyynärpäätaktiikka on niistä epäonnistunein meikäläisen mielestä. Se tuo ikävästi mieleen koulukiusaajan tai pyrkyrin. Nyrkki nyrkkiä vasten on siitä kiltimpi versio ja sopii hyvin miehille, isät ja pojat niitä on jo ennenkin harrastaneet. Ylävitonen on nuorekkaampi muunnelma kättelystä, ja sellaisena nyt poissuljettu. En menisi myöskään tarttumaan toista hihasta, enhän tiedä, onko hän poiminut siihen yllättäneen aivastuksensa. Kannatan japanilaista kohteliasta kumarrusta ja läheisimmille namaste-tervehdystä, jonka viesti on: ’olet sydämessäni’. Erotessa vilkutus ja hymy kuningatar Elisabetin tapaan riittää.

Milloin Hesari muuttui muhevammaksi? Olenko ainoa, joka muistelee lehdessä muinoin olleen pääkirjoitusten, kolumnien ja muun tanakan vakiosisällön ohella runsaasti pienehköjä informatiivisia juttuja jykevien otsikoiden alla, jotka räpsähtivät päin näköä. Lyhyet oli helppo ohittaa tai lukea. Nykyään on huomattavasti enemmän runsassisältöisiä artikkeleita, joissa paneudutaan johonkin poliittiseen, kulttuuriseen, tieteelliseen henkilöön tai teemaan syvemmin. Se vaatii lukijaltakin paneutumista, ja pakottaa muodostamaan omaa kantaa. Teeman valinnalla on myös viestinsä. Viikonlopun lehden artikkeleissa on usein viihteellistä sisältöä, missä sanomalehti astuu jo aikakauslehtien ja erikoiskohderyhmän lehtien tontille. Hesarilla on myös käytössään maan parhaat uutiskuvaajat, mikä antaa paljon puhuvan aspektin tai pikantin mausteen sanalliselle annille.

On hienoa, että meillä on ainakin yksi luotettava päivälehti, joka on säilyttänyt tasonsa, elää ajassaan eikä alistu yhden ainoan näkemyksen äänitorveksi. Älkää pakottako meitä kaikkia tihruamaan diginäytöiltä tietoa maailman menosta, haluamme aamuisin ja pitkin päivääkin käännellä tuoreen sanomalehden ihoystävällisiä sivuja. Kiitos.

Ihan tosi mainiolta tuntui viimein lähteä, kaartaa moottoritielle arkiaamun auringon paisteessa. Karanteeniapatian aika päättyi meillä toukokuun merenrantaretkiin. Lapsenlapsia on kesä-heinäkuussa tavattu sen verran, ettei ole päästy ihan ikävään kuolemaan. Kesäkuussa poikkesimme päiväseltään Toisen kotikaupunkiin. Puhetta oli silloin, että heinäkuulla mennään minun Lapsuusmaalleni, mutta lähtö siirtyi alituisen sateen päättymistä odotellessa.

Matkalla etsiydyimme Juvavehmaan kartanon maille, jossa pihapiiriä hallitsee mahtava luomukarjanavetta kotoisine navetanhajuineen, erillisessä piharakennuksessa englantilaistyylinen Teehuone, viehättävä puutarha ja puoti, jossa löysin kauan kateissa olleen shoppailuilon. Tyylikkäästi pöytiintarjoiltu tee oli ihaninta haudutettua Earl greytä vasta paistettujen aitojen sconesien, kermavaahdon ja hillon kera. Herkuttelumme jatkui parin tunnin ajon päästä Savonlinnan torin rantaravintolan paistettujen muikkujen parissa. Punkaharjun harjutietä on aina ajettava, henkäiltävä kotimaan ikonisimpien kesämaisemien kauneutta, kun Lapsuusmaille sitä kautta mennään.

Tavata rakkaat läheiset, se siinä, puhua pois karanteenikokemuksia, jakaa kasvokkain sitä, miten menee, tuntea se yhteenkuuluvuus. Yhtä paljon myös päivittää mielessä se kylämaisema, metsineen ja peltoineen, piennarkukat, pääskysten iltalennot pihan yllä ja aistia miten talo elää tänään, miten ihmiset siinä ja Miisu-kissa. Illan kahdenkeskinen rauha kummipojan saunamökillä, jossa yövyttiin. Peilityyneen pikku järveen kuvastuva laskevan auringon tulinen loimu, vastarannan rauha. Aamuyön utuinen auer järven yllä, kallioiden hiljaisuus.

Veljen eläkekotiin aamukahville, nopeita, syvänherkkiä puheita keittiössä ja pihalla. Niityllä veljen kanssa kukkia keräämässä hautausmaalla käyntiä varten, rannassa kaislojen kahina ja ulpukankukat. Hyvästellessä pääskynen lennähtää langalle, laulaa riemukkaan aarian halaaville sisaruksille, koskettava hetki.

Pissismummolla on hyvin muistissa Ikimuoriltaan peritty sanonta asioille, jotka menevät niin pieleen kuin mennä vain voi. – Sen kerran kun erehtyy tillaamaan nettikaupasta jottain, ni eikös siinä mene vyyhti sekasi sielä enste, sitte täälä. Voi herrantähen, menosi Mummo yhtenä aamuna. Ai mitäkö? No koska hän oli karanteenikevään huhtikuussa kirjaston sulkemisesta suivaantuneena hätäpäissään mennyt tilaamaan kirjoja myyskentelevän verkkokaupan sivuilta neljä kirjaa.

Eipä siinä mitään, tilaus hoitui kevyesti, lasku tuli ja se maksettiin saman tien. Kirjatkin tulivat siitä kahden viikon päästä niin kuin luvattu oli, siistissä paketissa tietyn kaupan tiloihin jo Itellan nimissä perustettuun postin noutopisteeseen, josta Poikakaveri toimitti ne kohtsillään Mummolle kotiin. Kirjat oli valittu tiettyjen kriitikoiden kehujen perusteella eikä lukija pettynyt yhteenkään niistä. Olipa sitäkin mieltä, että nämä kannattaa jättää kotihyllyyn perillisille aikanaan tutkailtavaksi. Kaikki hyvin tähän asti.

Kului toukokuu, kului kesäkuu ja tuli heinäkuun perinteiset sadeviikot. Muuanna aamuna sähköposti viestitti, että tilaamanne ne ja ne kirjat ovat noudettavissa sieltä ja sieltä. – No jopas, reagoi Mummo, karanteenin hämmentämä verkkokauppa-apulainen ei ol muistanu merkitä listoihinsa, että homma hoitui jo. Mitäs tälle nyt tehdään? – Sille tartte mitään tehdä. Paketti palautuu lähettäjälle, jos sitä ei noudeta, Poikakaveri kirahti. 

Vaan kun Pissismummo on laatuisensa. Niinpä ryhtyi hän seikkailemaan viestin tarjoilemissa linkeissä löytääkseen osoitetta tai puhelinnumeroa, johon voisi ihmetellä omin sanoin ääneen, että mitä te siellä oikein sähläätte. No, ei löytynyt puhelinnumeroa eikä tilanteeseen sopivaa ruksattavaa linkeissä. Sen sijaan löytyi mm. tieto, että jos jättää tilauksen noutamatta, palautuksesta velotetaan 14 euroa. – Grrr, ärisi Mummo, nyt jo kiukuissaan.

Pissismummon perheensisäinen blogineuvoja sitten viimein luotsasi sivulle, josta pääsi lähettämään viestin verkkokirjakaupan asiakaspalveluun omalla nimellä ja näine terveisineen: – Pitäkää kuulkaa uusi toimituksenne hyvänänne. Tilaamani kirjat on tulleet jo toukokuussa, on luettu ja maksettu. Palautuksesta en kyllä mitään maksa, ettäs tiedätte. Lähetä-komento vielä nikotteli punaisella, että viesti ei muka lähde, vaan Mummo klikkaili uudestaan, kunnes vastattiin, että nyt onnistui. Asiakaspalveluautomaatti kilautti minuutin päästä sähköpostiin: ”Kiitos palautteesta”. Ei pahoitteluja, ei selitystä.  – Olkeepa hyvä, ja arvatkeepa tillaanko kohtahuomenna teiltä kirjoja. Tässä meni digiloikkaajan ja hänen digineuvojansa elämästä tunti hukkaan ja Poikakaverilta hermo tutkiessa teitin epämääräisiä ja huonosti laadittuja asiakaspalvelusivujanne, mutisi Mummo itsekseen.

(PS. Tulihan se pahoittelukin sitten seuraavana päivänä asiakaspalvelusta, muttei mitään selitystä sählingille.)